Uusi vuosi 2015

Joulut on juhlittu ja vuosikin ehti taas vaihtua monta päivää sitten. Tällä kertaa joulu ja uusi vuosi oli reissuja täynnä, joten ehdin pohtia mennyttä ja tulevaa vasta muutaman päivän viiveellä.

Viime vuodelle oli muutama tavoite (täällä): Yksi verkkokurssi, 20 kirjaa, ja tartu hetkeen. Siinä kävi ihan kohtuullisesti.

Olin aloittanut kaksi verkkokurssia, joista kumpikaan ei ollut lopulta niin tarpeellinen että olisin käynyt niitä loppuun. Tein kuitenkin ihan oikeina opintoina 30 opintopistettä Aalto-yliopistossa, ja olin niin innoissani tuosta MEMA Pro -kurssista etten hetkeen mistään.

20 kirjaa näyttää tulleen juuri kokoon. Alkuperäistä listaa se ei oikein noudata, mutta onpahan luettu. Listalla olleen Lapiduksen Rahalla saa:n laitoin pois ihan vain siksi, että en viitsinyt pakottaa itseäni lukemaan mitään epäkiinnostavaa tai huonosti kirjoitettua/käännettyä. Näiden alla listattujen "varsinaisten" kirjojen lisäksi luin määrättömän määrän lastenkirjoja iltasatuina lapselle, mutta en ole laskenut määrää tai pitänyt mitään kirjaa niistä. Ensimmäinen osa vuoden kirjallisuuskatsauksesta tulikin julkaistua jo täällä, lopuista en ole tehnyt mitään analyysia. Tässä kuitenkin lista luetuista tähtiluokituksineen:

Kjell Westö: Kangastus 38 (***)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (****)
Jukka Itkonen: Kuutanssi (***)
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (**)
Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane (****)
Graeme Simsion: Vaimotesti (****)
Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (***)
Patrick Süskind: Parfyymi (**)
Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi (***)
Gretchen Rubin: The Happiness Project (*****)
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (****)
Dan Brown: Inferno (***)
Marjatta Kurenniemi: Kesälintu (*****)
Riikka Pulkkinen: Raja (****)
Melissa Bank: Nyt Nappaa! (***)
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli (****)
Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan (***)
Arturo Pérez-Reverte: Merikartta (****)
Herman Hesse: Demian (**)
Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi (*****)

En pysty sanomaan yhtä parasta, koska kirjat olivat niin erilaisia, mutta parhaat lukukokemukset olivat Vaimotesti ja Hyvän mielen vaatekaappi. Suurimmat projektit olivat Monte Criston kreivi ja Merikartta, näistä jälkimmäinen palkitsevampi. Eniten ajatuksia herättivät lukemisen aikana ja sen jälkeen nuo "elämäntaito-oppaat" The Happiness project ja Hyvän mielen vaatekaappi - molemmat luen uudestaan varmasti lähiaikoina. Toisella (tai ties kuinka monennella) lukukierroksella olivat Ennen päivänlaskua ei voi, Kesälintu, Nyt nappaa! sekä Onneli ja Anneli. Näyttäisi pääasiassa siltä, että suosikkikirjat eivät parane toisella lukukerralla, vaan kokemus on keskimäärin surkea. Poikkeuksena tuo Kesälintu, jonka olen lukenut ehkä kymmenvuotiaana ensimmäisen kerran ja joka on edelleen todella ihana.

En osaa sanoa tartuinko hetkeen enemmän kuin aikaisemmin, mutta erityisesti kesällä tuli lähdettyä ovesta retkelle useammin kuin aikaisemmin keskimäärin. Pääkaupunkiseudulla on niin paljon nähtävää, että tekeminen ei äkkiä lopu. Parhaita kokemuksia olivat taiteilijakodit Munkkiniemessä (Alvar Aallon) ja Hvitträskissä. Varmasti samaa sorttia olisi tarjolla muitakin, joten projekti "ulos ovesta" jatkunee myös kuluvana vuonna. Ulkomaanreissuja kertyi työmatkoja (lähinnä Bryssel) lukuunottamatta Berliiniin, Tallinnaan ja vielä viime metreillä lyhyesti Milanoon. Arki on tänä(kin) vuonna vienyt niin lujaa, etten ole ehtinyt edes haaveilla mihinkään henkilökohtaiseen tai luovaan projektiin uppoutumisesta (jos olisin yrittänyt niin mieli tuskin olisi seurannut perässä). Sille jollekin luovalle on kuitenkin elämässäni aukko, joten olisi mukava keksiä jotakin projekteja toteutettavaksi. Mitä sitten olisivatkaan.

Seuraavalle vuodelle on tiedossa joitakin ohjelmanumeroita, ja ei ole mielessä mitään erityistä mitä haluaisin tavoitteeksi laittaa vanhojen hyväksi havaittujen lisäksi. Tavoitelista voisi näyttää esimerkiksi tältä:

1. 20 kirjaa, suuntaa antava tavoitelista alla (mielessä on jo joitakin täydennyksiäkin siihen, sellaisia jotka eivät ole omassa hyllyssä)
2. Opi jotakin uutta ja raivaa aikaa luovuudelle.
3. Älä jää kotiin makaamaan, jos on tilaisuus tehdä tai nähdä jotakin kiinnostavaa.

Tavoitelukulista omasta hyllystä (vanhat tutut löytyy pääasiassa edelleen hieman karsittuna): 
Charles Dickens: Oliver Twist
Daphne duMaurier: Serkkuni Raakel
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Anni Kytömäki: Kultarinta
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Pirjo Saarnia: Rasvoilla parempaa terveyttä
Herman Hesse: Narkissos ja Kultasuu
Milan Kundera: Kuolemattomuus
Robert McLiam Wilson: Eureka Street Belfast
Anja Kauranen: Pelon maantiede
Sting: Broken Music
Natalie Savona: mieliruokaa
Rickhard Ehrlich: The Green Kitchen
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
John Steinbeck: Vihan hedelmät
Bonukset omasta hyllystä toiselle kierrokselle:
Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Juan Manuel de Prada: Myrsky
Rickhard Mason: Meren huoneissa
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Alkuvuoden kirjallisuuskatsaus

Ensimmäisen kvartaalin aikaansaannoksista oli tarkoitus kirjata jotain ylös, mutta raportti on kuukauden myöhässä. (Olisiko neljän kuukauden jakso sitten triaali, vai kuinka?)

Tälle vuodelle on jo kahdeksan kirjaa takana. Hyvin menee, tahti on jokseenkin sama kuin vuosi sitten. 
Listan kirjoista kuitenkin vain kolme on tuolta alkuperäiseltä tavoitelistalta, kun on tullut saalistettua kiinnostavaa luettavaa ohi listan. Luettuna on 

• Kjell Westö: Kangastus 38, 
• Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras, 
• Jukka Itkonen: Kuutanssi (runoja), 
• Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, 
• Neil Gaiman: Ocean at the End of the Lane, 
• Graeme Simsion: Vaimotesti, 
• Patrick Süskind: Parfyymi ja
• Alexander Dumas: Monte Criston Kreivi. 

 

Parhaat olivat Rajaniemi, Gaiman ja Simsion, vaikka ei ihan viiden tähden kirjallisuutta yksikään. Rajaniemen Kvanttivaras oli loistava siihen saakka kunnes loppuratkaisun viime metreillä putosin villeissä juonenkääntessä kärryiltä, joten juoni lässähti. Gaimanin Ocean at the End of the Lane oli taattua laatua, mutta ei mitään supererikoista. Simsionin vaimotestin kekkasin isosta hesarin kulttuurisivujen jutusta (kerta se on ensimmäinen kun kriitikkoa uskoo), ja kirjaa mainostettiin Nichollsin Sinä päivänä -kirjan vertaiseksi. Se olikin loistava, mutta ei kuitenkaan niin loistava. Joten melko laimea on ollut tämä alkuvuosi - yllättäjää odotellessa.

Isona projektina sain päätökseen (eilen) Monte Criston kreivin, jota aloittelin rohkeasti jo viime keväänä. Se on vaatinut lähinnä ahkeraa puurtamista ja kykyä sietää sitä että meni henkilöhahmoissa jo aikapäivää sitten sekaisin. Ei kokemuksena yllä ihan muiden historiallisten tiiliskiviklassikoiden (kuten Sinuhe, Ruusun nimi, Taru Sormusten herrasta) tasolle. Olen todennut, että keskimäärin yksi vastaava urakka mahtuu yhteen vuoteen, joten enpä taida aloitella muita klassikkostatuksen järkäleitä ainakaan tässä kesän korvalla, jolloin lukuinto muutenkin tyypillisesti hiipuu. Lukemisen olosuhteet ovat parantuneet viime vuodesta, koska istun aamuisin ja iltapäivisin noin 20 minuuttia bussissa (siellä onkin listan kirjoista kulunut kevyimmät kolme). Olenkin toiveikas, että tahti ei niin pahasti tänä vuonna hidastu.

Skippasin ohimennen listalta Joanne Harrisin Suolaista hiekkaa. Totesin, että koska edellinenkin Harris oli lähinnä urakka, jättänen ko. kirjailijan teokset jatkossa muille. Koetan päästä eroon siitä, että pitäisi väkisin suorittaa jotakin kirjoja jostain kummallisesta syystä. Süskindin Parfyymi jäi jyväskyläläisen ostoskeskukseen penkille - tuossa kirjassa palkitsevaa oli lähinnä parfyymin valmistukseen perehtyminen, muuten lukukokemus oli melko vastenmielinen, vaikka kokonaan sen suoritinkin. Myös Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi oli huonontunut melkoisesti reilussa kymmenessä vuodessa edellisestä lukukerrasta. 

Siitä periaatteesta kuitenkin koetan pitää kiinni, että vaikka kuinka hetken mielijohteesta olisin ostanut jonkun kirjan (tyypillisesti matkakirjan), niin se pitäisi jaksaa sitten lukea vaikka ei kirja varsinaisesti imaisisikaan. Tällaisessa vaiheessa on tällä hetkellä Jens Lapiduksen Rahalla saa (Stockholm noir I), joka on joko kirjailijasta tai suomentajasta johtuen liian huonoa kieltä luettavaksi ärsyyntymättä. Se nyt kuitenkin tuli matkalukemiseksi hankittua, vieläpä flipback-formaatissa, joten pakko on tahkota. 

Uusimpana mielijohdehankintana on menossa Jennifer Eganin Aika suuri hämäys, joka on voittanut ties mitä ja takakansiteksti oli muutenkin sopivasti mairitteleva ja kutsuva, saapa nähdä. Ei nuo Pulitzerit ynnä muut Bookerit kyllä välttämättä mitään omalla kohdallani takaa, esim. Cunninghamin Tunnit ja McEwanin Amsterdam olivat suuria pettymyksiä - olisivatkohan parantuneet (lukijan) iän myötä?

Lukulista nyt, eli lukemattomana omassa hyllyssä:

1. Boccaccio: Decamerone
2. Charles Dickens: Oliver Twist
3. Dostojevski: Idiootti
4. Daphne duMaurier: Serkkuni Raakel
5. Arturo Pérez-Réverte: Merikartta
6. Anja Kauranen: Pelon maantiede
7. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
8. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
9. Sting: Broken music
10. Natalie Savona: Mieliruokaa
11. Pirjo Saarnia: Rasvoilla parempaa terveyttä
12. Richard Ehrlich: The Green Kitchen
13. Dan Brown: Inferno
14. Jens Lapidus: Rahalla saa
15. Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Kakkoslistalla vielä

1. John Simon: Koneen ruhtinas
2. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
3. Juan Manuel de Prada: Myrsky
4. Richard Mason: Meren huoneissa
5. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
6. Stephen King: 22.11.63

Ensimmäiselle listalle haluaisin vielä Linnan täällä pohjantähden alla kovakantisen version, pitänee katsastella divareissa kun kirjakaupat tarjoavat vain pokkaria.

Muista tavoitteista on todettava, että parhaillaan teen yhtä verkkokurssia (GaBi 6.0) ja myös täydennyskoulutusohjelmaa (Mema Pro Aalto-yliopistossa) ihan läsnäoloperusteisesti, joten koulutusasia on jokseenkin plakkarissa. Hetkeen tarttumisen osalta on hyviä suunnitelmia, joista joitakin toki toteutettunakin lähinnä retkien muodossa. Kesäsuunnitelmia ajattelin tässä seuraavaksi kokoilla jonkin jännittävän, toistaiseksi avoimen teeman ympärille. Mutta mukavasti menee!

Uuden vuoden jutut 2014

Olen useana vuotena kirjannut ylös vuotuiset saavutukseni ja asettanut tavoitteita seuraavalle. Tykkään enemmän tavoitteista kuin lupauksista, tavoitteissa tuntuu olevan enemmän positiivista energiaa. Niillä tuntuu joka tapauksessa olevan enemmän pontta jos niitä laittaa intternetiin. Eivätpähän pääse unohtumaan. Viime vuodelle oli tällaista.

Jotenkin kaikenlainen tekeminen on vähentynyt kaikin puolin, mutta jotakin olen kuitenkin saanut aikaan. Olen ollut äitiysloman jälkeen neljä kuukautta töissä, ja olen nauttinut siitä niin täysillä kuin työn tekemisestä voinee kukaan nauttia. Lähes kaikki tämän vuoden kirjat luin ennen tuota töihinpaluuta, ja jos olisin jatkanut samalla tahdilla kuin siihen asti, olisi viime vuotinen tavoite tullut toteen. Askartelurintamalla kunnostauduin kesällä pieneksi hetkeksi ja sitten taas joulukoristeaikaan, mutta muuten olen saanut ajan kulumaan toisaalla eikä edes mikään pahempi askartelukaipuu ole kaivellut missään vaiheessa. Kummallinen vuosi siis kaikin puolin.

Elokuvia katsoin koko vuonna luultavasti alle kymmenen, tahti oli niin hidas että en edes pitänyt lukua. Tuossakin vauhti kiihtyi jälleen vuoden loppua kohti, joulukuussa tuli katsottua viisi elokuvaa. TV-sarjoissa sen sijaan on tullut tehtyä mahtavia löytöjä: Yle lähetti The Wiren kokonaisuudessaan viime vuoden aikana, ja sarja koukutti niin että piti ostaa itselle kaikki tuotantokaudet dvd:llä ettei tarvinnut odottaa viikkoa uutta jaksoa. Lienee kaikkien aikojen paras näkemäni TV-sarja. Tuon sarjan parissa menikin suurin osa vuoden tv:n katseluajasta. Lisäksi Netflixin House of Cards vei mennessään.

Ulkomailla käytiin kahdesti: Virossa päivämatkalla ja Ranskan Provencessa kesälomalla 10 päivän  kiertomatkalla. Kun tulee harvoin lähdettyä, niin jaksaa vähän enemmän panostaakin siihen matkaan, täytyy sanoa että Ranskan-matka oli ikimuistoinen.

Häpeäkseni tunnustan, että olen käynyt jumpassa ja lenkillä vähemmän kuin varmasti kymmeneen vuoteen, mutta olen senkin edestä istunut hiekkalaatikon reunalla ja rakentanut legoilla. Niihin tiivistyvät tämän vuotisen elämäni parhaat hetket.

Vuoden 2013 tavoitteet olivat 1) Yksi suoritettu verkkokurssi vielä määrittelemättömästä aiheesta, 2)Yksi opeteltu uusi taito 3) Oman kirjahyllyn lukemattomat kirjat luetuksi.

No. Verkkokurssia ei tullut tehtyä. Yksi on kyllä odottamassa ja kirjauduttuna, mutta se ajatus, että teen sen ennen töihinpaluuta, ei tullut toteutettua. Siirtänen tavoitteen ensi vuodelle. En myöskään varsinaisesti opetellut yhtään uutta taitoakaan, vaikka olen varma että jotakin olen oppinut. Kirjatavoitteessa otin heti tammikuussa härkää sarvista ja jatkoin vaihtelevalla menestyksellä kesään asti, jolloin into hukkui. No, lopputuloksena kirjahyllyssäni on 15 lukematonta kirjaa vähemmän. Luettu kirjasaalis on kokonaisuudessaan kirjattuna ylös tähän blogiin, sen lisäksi luin muutamia muita kirjoja. Vajaa parikymmentä kirjaa vuodessa on kuitenkin ihan hyvä ja huomattavasti parempi saavutus kuin monena edellisenä vuotena. Kirjojen parhaat olivat ehdottomasti Lundbergin Jää, Econ Ruusun nimi, Leen Kuin surmaisi satakielen ja Saarikosken runot 61-65. 

Erikoisinta tässä vuoden vaihteessa on, että minun on vaikea keksiä mitään superinspiroivaa uutta tavoitetta. Taidan pysytellä vanhassa hyvässä reseptissä, eli teen kirjalistan kiinnostavista kirjoista joita haluan lukea, ja koetan kahlata ne läpi. Oman kirjahyllyn osalta siirrän ensi vuoden tavoitteeseen ne kirjat, jotka jäivät lukematta, mutta jätän pois sellaiset vähemmän kiinnostavat, joista tiedän että aion ne kuitenkin säilyttää hyllyssä, luin ne tai en. Tästä ensimmäiseltä listalta taidan heittää osan joka tapauksessa kuikkaan viimeistään vuoden päästä, jos en tänäkään vuonna saa niihin tartuttua. Jos siis kaksikymmentä kirjaa olisi selätettynä ensi vuodenvaihteeseen mennessä, olisi se taas, totta vie, jotakin.

Lukemattomat ovat: 

1. Boccaccio: Decamerone
2. Charles Dickens: Oliver Twist
3. Dostojevski: Idiootti
4. Alexander Dumas: Monte Criston Kreivi
5. Joanne Harris: Suolaista hiekkaa
6. Daphne duMaurier: Serkkuni Raakel
7. Arturo Pérez-Réverte: Merikartta
8. Patrick Süskind: Parfyymi**
9. Anja Kauranen: Pelon maantiede
10. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
11. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
12. Sting: Broken music
13. Natalie Savona: Mieliruokaa
14. Pirjo Saarnia: Rasvoilla parempaa terveyttä
15. Richard Ehrlich: The Green Kitchen
16. Kjell Westö: Kangastus 38 (Ihana joululahja, tällä aloitan!)
17. Dan Brown: Inferno (toinen joululahja perheeseemme)

Lisäksi haluaisin lukea seuraavat, joista osan olen jo lukenut mutta olen kiinnostunut, ovatko ne edelleen hyviä (vai voiko niistä jo luopua).

1. John Simon: Koneen ruhtinas
2. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
3. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
4. Juan Manuel de Prada: Myrsky
5. Richard Mason: Meren huoneissa
6. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
7. Neil Gaiman: Ocean at the End of the Lane
8. Stephen King: 22.11.63

Muuten tavoitteena on kaiketi muistaa tarttua hetkeen ja koettaa löytää uusia kokemuksia (ts. ei jäädä sohvan nurkkaan makaamaan viikonloppuisin).

Tavoitteet vuodelle 2014:
1. Se verkkokurssi
2. 20 kirjaa
3. Carpe diem. (Hehheh.)

Toivotan itselleni onnea vuoteen 2014.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (15/33)

Ten Little Niggers / And then there were none. 1939. 

Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: Pari päivää.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Devon Englannin rannikolla 1900-luvun alussa.
Päähenkilöt: Kymmenen U.N. Owenin Neekerisaarelle kutsumaa vierasta.

Olen lukenut tämän pakollisena yläasteen äidinkielen tehtävänä aika kauan aikaa sitten (silloin vielä nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa). Tämä kappale tuli vastaan kirjojen vaihtotorilla, enkä malttanut jättää sitä sinne. En muistanut kirjasta paljon, mutta sen verran kuitenkin, että muistin syyllisen muutaman kappaleen jälkeen. Näkökulma oli siis sangen erilainen, en liene koskaan ennen lukenut yhtään dekkaria niin että tietäisin kuka sen teki. Varmasti tuosta johtuen kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäisellä lukemalla, osin myös siksi että ikä paistaa kirjan kielestä ja juonen johdattelusta kirkkaasti läpi. Christien puolesta täytyy kuitenkin sanoa, että kaikesta huolimatta kirja on todella nerokas. Lisäksi se on mukavan kevyttä tekstiä jonka kahlaa parissa päivässä läpi (tai nopeammin jos on aikaa muutamaa hetkeä enemmän). En tiedä johtuuko kirjasta vai jostain muusta levottomuudesta unirintamalla, mutta näin myös kahtena yönä unta kirjasta, joten lienen tullut vanhemmiten herkemmäksi murhajännäreille (vaikka olisi kuinka vanhanaikainen ja tuttu juonikin kaiken lisäksi…)

Suosittelen: Klassikkojännäriä etsiskelevälle.

Eino Leino: Virta venhettä vie (14/33)

2003. Suuri Suomalainen kirjakerho.  446 s. Toim. Hannu Mäkelä.

Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: Puoli vuotta.
Suosikkisitaattini: -

Aloitin tämän jo kesällä ja luin muita kirjoja samaan aikaan. Sitten en enää lukenut mitään kirjoja, ja tämä oli edelleen kesken. Kirjassa on Hannu Mäkelän lyhyt Eino Leinon elämäkerta, laaja kokoelma runoja ja lopussa vielä kirjeitä, pakinoita ja proosaa. Melkoinen urakka. Runot olivat (oletettavastikin) parasta antia tästä, ja sieltä poimin mahtavia uusia sanoja ja sanontoja sanavarastooni, kuten esim. "tehdä salatihuja". Jokainen varmasti ymmärtää mistä on kysymys, ja erinomaisesti tuo sopii käytettäväksi puolitoistavuotiaan lapsen tutkimusmatkoja kuvattaessa… Avartavaa oli myös kirjeenvaihdon lukeminen, vaikka se työ kävi välillä kovin raskaaksi.

Suosittelen: Perusteelliseksi perehdytykseksi Eino Leinoon hänestä kiinnostuneille, vaikka luulen kyllä että parempiakin koosteita herrasta on tässä maassa tehty.

Ellen Horan: 31 Bond Street (13/33)

2010. Blue Door.  380 s.

Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: Toista kuukautta.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: New York vuonna 1857
Päähenkilöt: Hammaslääkäri Harvey Burdell, Rouva Emma Cunningham, asianajaja Henry Clinton, miespalvelija Samuel.

Aloitin kesäkuussa Monte Criston kreiviä, mutta reilut 50 sivua luettuani totesin, että jos siihen projektiin ryhdyn, en pääse lukulistallani edes puoliväliin tänä vuonna. Siirsin sen siis syrjään, ja sain valita sopivasti kesän ulkomaanreissulle uutta lukemista hyllystä. Valitsin tämän, koska jos a) ehdin lukea sen loppuun reissun aikana, tai b) kirja on sysihuono, voin jättää sen reissuun jonkun muun luettavaksi. No, kirja kaappasi mukaansa mutta en ehtinyt lukea sitä loppuun reissun aikana. 

Tapanani on ostaa Englannin-reissuilta tuliaisiksi kirjoja, joita ei ole (vielä) käännetty suomeksi. Neil Gaimanin kirjoja olen tuonut useampia, mutta tämä on tällainen sattumanvarainen valinta alehyllystä (oli varmaan puhuttelevin kansikuvan & takakansitekstin yhdistelmä). Olen ostanut tämän lentokentältä helmikuussa 2011 matkalukemiseksi kotimatkalle, mutta se jäi lukematta, ehkä jopa kokonaan aloittamatta.

Kirja on harvinaisen hienosti sommiteltu dekkari, jossa aloitetaan murhaa seuraavasta aamusta, ja murhaan johtaneet tapahtumat ja toisaalta syyllisen etsintä paljastetaan lukijalle nykyhetken ja takaumien vuorottelulla. Kirja vaikutti todella hyvältä, kunnes loppuratkaisu jotenkin veti maton alta. Siksi vain kolme tähteä. Ratkaisu on kyllä järjellä ajatellen hyvä, mutta hieman laimea. Viehkoa kirjassa on lisäksi osin pikkutarkka 1800-luvun lopun kuvaus. 

Suosittelen: Perusdekkariviihdettä etsivälle, bonarina englannin kielen harjoitusta jos ei muuten tule käytettyä (kun ei tätä suomeksi saa).

Pentti Saarikoski: Runot 61-66 (12/33)

2008. Toim. Janna Kantola ja H.K. Riikonen. Otava. 320 s.

Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: Pari viikkoa
Suosikkisitaattini: Useita, mutta vaikka tämä: "Minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kallioita ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehien alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua" (Saarikosken runot eivät useinkaan kerro näin suoraan rakkaudesta, joten tämä on sympaattinen.)

Haksahdin Saarikosken runoihin joskus vuosituhannen vaihteessa varmaankin, luin elämäkerrankin, mutta en ole koskaan lukenut kattavasti edes yhtä kirjaa pelkästään runoja. Tämä kokoelma tuli kirjakaupassa vastaan pari vuotta sitten, ja tuntui nyt viimein täydelliseltä kesälukemiselta. Sitä se tosiaan olikin. 

Omasta mielestäni Saarikoski paranee vanhetessaan, tahdon sanoa että myöhäisemmät runot ovat parempia. Joskaan en niistä kaikkein poliittisimmista saa oikein paljon irti. Mutta nerokkaita kielikuvia on kyllä paljon. Tuo sitaatti olikin todella vaikea valinta. 

Luen samaan aikaan Eino Leinon runoja (ja kirjeitä ym. kirjallista tuotantoa kokoelmassa), ja täytyy sanoa että enemmän saan tästä uudemman polven suuresta runoilijasta. Tämä on yksi niitä kirjoja, joista ei voi luopua, koska siihen täytyy palata uudestaan monta kertaa. 

Suosittelen: Hienojen kielikuvien etsijälle, joka haluaa maistella ja sulatella lukemaansa. 

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 (11/32)

1953. Suom. Juhani Koskinen. Tammi.  193 s.

Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: Kolme päivää. (Yksi olisi riittänyt jos olisi ollut aikaa.)
Suosikkisitaattini: Useita, mutta esimerkiksi tämä: "Pysy vartiopaikallasi. Älä anna alakulon levitä, älä päästä filosofiaa hukuttamaan kolkkouteensa meidän maailmaamme. Me turvaamme sinuun. En usko että tajuat miten tärkeä sinä olet nykyisen maailmamme onnellisuutta ajatellen."

Miljöö: Amerikkalainen fiktiivinen kaupunki 
Päähenkilö: Guy Montag, palomies.

Huomaan, että kummallisia pieniä ja sinänsä mitättömiä linkkejä muodostuu peräkkäin lukemieni kirjojen välille aivan sattuman oikusta. Olin alkanut lukea tätä kirjaa jo lukiessani Gaimanin Fragile Thingsia, joka on omistettu Ray Bradburylle. Huomasin tämän vasta, kun olin jo valinnut Bradburyn kirjan hyllystä seuraavaksi luettavaksi. 

Tämä on nyt toinen niistä vuoden alussa kirjanvaihtotapahtumassa mukaan kaapatuista kirjoista. Taisi tulla valituksi tähän kohtaan sen vuoksi, että on aika kevyt ja pokkarimallia, kun piti jotakin valita reissulukemistoksi johonkin. Jäi kirja sillä reissulla lukematta, mutta oli siirtynyt kuitenkin kirjahyllystä lukujonoon. 

Kirjassa palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät niitä - niiden ihmisten koteihin joissa on ilmoitettu olevan kirjoja. Ensin tuumasin että hohhoijaa, onpa mielenkiinnotonta kerrontaa. Mutta sitten Bradbury alkoi väläytellä. Aivan yllättäen kerronnan lomassa pomppasi joku kuolemattoman älykäs lause, joka teki mieli kirjoittaa oikein ylös (en kirjoittanut yhtään). Toiseksi, kun kirjan idean hiffasi, ei voinut kuin ihmetellä miten ajankohtainen kirja tämä on heti 60 vuotta myöhemmin. Maailma on kuitenkin muuttunut melkoisesti kuudessakymmenessä vuodessa, mutta niin vain herra Bradbury on osannut aavistaa, mitä tuleman pitää kaikkine sosiaalisine medioineen päivineen, ja kirjoittaa fantasiaa siitä. Aivan loistavaa.

Kirja on yhdellä istumalla luettu, ja jotenkin jäi sellainen tuntuma, että tässä olisi ollut aineksia vaikka mihin Matrix-henkiseen saagaan. Mutta ehkä parempi, että jotkut asiat maailmassa pysyvät kerta-annoksen kokoisina, vaikka olisivatkin vaikuttavaa fantasiaa. 

Suosittelen: Pikaisena fantasiaharppauksena kenelle tahansa, mutta ymmärrän myös hyvin, miksi tämä on lukion suomen kielen kirjallisuusluetteloissa. 

Alkuperäinen lukulista täällä.

Neil Gaiman: Fragile Things 10/32

Alaotsikko: Short Fictions & Wonders. 2006. 440 s.

Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: Kuutisen viikkoa. Tai vähän pidempään.
Suosikkisitaattini: "Remember your name. Do not lose hope - what you seek will be found. Trust ghosts. Trust those that you have helped to help you in their turn. Trust Dreams. Trust your heart, and trust your story." (Runosta Instructions.)

Neil Gaiman on ollut yksi suosikkikirjailijoistani siitä saakka kun luin Nverwheren joskus 90-luvun lopulla. Gaimanin fantasia on monesti niin herkullisen kiehtovaa, että se tarjoaa oivallisen pakopaikan todellisuudesta. Olen lukenut muutaman Gaimanin suomeksi, mutta sitten tuli seinä vastaan ja suomennokset loppuivat, vaikka kirjallisuutta olisi ollut mieheltä tarjolla. En oikein ymmärrä tätä suomennosten viivettä näinkin tunnetulta kirjailijalta, mutta joka tapauksessa se ajoi minut lukemaan Gaimanit englanniksi. Sittemmin tuosta on tullut tapa, vaikka tämäkin kirja olisi ollut tarjolla myös suomeksi. 

Tämä kirja on itseasiassa tuliainen Lontoosta vuonna 2009, mutta jostain syystä se jäi hyllyyn odottamaan parempia aikoja. En ole oikein koskaan ollut novellien suurin kuluttaja, mutta tämä sai kyllä kokoelmana täydet pisteet kaikkine omituisine olentoineen. Kokonaisuutta parantaa se, että Gaiman on kirjoittanut lyhyesti taustaa jokaiselle tarinalle, se ainakin itselläni tuo lukukokemukseen lisäelementtejä. Tätä kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen pohtivani Gaimania kirjalijana ja herra Gaimanin mielenliikkeitä muutenkin, liekö sitten tämän taustoituksen syytä. On toki paljastettava, että alkupuolella oli pelottavimmat kummitusjutut, josta syystä kirja makasi jonkin aikaa koskemattomana yöpöydällä - ilta-aika kun ei tuntunut sopivimmalta lukuhetkeltä tälle herkkänahkaiselle lukijalle.

Yksi asia kirjassa jäi häiritsemään pahemman kerran. Ensimmäinen tarina, A Study in Emerald, alkaa samalla tavalla kuin BBC:n Sherlock-sarjan avausjakso, sillä erotuksella, että BBC:n Sherlock ei tutki vihertävän olennon vaan ihan tavallisen ihmishenkilön murhaa. Jakson nimi BBC:llä on Study in Pink. Kuitenkaan BBC:n sarjan yhteydessä ei löydy yhtikän minkäänlaista mainintaa liittyen Gaimaniin. Olen niin ällikkänä tästä, että asia on häirinnyt jo viikkotolkulla. Miksi edes internet ei kerro tästä mitään?

Gaiman on viime vuosina keskittynyt omaksi harmikseni lastenkirjallisuuteen, jota en juurikaan harrasta, mutta viimein on taas tulossa uutta luettavaa myös aikuisille, kun The Ocean at the End of the Lane julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Sitä odotellessa. 

Suosittelen: Gaimania ylipäänsä Niille, jotka periaatteessa pitäisivät fantasiakirjallisuudesta, mutta joiden mielestä keskiaikaiset tarinat ovat liian mahtipontisia ja vampyyrijutut jo vähän kuluneita. Tätä kyseistä kirjaa suosittelen esim. työmatkalukemiseksi.

(P.S. Vuosi melkein puolessa ja kirjoista vajaa kolmannes takana. Ei hyvältä näytä...)

Saku Tuominen: Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc (9/32)

Muut kirjailijat Tuukka Koski ja Kimmo Kivilahti. 2012. Tammi.  333 s. 

Kuinka hyvä: *****
Otti aikaa: Noin kaksi viikkoa, joista toinen oli noin vuosi sitten ja toinen nyt.
Suosikkisitaattini: Tomaatteja. Oliiviöljyä. Suolaa. Pippuria.

Tämä on lahjakirja, joka saapui kirjahyllyymme vuosi sitten jouluna (jonka takia on hämmentävää, että kirjaan on painettu painovuosi 2012...). Ajattelin silloin, että pitääpä selailla läpi, jos löytyisi vaikka joku kiva uusi ruoka. Mutta. Kirja vei ihan täysin mukanaan. Tuossa on niin kivasti avattu suomaisesta näkökulmasta italialainen ruokakulttuuri, että kirjan luettuani oikein odotan että pääsen taas Italiaan, tilaamaan ravintolassa kerrankin oikeita asioita. 

Ruokaohjeiden ainesosaluettelot ovat pääasiassa hyvin yksinkertaisia, ja yksinkertaisin niistä kuuluu "Tuoreita hedelmiä". Suurimmassa osassa oliiviöljy, suola ja pippuri ovat vakioroolissa.  Paria kirjan ruoista meillä on jo valmistettukin. Itselleni tämän kirjan paras anti on kuitenkin ruokakulttuurin kuvauksessa, ei ruokaohjeissa.  Aionpa joka tapauksessa konsultoida tätä kirjaa joka kerta kun valmistan uudenlaista italialaista ruokaa.

Suosittelen: Italiaan matkustavalle, maan ruokakulttuuria perinpohjin tuntemattomalle.

Roberto Saviano: Gomorra Mafian valtakunta (8/32)

Gomorra Viaggo nell'impero economico e nel sogno di dominio della camorra. 2006. Suom. Hannimari Heino. WSOY.  543 s.
Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: vuosikausia.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Napoli ja muu Etelä-Italia
Päähenkilöt: Roberto Saviano

Tässä kirjassa aukeaa oiva ikkuna ihan toiseen maailmaan, sellaiseen, jonka on nähnyt elokuvissa mutta ei uskonut että ihan oikeasti jossain tätä tapahtuu. Tämä ei ole mikään kummisetä, kaukana siitä. Tämä on paljastuskirja Italian mafiasta. 

Aihe on järjettömän kiinnostava, ja kirjasta valkenee sellaisia totuuksia, joiden vuoksi ei enää tee mieli laittaa rahaa muotiteollisuuteen eikä italialaisiin maataloustuotteisiin. Kirjailija on kuitenkin purkanut kaiken sen tekstiksi siihen malliin, että lukijan mielenkiinto meinaa välillä vähän hyytyä. Lisäksi jäin kaipaamaan yksityiskohtaisempaa omakohtaista tapahtumien kuvausta pitkien historiaselostusten sijaan. Sain tämän taannoin joululahjaksi, ja juutuin vuosiksi juuri näihin selostusosuuksiin, joten lukeminen kesti. En ole vielä nähnyt tästä kirjasta tehtyä elokuvaa, ja jännityksellä odotankin miten tämä kaikki selostus on saatu koottua elokuvaksi. 

Suosittelen: Mafiaelokuvafaneille.

Donna Leon: Ystävä sä lapsien (7/32)

Suffer the Little Children. 2007. Suom. Kristiina Rikman. Otava. 280 s.  

Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: suunnilleen pääsiäisen.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Venetsia.
Päähenkilöt: Guido Brunetti.
Muut henkilöt: vaimo Paola, tytär Chiara, (poika Raffi), kollega Vianello, esimies Patta.

Näitä on tullut luettua jokunen, joskaan ei kaikkia. Tämä kyseinen Brunetti-dekkari oli mielestäni aiempia lukemiani mielenkiinnottomampi, siksi vain vaatimattomat kaksi tähteä. Luen näitä harvakseltaan leppoisan venetsialaistunnelman vuoksi, dekkareiksi eivät tavallisesti ole ollenkaan liian jänniä. Lisäksi Leon mehustelee herkullisesti italialaisilla ruoilla, joita Paola perheelleen valmistaa. Vaikka eräitä tämä piirre kirjoissa ärsyttää, niin omasta mielestäni se juuri on näiden kirjojen suola. Tuohon suosikkisitaattikohtaan olisin voinut etsiskellä jonkun perusteellisen illalliskuvauksen, mutta en jaksanut vaivautua selailemaan.

Tämä kyseinen kappale kirjasta tuolla hyllyssä on pokkari, ja joutanee kirjahyllystä muualle jahka lopullisen inventaarion hetki tulee. Varmaan vuoden lopussa kirjahyllyssä on paljonkin kevennettävää.

Suosittelen: Lomalukemiseksi

Muuten on todettava lukuprojektista: urakka k*see. Maaliskuun jälkeen pitäisi olla takana yhdeksän kirjaa, mutta maaliskuussa kokoelmaan tuli vain yksi lisää. Tällä hetkellä on kyllä useita kirjoja kesken, joten ehkäpä tilanne korjaantuu vielä. Toivottavasti.

Alkuperäinen projektisuunnitelma täällä.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (6/32)

To Kill a Mockingbird. 1960. Suom. Maria Westerlund. Gummerus (Koko kansan kirjakerho). 374 s.  
Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: 10 päivää.
Suosikkisitaattini: "Sinä jeevelin pölliäinen, Jem, mikä sinä uskot olevasi?" ja "Kun kuljin kotiin, ajattelin että Jem ja minä kasvaisimme aikuisiksi mutta meillä ei enää olisi paljon opittavaa, ellei mahdollisesti algebraa."

Miljöö: 1930-luvun Maycomb Alabamassa.
Päähenkilöt: Jem (Jeremy), Scout (Jean Louise) ja Atticus Finch.
Muut henkilöt: keittäjä Calpurnia, Kesäkaveri Dill, naapurin Boo Radley, tuomari Taylor, juoppo idiootti Bob Ewell, Maudie-neiti ja Alexandra-täti. Muun muassa.

Tämäkään kirja ei varsinaisesti ole omani, vaan lainassa eräästä kirjahyllystä. Tuo laina on kuitenkin venynyt jo vuosikausien mittaiseksi. Onneksi kuitenkin tämän sieltä kerran otin ja nyt luin, koska ymmärrän hyvin miksi se on klassikko. Olen nähnyt samannimisen elokuvan, ja muistin joitakin kohtia, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksenä. Kirja on kuitenkin paljon parempi. 

Kirjan alkupuoli on pääasiassa viehättävää 30-luvun kesien kuvausta lasten näkökulmasta, jännittävintä on naapurin Boo (Arthur) Radley, joka ei koskaan tule ulos, mutta jonka menneistä tekosista liikkuu villejä huhuja. 30-luvun Alabaman rasismi on kirjan kantava voima, ja lienee myös tuon klassikkomaineen takana - kirja on ennenkaikkea rasisminvastainen kannanotto. Jemin ja Scoutin isä Atticus on oikeamielinen asianajaja, joka määrätään puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, ja koko perhe saa siitä kuraa niskaansa. Hieman puolivälin jälkeen päästään viimein käräjille, ja sen jälkeen kirjassa alkaa sellainen moraalinen alleviivaus, että aikuinen 2010-luvun lukija meinaa jo vähän kyllästyä. Tästä syystä vain neljä tähteä. Maailma oli kuitenkin toinen vielä vuonna 1960, jolloin kirja on julkaistu. Juoni on ihastuttavasti vanhanaikaisella tavalla yksioikoinen, ja kirjan huumori on sellaista hiljaista ja lämmittävää, hyvin samanlaista kuin hiljan kehumani Ulla-Lena Lundbergin huumori. Olinkin ilahtunut että hetimmiten löysin toisen samanmoisen kertojan. Myös suomentajan oivallinen käännös henkii joissakin kohdissa viehättävästi mennyttä suomen kieltä (sinä jeevelin pölliäinen...).

Hauskaa oli myös huomata, miten kirjan kansikuva vaikuttaa omaan mielikuvaan kirjasta. Omassa kappaleessani ei ollut paperikansia jäljellä, vain pelkät tyhjät ruskeat kannet. Guuglasin mielenkiinnosta muutaman kuvan kirjasta, ja täytyy sanoa että en ollenkaan ymmärrä uusintapainoksen kansikuvavalintaa, en olisi ehkä ottanut kirjaa käteeni jos tuo kansikuva olisi ollut läsnä ensimmäisessä tapaamisessamme. Alkuperäisen käännöksen kansi puolestaan on viehättävä. 

Olen onnellinen että luin tämän kirjan.

Suosittelen: Rattoisasti etenevää klassikkoa kaipaavalle, myös oikein nuorelle henkilölle.

P.S. Muutokset lukulistassa päivitän ainakin toistaiseksi alkuperäiseen postiin täällä. Muutosten vuoksi myös kokonaiskirjamäärä saattaa vaihdella postista toiseen.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (5/33)

Stille dager i Mixing Part. Johnny Kniga. 2009. Suom. Outi Menna. 203 s.  
Kuinka hyvä: *
Otti aikaa: puoli päivää.
Suosikkisitaattini: "Kaikki sinuun liittyvät asiat ovat tärkeitä minulle."

Miljöö: Garmisch-Partenkirchen, aka Mixing Part.
Päähenkilöt: Bror Telemann, norjalainen dramaturgi ja hänen vaimonsa Nina Telemann.
Muut henkilöt: Nigella Lawson. Perheen kolme lasta ja naapurin Bader.

Valitsin tämän kirjan seuraavaksi, koska ajattelin että tuonpa lukaisen nopeasti ja pysyttelen näin jotensakin tavoiteaikataulussa. Luin joskus Erlend Loen Supernaiivin ja nauroin sen alusta loppuun. Se ostettiin sittemmin lomalukemiseksi vuonna 2005, ja nauroin sen uudestaan läpi. Kirja on edelleen yksi hilpeimmistä lukukokemuksia elämässäni. Sen jälkeen sekä mieheni että minä olemme lukeneet jokusenkin Loen kirjan, ja tarkalleen ottaen tämäkään kirja ei ole ikiomaa omaisuuttani, mutta sijaitsee kyllä perheen yhteisessä kirjahyllyssä. Mutta, täytyypä sanoa, kyllä vain kirja kirjalta kummallisemmaksi käy Erlend Loen sisäinen maailma, josta hän näitä kirjojaan ammentaa. Tälle en nauranut, enkäpä usko että enää uhraan Loen kirjallisuudelle aikaani ellei jotakin vallan toisenlaista putkahda ulos tuolta norjalaisen mielikuvituksen syövereistä.

Suosittelen: nopeasti luettavaa ja sekopäistä tarinaa etsivälle.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (4/33)

Ursa 2012.  212 s.  
Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: useiden taukojen siivittämänä kaksi kuukautta (luin muita kirjoja välissä).
Suosikkisitaattini: "Me olemme elossa, ja niin ovat myös jouhimadot, juhannusruusut ja jalkapallohullut, joilla kaikilla oletettavasti on vieläkin rajoitetumpi käsitys todellisuudesta."

Luin Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa vuosia sitten, ja voin sanoa että tuo kirja on Tieto-Finlandiansa ansainnut. Valtaojalla on viehättävä kyky kuvata universumia suurempia asioita ihmiselle sopivassa mittakaavassa. Tämä kirja ei herättänyt ihan yhtä monta innostunutta ajatusta, mutta onhan sekin jotain että pystyy selittämään suhteellisuusteorian periaatteen kansantajuisesti yhdellä sivulla. Nyt siis tiedän mistä on kysymys kun on kysymys suhteellisuusteoriasta tai kvanttifysiikasta (varon kuitenkin väittämästä että ymmärrän ko. teoriat...) Ja mikä vielä kiinnostavampaa, kirjaa lukiessa tulee pohdittua omia uskomuksia olemassaolosta ja maailmankaikkeudesta, ja tulee havaittua myös oman ymmärryskyvyn rajallisuus. Ei maailmanhalaajan aivo vain nyrjähdä niin isosti, että voisi edes kuvitella mitä on universumin ulkopuolella.

Suosittelen: Kaikille olemassaoloa ja universumin laajuutta pohtiville.

Jälkihuomautus: luin listalle kuulumattoman David Nichollsin Kaikki peliin ennen tätä kirjaa, loistavaa hömpän kaltaista viihdykettä oli se. 

Publius Ovidius Naso: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot (3/31)

Ars Amatoria & Remedia Amoris. n. 4 jaa. Weilin + Göös.  Suom. Seppo Heikinheimo 1965.  181 s.

Kuinka hyvä: *
Otti aikaa: Kuusi päivää
Suosikkisitaattini: -

Jotakin kevyttä ja iloista: antiikkisia ohjeita kevytmielisen rakkauden saavuttamiseen. Siinäpä sitä vasta jotakin. 

Tämä kirja tuli vastaan kirjaston poistomyyntihyllyssä joitakin vuosia sitten, ja koska se oli ollut "Pitää joskus lukea" -kirjojen listalla, ostin sen pois. Ja kannoin sitä muutosta toiseen, nyt vasta sain luettua. Tuo kokonainen yksi tähti tulee kirjan tarjoamasta ikkunasta antiikin Roomaan. Mietin moneen kertaan, että onko jo siihen aikaan saatu näin paljon tekstiä yhteen teokseen, eikö ne niille kivitauluille siellä silloin...? (Historiantuntemuksessani voi tältä osin olla aukko.) 

Kirjan tarjoaman historiakuvan mukaan aika on harvinaisen vähän muuttanut tätä tarpeellista naiseniskemisen taitoa,  näkökulma on tosin armottoman sovinistinen. Joissain kohdissa tuli mieleen, että onneksi mies (jolle suurin osa kirjan neuvoista on suunnattu) nykyisin pääasiassa tuntee vastakkaisen sukupuolen hieman paremmin. Mutta, tulipahan luetuksi. Kirja lähtee seuraavassa lastissa johonkin lähiseudun "ota tai jätä" -hyllyyn.

Suosittelen: Antiikin kaupunkikulttuurista kiinnostuneelle.

Tämä tuli luetuksi jo yli viikko sitten, mutta eksyin kirjastoon ja siellä tuli vastaan muutama omalla lukulistalla ollut tuore julkaisu: David Nichollsin Kaikki peliin ja Kate Mortonin Paluu Rivertoniin (jäi kesken noin sivulle 50, vaikuttaa olevan täyttä perushömppää), joten vuositavoite on hetken tauolla. 

Lukutahti näyttäisi tällä hetkellä olevan sellainen max. 50 sivua illassa ennen kuin uni voittaa, joten millään hirmu höökällä tätä vuositavoitetta ei kirmata eteenpäin. Mittaroin tuossa, että jos kolme kirjaa (listalta) kuukauteen saan suoritettua niin se melkein riittää. Pahoin pelkään että tässä käy tavoitteelle vielä heppoisesti...

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2/31)

Is.  Teos & Schildts & Söderströms. Suom. Leena Vallisaari. 366 s.  

Kuinka hyvä: *****
Otti aikaa: Viikon.
Suosikkisitaattini: "Pappi ja papinrouva viettävät ensimmäisen yönsä pappilassa kuin nuijittu made toisen nuijitun mateen vieressä. Kummankin viimeinen muistikuva on että toinen oli jo nukahtanut."

Miljöö: Luotojen saaristo 
Päähenkilöt: Pastori Pertter Kummel, pastorska Mona Kummel, Alexandra eli Sanna Kummel.
Muut henkilöt: Lukkari, Suntio, Kätilö Irina Gyllen, Myymälänhoitaja Adele Bergman, Lillus, naapuriseurakunnan pastori Fredrik Berg. Ja lukuisia muita.

Varoitan, että allaoleva sisältää viitteitä juonesta, melkein paljastuksia siis. 

Sodista on päästy ja Luotojen saaristoseurakunnan pappilaan saadaan uusi pappi, joka rakastaa laulavaa seurakuntaansa ja seurakunta tätä. Karun luonnon keskellä solmitaan sydämellisiä ihmissuhteita, joiden mukana on lukijan helppo elää.

Olen aina korvat hörössä kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistaan, niin myös viime vuonna. Tutkailin ehdokkaita ja tuumasin, että pari olisi sellaista kiinnostavaa jotka tänäkin vuonna voisi lukea, joukossa oli myös tämä kirja. Kuulin sittemmin jonkin aamuteeveen kirjaraadin ennustukset Finlandian voittajasta, ja raatilaiset melko yksimielisesti pitivät tästä kirjasta yli kaiken. Myös Finlandian valitsijan Tarja Halosen kommentit vakuuttivat. Enkä kadu että ostin ja luin. 

En tiennyt kirjan juonesta mitään ennen lukemista, en totta puhuen ollut edes mielessäni vaivautunut spekuloimaan sisältöä. Olin heti alkumetreiltä täysin mukana luotolaisten elämässä, hymyilin onnellisena onnellisille sattumuksille. Ulla-Lena Lundbergin riemukas tapa kuvata pieniä tapahtumia ilahdutti. Ylläoleva sitaatti kuvastaa hyvin tätä lämmintä huumoria, jota kirja on pullollaan. Lundberg kuvaa erityisen hienosti pienen Sannan ajatuksia ja tapaa hahmottaa maailmaa, Sanna saa lukijan monesti kovin hyvälle mielelle. 

Kirja oli niin tavattoman onnellinen, että puolivälissä aloin epäillä. Lukemistooni ei juuri koskaan valikoidu ahdistavia ja surullisia kirjoja, koska todellisuus on toisinaan riittävän surullinen paikka, ja lukiessani haluan tulla onnelliseksi. Toivoin, mutta en uskonut, ettei mitään kauheaa kenellekään tapahtuisi.  Ja tapahtuipa sitten tietenkin. Totta puhuakseni, sitten kun se kauhea tapahtui, piti minun sivutolkulla selata äkkiä ohitse, koska se kauhea oli niin sydäntä raastavaa ja niin hienosti kuvattu, että en kestänyt lukea (yritin myöhemmin uudelleen, mutta en ole vieläkään pystynyt). Olin tosiaankin pahemman kerran järkyttynyt, ja olin vereslihalla tapahtumasta vielä koko seuraavan päivän. Niin kuin  kirjan henkilöt olisivat ihan oikeita ihmisiä maailmassa. 

Jälkeenpäin, toivuttuani, kuitenkin tuumasin, että kyllä, jestas, kannatti lukea, oli hieno kirja, ja kyllä, kirjat ovat parhaimmillaan tuhatkertaisesti elokuvia vaikuttavampia, koska en muista milloin olisin tuolla tavalla ollut upoksissa kirjan tapahtumissa vielä reippaasti jälkikäteen. 

Mietin myös, mahtaako kirjailija suunnitella kirjan henkilöille jatkoa. En kuitenkaan oikein tiennyt, haluaisinko lukea, vaikka suunnittelisikin. En ehkä voisi vastustaa kiusausta. Mutta nyt pitää lukea jotain hyvin kevyttä ja iloista. 

Suosittelen: Tunteita herättävää kirjaa etsivälle.

Umberto Eco: Ruusun nimi (1/31)

Jospa sitä sitten kirjailisi ylös myös kaikki luetut kirjat ja mieleenjääneet tunnelmat niistä. Samalla myös oma historiani kirjan kanssa.

Il Nome della rosa. WSOY 1980. Suom. Aira Buffa. 632 s.  
Kuinka hyvä: **** (tahtoo sanoa, että sai neljä tähteä)
Otti aikaa: kaksi ja puoli viikkoa.
Suosikkisitaattini: "Sitten tulee vanhaksi, eikä tule viisaaksi vaan tulee herkkusuuksi."

Miljöö: keskiaikainen luostari 1300-luvulla.
Päähenkilöt: William Baskerville, brittiläinen älykkömunkki ja tätä seuraava noviisi Adson
Muut henkilöt: Luostarin kullanahne apotti, Kirjastonhoitaja, Kirjastonhoitajan apulaiset Berengar ja Benno, Sokea auktoriteettimunkkivanhus Jorge. Ja lukuisia muita joiden nimet pakenevat muististani.

Munkkeja alkaa mystisesti kuolla William Baskervillen saapuessa luostarivuorelle. Niitä sitten selvitellään dekkarihenkisesti erityisesti labyrintiksi osoittautuvan kirjaston uumenissa osin William Baskervillen loistavan päättelykyvyn avulla.

Joskus vuonna 1995 tuli jouluaattona televisiosta elokuva nimeltä Ruusun nimi, siinä Sean Connery pääosassa. Puoli perhettä istui sattumalta elokuvan ääreen, ja oli elokuvan jälkeen vaikuttunut, niin vaikuttunut. Tai ainakin henkilökohtaisesti olin. Muutama vuosi tuon tapahtuman ja sitä seuranneen vuolaan hehkutuksen jälkeen tuli varmaankin Suomalaisen tai Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä vastaan pokkaripainos kyseisestä kirjasta, ja se päätyi kirjahyllyyni. Jostain syystä en kuitenkaan lukenut sitä heti, ja aloitinkin ensimmäisen kerran sitä vasta vuonna 2005 (päätellen kirjan välistä löytyneen, kirjanmerkkinä toimineen postikortin päiväyksestä). Muistan, että silloin kirja tuntui valtavan työläältä pitkine luettelomaisine selostuksineen, ja se olikin jäänyt kesken noin viidenkymmenen sivun jälkeen. Nyt kävi kuitenkin paremmin.

Lukukokemusta häiritsi pienesti se, että muistin osan loppuratkaisusta, eli millä murhavälineellä munkkeja niitetään. Toiseksi Sean Connery henkilöityi William Baskervilleksi mielikuvituksessani varsin vahvasti. (Muita kasvoja hahmoille mielikuvitukseni löysi mm. Monty Pythonin elokuvista...) Joka tapauksessa kirja oli varsin viihdyttävää luettavaa, ja vaikka uudenvuodentavoitteeseeni kuuluu myös tavoite lukea vähän joka päivä, vaikka yksi sivu vain, niin tätä ei tarvinnut väkisin tahkota läpi. Kirjaa leimasi aika ajoin sellainen lingvistinen pohdinta, ja vaikka olenkin kiinnostunut kielestä ja sen vivahteista, tuo latinan perinpohjainen tutkiskelu sai välillä keskittymiskyvyn hieman herpaantumaan. Nuo em. luettelomaiset selostukset ohitin monesti vauhdikkailla silmäilyillä.

Mielestäni oikein viihdyttävä hyvän mielen kirja.
Suosittelen: klassikkolukukokemusta ja lukemiseen uppoutumista etsivälle.

Puolivuosikatsaus

Tammikuussa asetin tavoitteita tälle vuodelle. Nyt on ensimmäinen puolikas takana joten voisin vähän tarkastella tavoitteiden saavuttamista:

Laitoin tavoitteeksi 30 kirjaa vuodessa. Tähän mennessä on luettuna kuusi kirjaa, joten aika lailla pitäisi kiriä loppuvuonna... Huomionarvoista on kuitenkin se, että neljä kuudesta on tietokirjoja. Ehkäpä tuo luku tuosta kokonaisuutena vielä kohenee.

Tv-sarjojen osalta menee paremmin. Erityisesti YLE on tarjonnut alkuvuonna loistavaa katsottavaa. Tavanomaisen Greyn anatomia lisäksi on katsottu useita sarjoja ja useita minisarjoja, ainakin Game of Thrones, The Big C (suomeksi Viimeistä päivää), Nuori Stridberg (ruotsalainen minisarja), Pan Am, Lilyhammer (norjalainen minisarja), Great Expectations (BBC:n minisarja) ja The Pillars of the Earth (Taivaan pilarit). Noista The Big C tarjosi laadukkainta viihdettä Greyn anatomian kanssa samassa sarjassa, ja Great Expectations puolestaan oli positiivisin yllätys - tosiaan erinomainen toteutus. Eipä huono ollut Game of Thronesinkaan ensimmäinen kausi. Pan Am osoittautui käsikirjoitukseltaan liian stereotyyppiseksi että olisin jaksanut sitä seurata. Taivaan pilareista on vielä monta jaksoa näkemättä, mutta vaikuttaa hyvältä viihteeltä.

Kukkia olen tuonut kotiin kimpputolkulla, ja tavoite onkin määrällisesti jo saavutettu. Asettelun puolesta sen sijaan olisi vielä parantamisen varaa, ja siihen voisikin vielä loppuvuonna panostaa.

Kaksi kolmesta tavoitteesta siis ihan hyvällä mallilla. Mukavaa. Ja täytyy sanoa, että vuoden alkupuoli on mennyt muutenkin mukavasti ja olen viihtynyt elämässäni. :)