Muutettiin uuteen kotiin ja saatiin postilaatikko. Muutama viikko meni tuumiessa, miten postilaatikkoon saa kirjailtua kestävästi viestin kustille, ettemme halua mainoksia. Tulin tehneeksi siinä samalla neljän viikon pituisen tutkimuksen seinäjokisesta mainosten jakamisesta. Tässä tutkimusraportti.
KOTIIN KANNETTUJEN MAINOSTEN MÄÄRÄ SEINÄJOELLA
1. TUTKIMUKSEN TAUSTAT JA TAVOITE
Tämän tutkimuksen tutkimusryhmä ajautui tutkimuksen tekemiseen käytännön syistä. Taustasyitä oli kaksi kappaletta:
1. Parhaaksi ja edullisimmaksi menetelmäksi estää toivomattomien mainosten ilmestyminen laatikkoon todettiin taholta X lainattava dymo-tarratulostin, jota ei ollut ulottuvilla ennen neljättä mainoksellista tutkimusviikkoa.
2. Kotosalla puuhattiin ensin remontti- ja sitten sisustushommia, joiden takia piti sallia kaikki mainokset, jotta saisi luettavakseen huonekaluliikkeiden ja rautakauppojen mainokset.
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon seinäjokisessa lähiössä jaetaan neljän viikon aikana mainoksia vastaanottajan niitä erikseen pyytämättä. Tutkimusryhmä halusi tietää kuka täällä mainostaa, mitä ja kuinka paljon noin ylipäänsä, sekä mitä ilmaisjakelulehtiä laatikkoon oikein ilmestyy jos antaa ilmestyä ja ovatko ne luettavia vai eivät. Tarkoituksena oli myös selvittää, painottuuko neljän loppukesän viikon aikana esim. saapas ja sadetakki-, marjanpoimuri-, ruskaretki- tai muiden mainosten osuus muihin mainoksiin nähden.
2. TUTKIMUSMENETELMÄT
Tutkimus kesti neljä viikkoa aikajaksolla 25.8. - 22.9.2009. Tutkimus suoritettiin tyhjentämällä postilaatikkoa päivittäin ja erittelemällä omaan pinoonsa olohuoneen lattialle saadusta saaliista ne, jotka ilman osoitetarraa laatikkoon oli kannettu. Tutkimusjakson päätyttyä tutkimusaineisto lajiteltiin eri kategorioihin olohuoneen uudelle pyöreälle matolle. Kunkin kategorian sisältämä aineisto laskettiin kappaleittain. Luvut kirjattiin lyijykynällä A5-kokoiselle paperille, jonka toisella puolella oli lyijykynäpiirustus. Lisäksi eri pinojen korkeutta arvoitiin silmämääräisesti. Arviot kirjattiin kappalemäärien kanssa samalle paperille, sivun oikeaan laitaan.
Mainospinkan painoa arvioitiin kannattelemalla toisessa kainalossa mainospinoa ja toisessa kainalossa vuoroin Macbookia, jonka paino tarkastettiin internetistä, ja vuoroin eri määriä litran mehu- ja maitopurkkeja sekä myslipaketteja. Virallinen punnituksen tulos saatiin tutkimusryhmän hauislihasten tuntemuksen perusteella.
3. TUTKIMUKSEN TULOKSET
Tutkimusaineistosta oli eriteltävissä 7 eri mainostyyppiä:
1. Ruokamainokset, 4 kpl
2. Huonekalut, kalusteet ja remonttitarvikkeet, 14 kpl
3. Elektroniikka ja muu gigantti, 7 kpl
4. Vaatteet ja kosmetiikka, 6 kpl
5. Sekatavarakaupat (Anttila, Tokmanni jne.), 22 kpl
6. Ilmaisjakelulehdet, 20 kpl
7. Muut, 8 kpl
Ryhmään nro 7 lajiteltiin mainokset, joiden luokittelu oli:
- liian vaikeaa tutkimusryhmän käsityskyvyn rajoittuneisuuden vuoksi,
- mainoksia oli vain yksi kappale omassa niinsanotussa kategoriassaan, tai
- mainoksen ei voitu katsoa kuuluvan mihinkään kategoriaan ylipäänsä (Ilkan mainokset).
Ilmaisjakelulehtiä ilmestyi neljää eri lehteä säännöllisesti kerran viikossa ja joitakuita muita epäsäännöllisesti harvemmin. Kerran viikossa ilmestyvistä ilmaisjakelulehdistä 2 kappaletta todettiin erittäin luettaviksi kaikkine järjestöpalstoineen, yksi kappale keskinkertaiseksi mutta epärelevantiksi ko. tutkimusalueella, ja yksi kappale erittäin huonoksi. Epäsäännöllisen säännöllisesti postilaatikkoon ilmestyviä ilmaisjakelulehtiä ei arvioitu.
Ryhmän nro 6 osuus oli selvästi suurin muihin ryhmiin verraten, silmämääräisesti arvioituna noin 50 %. Ryhmän nro 5 osuus oli seuraavaksi suurin vieden noin neljänneksen osuuden tutkimusaineistosta. Kaikki loput mainokset (ryhmät 1 - 4 ja 7) muodostivat tutkimusaineiston viimeisen neljänneksen, josta ryhmä 2 käsitti noin kaksi viidennestä (10 % koko tutkimusaineistosta).
Koko tutkimusaineiston paino oli noin 3500 grammaa.
4. JOHTOPÄÄTÖKSET
Kun jätetään huomiotta ilmaisjakelulehtien osuus, suurimman osuuden mainoksista saivat sekatavaramarketit, jotka muistivat tutkimusryhmän postilaatikkoa kerran viikossa jokainen omalla aikakauslehteä muistuttavalla mainoksellaan. Muista loppukesän satunnaisen neljän viikon mainoksista näyttivät painottuvan erityisesti huonekaluliikkeiden ja ns. rautakauppojen mainokset. Tutkimusryhmä ei pystynyt päättelemään, ovatko ko. painotukset sääntö vai kausivaihtelu (eli onko loppukesä erityisen otollista aikaa tehdä remonttia tai ostaa esim. sohvia), vai olivatko mainostajat kenties aistineet tutkimusryhmän taloudessa käsillä olevan hankintojen suman. Johtopäätösten tekeminen vaatisi lisätutkimuksia jollakin toisella satunnaisella neljän viikon jaksolla.
Saapas ja sadetakki- ja marjanpoimurimainokset todennäköisesti sisältyivät sekatavaramarkettien mainoksiin, tätä ei kuitenkaan erikseen tutkittu. Ruskaretki- tai muita kauteen liittyviä mainoksia ei havaittu mainosten joukossa olevan.
Lukuunottamatta ryhmän kaksi sisältämiä mainoksia tutkimusaineiston sisältöön ei perehdytty nimeksikään (mahdollisesti yhtä ilmaisjakelulehteä selailtiin läpi). Mikäli oletetaan, että mielenkiinto ryhmän 2 sisältämää aineistoa kohtaan jatkuu halki vuoden, voidaan laskemalla päästä siihen johtopäätökseen, että turhanpäiväistä mainospaperia kannetaan ensin tutkimusryhmän postilaatikkoon ja sen jälkeen ko. talouden keittiön pöydän ja paperinkeräyslaatikon kautta roskakatokseen noin 160 kg vuodessa. Taloudessa jonkinlaisen huomion ja läpiselailun osakseen saavien mainosten määrä on puolestaan noin 20 kg vuodessa. Mikäli mielenkiinto ryhmän 2 aineistoa kohtaan on ainoastaan kausiluonteista, turhaan edestakaisin kannettavan paperin osuus on edelleenkin suurempi.
Seinäjoen edellisen väestönlaskennan mukainen asukasluku on 56 201 henkilöä. Hihasta ravistamalla oletetaan, että talouksista 10 % liimaa postiluukkuunsa "Ei mainoksia" -tarran. Kun Suomen talouksien keskimääräinen koko on 2,1* henkeä, saadaan tutkimuksen hätiköidyksi johtopäätökseksi 4300 000 kg kannettuja mainoksia vuodessa Seinäjoella.
Pitkälle vietynä johtopäätöksenä tutkimusryhmä päättelee, että kyllä paperiteollisuudelle ainakin jossakin päin maailmaan vielä riittää töitä.
Tutkimuksen päätyttyä lisämainosten tuleminen estettiin sopivasti käsille kulkeutuneella dymo-tarratulostimella valmistetulla "EI MAINOKSIA, KIITOS!" -tarralla. Toistaiseksi ainoastaan yhden ilmaisjakelulehden (sen erittäin huonon) jakaja ei ole ymmärtänyt viestiä.
* Tilastokeskuksen vuoden 2008 asunto- ja väestötilastojen summittaisella yhdistelyllä ja törkeällä väärinkäytöllä saatu luku.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, syyskuuta 28, 2009
sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009
Inventaario vuodelle 2008
Vuodenvaihteen lomakausi on melkein nautittu loppuun. Joulu oli erinomaisen rentouttava, se sisälsi lähinnä lautapelejä ja pientä ulkoilua, kuten mäenlaskua. Joulua juhlittiin Lappeenrannassa ja se suoritettiin poistumatta vanhempieni asuttamasta kaupunginosasta yhtään mihinkään kokonaiseen neljään päivään. Joulun jälkeen tehtiin muutama päivä töitä todella rauhallisessa maisemakonttorissa (hauskaa, kun koko kerroksessa valot palavat ainoastaan oman työpöydän yläpuolella) ja sitten vaihdettiin vanha vuosi uuteen nauramalla vatsalihakset kipeiksi. Vielä on Loppiainen viettämättä.
Jatkumona vuoden takaiselle arvioinnille annan tuomioni myös menneelle vuodelle, ja kokoan listan saavutetuista virstanpylväistä:
2,5 kk työttömyyttä
9 kk työntekoa
n. kaksi viikkoa palkallista lomaa
n. 15 työpaikkahakemusta
5 työpaikkahaastattelua
2 työpaikkaa
1 muutto
1 kylpyhuoneremontti
12 luettua kirjaa
72 nähtyä elokuvaa
3 kurssia työn puolesta
1 kirjansidontakurssi
1 huovutuskurssi
muutamia tusinoita urheiltuja tunteja
n. 15 kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock ja Tangomarkkinat
2 klassisen musiikin konserttia
1 ulkomaanreissu (Tallinna)
kotimaanmatkustusta julkisilla välineillä n. 10 000 km
n. 15 000 km auton ratissa
muutamia kymmeniä pyöräiltyjä kilometrejä
Päällimmäiset tunnelmat vuodesta 2008 ovat, että tätä naista on viety kuin pässiä narussa. Tuo lienee suurimpana syynä siihen, että kirjoja on kulunut kaikkien aikojen säälittävin määrä (olen lukenut Sinuhe Egyptiläistä keskimäärin yhtä kauan kuin olen asunut Pohjanmaalla. Yhä on noin 150 sivua jäljellä.) Lukemistavoitteiden lisäksi vuoden elokuvienkatselutavoite on alitettu surkeasti.
Erityisharmitusta viime vuonna aiheutti tuo oman auton hankkimisen pakko ja nykyisen työpaikkani vaikutus autolla ajettuihin kilometreihin. Tälle en kuitenkaan tällä hetkellä voi mitään, joten murehtiminenkin on melko turhaa. Onneksi meillä paikataan tätä ympäristövaikutusta sillä, että sillä aikaa kun minä huristelen autolla, kulta ajaa omat työmatkansa polkupyörällä, takana on jo yli 500 polkupyörätyömatkakilometriä. Olen myös osin työstäni ja osin nykyisestä sijainnistani johtuen kasvattanut julkisten käyttömäärääni kilometri- ja tuntitolkulla, mikä lienee ihan positiivista.
Vuoden tähtihetket taisivat olla tuon vakituisen Ruukin työpaikan varmistumisen lisäksi rauhalliset lomapäivät Lappeenrannassa juhannuksena ja jouluna sekä ihana helteinen viikonloppu Tallinnassa. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että olen rohkeasti mennyt kuuntelemaan pikkukaupungin kaupunginorkesteria ja myös muita keikkoja on käyty kuuntelemassa melko ennakkoluulottomasti. Tässä on siis tavoitteeseen päästy. Muuten vuodelta 2008 puuttuvat melkolailla kaikki telttailu- ym. ekstremekokemukset, lukuunottamatta yhtä omenavarkaissa käyntiä, josta olen tietenkin hieman ylpeä.
Todennäköisesti vuosi 2009 ei liene yhtä tuulinen kuin viime vuosi oli. Maailmankuvan avartamiseksi tavoitteena on edellisvuotta ahkerampi elokuvien katselu ja kirjojen lukeminen. Myös autossa istuttujen kilometrien henkilökohtaiseksi kompensoimiseksi liikuntaharrastuksia voisi lisätä rutkasti. Voisihan sitä keksiä myös jotakin ihan uutta ja itsensäkin yllättävää. En tosin vielä yhtään tiedä, mitä se voisi olla.
Jatkumona vuoden takaiselle arvioinnille annan tuomioni myös menneelle vuodelle, ja kokoan listan saavutetuista virstanpylväistä:
2,5 kk työttömyyttä
9 kk työntekoa
n. kaksi viikkoa palkallista lomaa
n. 15 työpaikkahakemusta
5 työpaikkahaastattelua
2 työpaikkaa
1 muutto
1 kylpyhuoneremontti
12 luettua kirjaa
72 nähtyä elokuvaa
3 kurssia työn puolesta
1 kirjansidontakurssi
1 huovutuskurssi
muutamia tusinoita urheiltuja tunteja
n. 15 kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock ja Tangomarkkinat
2 klassisen musiikin konserttia
1 ulkomaanreissu (Tallinna)
kotimaanmatkustusta julkisilla välineillä n. 10 000 km
n. 15 000 km auton ratissa
muutamia kymmeniä pyöräiltyjä kilometrejä
Päällimmäiset tunnelmat vuodesta 2008 ovat, että tätä naista on viety kuin pässiä narussa. Tuo lienee suurimpana syynä siihen, että kirjoja on kulunut kaikkien aikojen säälittävin määrä (olen lukenut Sinuhe Egyptiläistä keskimäärin yhtä kauan kuin olen asunut Pohjanmaalla. Yhä on noin 150 sivua jäljellä.) Lukemistavoitteiden lisäksi vuoden elokuvienkatselutavoite on alitettu surkeasti.
Erityisharmitusta viime vuonna aiheutti tuo oman auton hankkimisen pakko ja nykyisen työpaikkani vaikutus autolla ajettuihin kilometreihin. Tälle en kuitenkaan tällä hetkellä voi mitään, joten murehtiminenkin on melko turhaa. Onneksi meillä paikataan tätä ympäristövaikutusta sillä, että sillä aikaa kun minä huristelen autolla, kulta ajaa omat työmatkansa polkupyörällä, takana on jo yli 500 polkupyörätyömatkakilometriä. Olen myös osin työstäni ja osin nykyisestä sijainnistani johtuen kasvattanut julkisten käyttömäärääni kilometri- ja tuntitolkulla, mikä lienee ihan positiivista.
Vuoden tähtihetket taisivat olla tuon vakituisen Ruukin työpaikan varmistumisen lisäksi rauhalliset lomapäivät Lappeenrannassa juhannuksena ja jouluna sekä ihana helteinen viikonloppu Tallinnassa. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että olen rohkeasti mennyt kuuntelemaan pikkukaupungin kaupunginorkesteria ja myös muita keikkoja on käyty kuuntelemassa melko ennakkoluulottomasti. Tässä on siis tavoitteeseen päästy. Muuten vuodelta 2008 puuttuvat melkolailla kaikki telttailu- ym. ekstremekokemukset, lukuunottamatta yhtä omenavarkaissa käyntiä, josta olen tietenkin hieman ylpeä.
Todennäköisesti vuosi 2009 ei liene yhtä tuulinen kuin viime vuosi oli. Maailmankuvan avartamiseksi tavoitteena on edellisvuotta ahkerampi elokuvien katselu ja kirjojen lukeminen. Myös autossa istuttujen kilometrien henkilökohtaiseksi kompensoimiseksi liikuntaharrastuksia voisi lisätä rutkasti. Voisihan sitä keksiä myös jotakin ihan uutta ja itsensäkin yllättävää. En tosin vielä yhtään tiedä, mitä se voisi olla.
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
Ilmastoasiaa ja käärme pyssyn ulkopuolella
Tämänviikkoinen työmatkani kohdistui Raaheen metalliteollisuuden alkulähteille. Siellä vietettiin konsernin energiapäiviä, pääosin siitä syystä että myös työnantajani on tehnyt energiatehokkuussopimuksen TEM:n kanssa, ja nyt kaikkien toimipaikkojen pitäisi löytää se tarvittava 9 %:n säästö jostakin, sääntöjen puitteissa. Kahden päivän koulutuksen jälkeen voin vain todeta, että säästön tekeminen ja erityisesti sen todentaminen vaatii tulevaisuudessa melkoisesti päänvaivaa myös minulta.
Houkutuksena energiapäiville oli tuotu puhumaan myös kansallinen ilmastojulkkis, se parhaiten elinkeinoelämän kanssa samaan huoneeseen sopiva, siis Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hän piti alustuksen aiheenaan ilmastonmuutos, ja vaikka en olekaan Korholan kanssa kaikesta samaa mieltä, kuuntelin tuon parituntisen erittäin kiinnostuneena. Täytynee sanoa, että sanoma poikkesi huomattavasti mm. siitä, mitä olen Jyväskylän yliopistossa aiheesta istunut kuuntelemassa.
Korholan pääasiallinen viesti oli, että ilmastomuutokseen liittyvä epävarmuus ihmisen vaikutuksesta on otettava huomioon ja siitä on voitava keskustella, ja erityisesti tuo epävarmuus, ei suinkaan varmuus, on syy siihen, että toimenpiteitä ilmastomuutoksen hidastamiseksi on ryhdyttävä toteuttamaan pikaisesti. Korhola on sitä mieltä, että toivon antaminen on oikea motivaattori, ei suinkaan uhkakuvien maalaaminen, joka aiheuttaa lähinnä kohtalonuskoa ja apatiaa.
Toimenpiteisiin olisi Korholan mukaan otettava täysin uusi, "reformistinen" lähestymistapa teknologioita kehittämällä, koska tällä hetkellä suunnitteilla olevat toimenpiteet ovat auttamatta liian hitaita. Ratkaisumallien tulee olla a) aidosti ilmakehän tilaa parantavia, b) kustannustehokkaita ja kansantaloudellisesti järkeviä sekä c) ympäristön kokonaisedun kannalta mielekkäitä ja ekologisesti sekä sosiaalisesti kestäviä. Viimeinen kohta tarkoittaa siis, että ratkaisumallit eivät saa luoda uusia ympäristöongelmia toisaalle. Tästä viimeistä kohdasta esimerkkeinä, jotka eivät toteuta ehtoa, Korhola käytti tuulivoiman ja maisemallisten ongelmien sekä bioenergian ja metsänhakkuiden välistä yhteyttä. Mielenkiintoista oli mielestäni, että keskustelussa ei edes tässä kohtaa mainittu ydinvoimaa, jonka ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat käytännössä täysin eri asioita. Jos tuulivoima ja bioenergia ovat poissa laskuista, kysymykseni kuuluukin, mitä maailmalla on enää tehtävissä sillä aikataululla, jota muutoksen hidastaminen vaatii?
Oli erikoista olla kuuntelemassa tuota luentoa sellaisessa seurassa, jossa esimerkiksi maininta Suomen Luonnonsuojeluliitosta aiheuttaa tukahdutettuja tyrskähdyksiä. Olen ilmeisesti liiaksi tottunut toisenlaiseen seuraan. Ilmeisesti myös luennolla istuminen ja läsnäololistojen kierrättäminen on minulla liian tuoreessa muistissa, koska henkilökohtaisen savun korvista sai se uskomaton sähläys, jolla osallistujalistoihin saatiin viimein kaikkien paikalla olijoiden nimet. Kuinka vaikeaa se voi olla?!
Johtopäätöksenä koulutuksesta todettakoon, että energia-asioita on kyllä ajettu eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn (sanonta kulutti itsensä niiiin loppuun kahdessa päivässä), mutta jäin siihen käsitykseen, että toistaiseksi tuota viatonta luontokappaletta ei sinne ole vielä varsinaisesti kertaakaan saatu.
En päässyt tällä reissulla masuunille enkä valssaamolle, mutta opastettu kierros on seuraavalle kerralle jo varattuna. En myöskään juuri ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, ja Raahen vanhasta kaupungista se vähä mitä ehdin nähdä, esittäytyi lähinnä käsikopelolla. En muista koskaan olleeni yhtä pimeässä kaupungissa. Koin melko konkreettisen aikamatkan menneisyyteen.
Kaiken muun lisäksi on mainittava, että Korholalla oli ehdottomasti koko salin parhaiten istuva puku. Erittäin tyylikästä, herra Korhola.
Houkutuksena energiapäiville oli tuotu puhumaan myös kansallinen ilmastojulkkis, se parhaiten elinkeinoelämän kanssa samaan huoneeseen sopiva, siis Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hän piti alustuksen aiheenaan ilmastonmuutos, ja vaikka en olekaan Korholan kanssa kaikesta samaa mieltä, kuuntelin tuon parituntisen erittäin kiinnostuneena. Täytynee sanoa, että sanoma poikkesi huomattavasti mm. siitä, mitä olen Jyväskylän yliopistossa aiheesta istunut kuuntelemassa.
Korholan pääasiallinen viesti oli, että ilmastomuutokseen liittyvä epävarmuus ihmisen vaikutuksesta on otettava huomioon ja siitä on voitava keskustella, ja erityisesti tuo epävarmuus, ei suinkaan varmuus, on syy siihen, että toimenpiteitä ilmastomuutoksen hidastamiseksi on ryhdyttävä toteuttamaan pikaisesti. Korhola on sitä mieltä, että toivon antaminen on oikea motivaattori, ei suinkaan uhkakuvien maalaaminen, joka aiheuttaa lähinnä kohtalonuskoa ja apatiaa.
Toimenpiteisiin olisi Korholan mukaan otettava täysin uusi, "reformistinen" lähestymistapa teknologioita kehittämällä, koska tällä hetkellä suunnitteilla olevat toimenpiteet ovat auttamatta liian hitaita. Ratkaisumallien tulee olla a) aidosti ilmakehän tilaa parantavia, b) kustannustehokkaita ja kansantaloudellisesti järkeviä sekä c) ympäristön kokonaisedun kannalta mielekkäitä ja ekologisesti sekä sosiaalisesti kestäviä. Viimeinen kohta tarkoittaa siis, että ratkaisumallit eivät saa luoda uusia ympäristöongelmia toisaalle. Tästä viimeistä kohdasta esimerkkeinä, jotka eivät toteuta ehtoa, Korhola käytti tuulivoiman ja maisemallisten ongelmien sekä bioenergian ja metsänhakkuiden välistä yhteyttä. Mielenkiintoista oli mielestäni, että keskustelussa ei edes tässä kohtaa mainittu ydinvoimaa, jonka ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat käytännössä täysin eri asioita. Jos tuulivoima ja bioenergia ovat poissa laskuista, kysymykseni kuuluukin, mitä maailmalla on enää tehtävissä sillä aikataululla, jota muutoksen hidastaminen vaatii?
Oli erikoista olla kuuntelemassa tuota luentoa sellaisessa seurassa, jossa esimerkiksi maininta Suomen Luonnonsuojeluliitosta aiheuttaa tukahdutettuja tyrskähdyksiä. Olen ilmeisesti liiaksi tottunut toisenlaiseen seuraan. Ilmeisesti myös luennolla istuminen ja läsnäololistojen kierrättäminen on minulla liian tuoreessa muistissa, koska henkilökohtaisen savun korvista sai se uskomaton sähläys, jolla osallistujalistoihin saatiin viimein kaikkien paikalla olijoiden nimet. Kuinka vaikeaa se voi olla?!
Johtopäätöksenä koulutuksesta todettakoon, että energia-asioita on kyllä ajettu eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn (sanonta kulutti itsensä niiiin loppuun kahdessa päivässä), mutta jäin siihen käsitykseen, että toistaiseksi tuota viatonta luontokappaletta ei sinne ole vielä varsinaisesti kertaakaan saatu.
En päässyt tällä reissulla masuunille enkä valssaamolle, mutta opastettu kierros on seuraavalle kerralle jo varattuna. En myöskään juuri ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, ja Raahen vanhasta kaupungista se vähä mitä ehdin nähdä, esittäytyi lähinnä käsikopelolla. En muista koskaan olleeni yhtä pimeässä kaupungissa. Koin melko konkreettisen aikamatkan menneisyyteen.
Kaiken muun lisäksi on mainittava, että Korholalla oli ehdottomasti koko salin parhaiten istuva puku. Erittäin tyylikästä, herra Korhola.
Raahen vanhan kaupungin pimeyttä.
perjantaina, marraskuuta 21, 2008
Jäteopissa
Olin pitkästä aikaa koulun penkillä eilen ja toissapäivänä. Koska kyseessä oli työnantajan tarjoama ja satoja euroja kustantanut koulutus, olivat fasiliteetitkin paremmin hoidossa kuin silloin kun viimeeksi istuin luennolla. Ei nyt mitenkään mullistavasti, mutta kuitenkin.
Koulutuksen tarjosi (tai myi) Ekokem, ja aiheena oli vaativa ongelmajätehuolto. Luennot ovat tietysti aina luentoja, ne ovat hyviä, huonoja tai keskinkertaisia ainoastaan johtuen henkilöstä, joka seisoo salin edessä. Tuohon kahteen päivään ja noin tusinan luennon sarjaan mahtui sekä loistavia että keskinkertaisia. Ja koska ne kaikkein keskinkertaisimmat oli laitettu sinne eteen molempina päivinä lounaan jälkeen, ne muuttuivat huonoiksi eikä puolet luokasta voinut estää itseään torkahtelemasta.
Aiheet sen sijaan olivat yksi toisensa jälkeen mielenkiintoisia, minkä takia ne kello kahdentoista torjumattomissa olevat torkut ottivatkin niin kovasti päähän. Olisin mielelläni kuullut kaiken. Aiheet olivat hyviä ja kiinnostavia tietenkin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne käsittelivät juuri niitä ongelmia, joita minun pitäisi omassa työssäni ratkaista. Sain toivottavasti paljon hyviä eväitä käytännön toteuttamiseen, ja ainakin listalleni taas muutamia uusia asiantuntijoita, joille soittaa kun hätä on suurin.
Kurssilla oli viitisentoista osallistujaa, osa selvästi työnantajan pakottamana, osa aidon kiinnostuneena aiheesta ja osa onnellisena siitä, että oli päässyt yöksi pois kotoa. Ensimmäiset torkkuivat ensimmäisestä luennosta lähtien, kolmannet taas vasta toisen päivän luentojen aikana. Itse kilttinä etupenkin tyttönä lähdin ensimmäisenä päivänä ajoissa siskon luokse nukkumaan ja jaksoin piinata luennoitsijoita toisen päivän viimeiseen luentoon saakka.
Luentojen lisäksi meille tarjottiin kierros uudessa jätteenpolttolaitoksessa. Olen käynyt jo useammassa, mutta jollain tapaa se valtava jätevuori tekee joka kerta vaikutuksen. Lisäksi Riihimäen palokunta kävi esittelemässä kemikaali- ja kylmäpukunsa. Puku näytti pätevältä, mutta toimiminen sellaisessa ei oikein vakuuttanut. Pukeminen ei onnistu yksin ja siihen kuluu aikaa useita minuutteja, jonka jälkeen aikaa puvussa oleskelemiseen on reilut kymmenen minuuttia. Ja siinä ajassa pitäisi neljä pällekkäistä hanskaa kädessään saada jotakin kemikaalionnettomuuspaikalla aikaiseksi. No, ne miehet taitavat osata hommansa.
Varsinaisen opin lisäksi tarjolla oli riittävästi ruokaa sekä illanviettoa. Ruoka oli erinomaista. Oli kuitenkin hieman erikoista astella Ekokemin lounasruokalassa pöytään, johon oli katettuna alkusalaatit kaikkine koristeineen, kun viereiseen pöytään kantoivat tarjottimia pussit jaloissaan ja suojalasit päässään haalarimiehet, jotka katsoivat meitä hieman ihmeissään. Illanviettoon en tosiaan jäänyt sen pidemmälti kuuntelemaan kuopiolaisten hauskojen miesten vitsejä tai luomaan suhteita, vaan pidin yllä vanhoja suhteita kyydityttämällä itseni vanhan tutun kyydissä siskoni luokse juoruilemaan pienistä, mitättömistä ja mukavista asioista. Sisareni uutuuttaan kiiltävä ja oikein sievä asunto sai itsenikin haaveilemaan vastaremontoidusta keittiöstä, joka olisi varmaankin oikein mukava jokseenkin kuluneen ja ahtaan vuokrakyökin sijaan.
Luennolla istuminen oli pitkästä aikaa niin kivaa, että aloin jälleen harkita kemian opintoja. Erityisesti, kun Ekokemillä vakuuttivat minut siitä, että lisätieto aihealueesta ei todellakaan olisi pahitteeksi.
Koulutuksen tarjosi (tai myi) Ekokem, ja aiheena oli vaativa ongelmajätehuolto. Luennot ovat tietysti aina luentoja, ne ovat hyviä, huonoja tai keskinkertaisia ainoastaan johtuen henkilöstä, joka seisoo salin edessä. Tuohon kahteen päivään ja noin tusinan luennon sarjaan mahtui sekä loistavia että keskinkertaisia. Ja koska ne kaikkein keskinkertaisimmat oli laitettu sinne eteen molempina päivinä lounaan jälkeen, ne muuttuivat huonoiksi eikä puolet luokasta voinut estää itseään torkahtelemasta.
Aiheet sen sijaan olivat yksi toisensa jälkeen mielenkiintoisia, minkä takia ne kello kahdentoista torjumattomissa olevat torkut ottivatkin niin kovasti päähän. Olisin mielelläni kuullut kaiken. Aiheet olivat hyviä ja kiinnostavia tietenkin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne käsittelivät juuri niitä ongelmia, joita minun pitäisi omassa työssäni ratkaista. Sain toivottavasti paljon hyviä eväitä käytännön toteuttamiseen, ja ainakin listalleni taas muutamia uusia asiantuntijoita, joille soittaa kun hätä on suurin.
Kurssilla oli viitisentoista osallistujaa, osa selvästi työnantajan pakottamana, osa aidon kiinnostuneena aiheesta ja osa onnellisena siitä, että oli päässyt yöksi pois kotoa. Ensimmäiset torkkuivat ensimmäisestä luennosta lähtien, kolmannet taas vasta toisen päivän luentojen aikana. Itse kilttinä etupenkin tyttönä lähdin ensimmäisenä päivänä ajoissa siskon luokse nukkumaan ja jaksoin piinata luennoitsijoita toisen päivän viimeiseen luentoon saakka.
Luentojen lisäksi meille tarjottiin kierros uudessa jätteenpolttolaitoksessa. Olen käynyt jo useammassa, mutta jollain tapaa se valtava jätevuori tekee joka kerta vaikutuksen. Lisäksi Riihimäen palokunta kävi esittelemässä kemikaali- ja kylmäpukunsa. Puku näytti pätevältä, mutta toimiminen sellaisessa ei oikein vakuuttanut. Pukeminen ei onnistu yksin ja siihen kuluu aikaa useita minuutteja, jonka jälkeen aikaa puvussa oleskelemiseen on reilut kymmenen minuuttia. Ja siinä ajassa pitäisi neljä pällekkäistä hanskaa kädessään saada jotakin kemikaalionnettomuuspaikalla aikaiseksi. No, ne miehet taitavat osata hommansa.
Varsinaisen opin lisäksi tarjolla oli riittävästi ruokaa sekä illanviettoa. Ruoka oli erinomaista. Oli kuitenkin hieman erikoista astella Ekokemin lounasruokalassa pöytään, johon oli katettuna alkusalaatit kaikkine koristeineen, kun viereiseen pöytään kantoivat tarjottimia pussit jaloissaan ja suojalasit päässään haalarimiehet, jotka katsoivat meitä hieman ihmeissään. Illanviettoon en tosiaan jäänyt sen pidemmälti kuuntelemaan kuopiolaisten hauskojen miesten vitsejä tai luomaan suhteita, vaan pidin yllä vanhoja suhteita kyydityttämällä itseni vanhan tutun kyydissä siskoni luokse juoruilemaan pienistä, mitättömistä ja mukavista asioista. Sisareni uutuuttaan kiiltävä ja oikein sievä asunto sai itsenikin haaveilemaan vastaremontoidusta keittiöstä, joka olisi varmaankin oikein mukava jokseenkin kuluneen ja ahtaan vuokrakyökin sijaan.
Luennolla istuminen oli pitkästä aikaa niin kivaa, että aloin jälleen harkita kemian opintoja. Erityisesti, kun Ekokemillä vakuuttivat minut siitä, että lisätieto aihealueesta ei todellakaan olisi pahitteeksi.
keskiviikkona, lokakuuta 01, 2008
Hyvästi opiskelijuus
Ensimmäinen päivä lokakuuta. Ensimmäinen päivä sitten kesän 1999 kun opiskelijakorttini ei ole voimassa. Tästä se alkaa, kalliit junaliput, normaalihintaiset lounaat, ennennäkemättömät hinnat teatterissa ja museossa. Huoh.
Joitain asioita tosiaan kaipaan. Opiskelukaverini statuksena oli jokunen viikko sitten facebookissa "Risto valitsee kursseja Korpista". Tajusin näin jälkijättöisesti, että se tosiaan oli lukuvuoden paras hetki, kun katseli kurssien sisältöjä ja suunnitteli uusia opintoja. Amk:ssa tietysti vain katseli uusia kursseja, suunnitelmat oli tehty opiskelijan puolesta, toimiva systeemi sekin. Lisäksi on monia muita juttuja: sosiaalisuus ja kaverien treffailu keskellä päivää, pitkät lounaat Ilokivessä, satunnaiset omavalintaiset vapaapäivät, kaikki sellainen. Jopa miltei vuoden uppoutuminen graduun (amk:ssa hieman vähemmän aikaa opinnäytetyöhön), keskittyminen yhteen, itseä kiinnostavaan aiheeseen viikosta ja kuukaudesta toiseen oli hienoa. Kerrankin oli aikaa keskittyä yhteen asiaan ja tehdä se kunnolla (uskomatonta ehkä, mutta ajattelin gradustani näin jo sitä tehdessäni). Toisinaan leikin ajatuksella, josko sitten isona ryhtyisikin tutkijaksi.
Henkilökohtaisen hintaluokkani muutosta lukuunottamatta olen kuitenkin ihan tyytyväinen veronmaksaja. Insinöörin työni on kiinnostavaa ja päivät kuluvat hieman liiankin nopeasti toisinaan. En kaipaa sitä huonoa omaatuntoa, jota opiskelija saa kantaa jatkuvasti: aina on jotakin tekemättä jotakin kurssia varten. Ja tenttiä edeltävät päivät nenä kirjassa tuntuvat samalta kuin oikein paha koti-ikävä: kunpa voisi olla jossain muualla ja tehdä jotain muuta.
Vai josko ehkä sittenkin hakisi opiskelemaan jotakin kiinnostavaa...
Joitain asioita tosiaan kaipaan. Opiskelukaverini statuksena oli jokunen viikko sitten facebookissa "Risto valitsee kursseja Korpista". Tajusin näin jälkijättöisesti, että se tosiaan oli lukuvuoden paras hetki, kun katseli kurssien sisältöjä ja suunnitteli uusia opintoja. Amk:ssa tietysti vain katseli uusia kursseja, suunnitelmat oli tehty opiskelijan puolesta, toimiva systeemi sekin. Lisäksi on monia muita juttuja: sosiaalisuus ja kaverien treffailu keskellä päivää, pitkät lounaat Ilokivessä, satunnaiset omavalintaiset vapaapäivät, kaikki sellainen. Jopa miltei vuoden uppoutuminen graduun (amk:ssa hieman vähemmän aikaa opinnäytetyöhön), keskittyminen yhteen, itseä kiinnostavaan aiheeseen viikosta ja kuukaudesta toiseen oli hienoa. Kerrankin oli aikaa keskittyä yhteen asiaan ja tehdä se kunnolla (uskomatonta ehkä, mutta ajattelin gradustani näin jo sitä tehdessäni). Toisinaan leikin ajatuksella, josko sitten isona ryhtyisikin tutkijaksi.
Henkilökohtaisen hintaluokkani muutosta lukuunottamatta olen kuitenkin ihan tyytyväinen veronmaksaja. Insinöörin työni on kiinnostavaa ja päivät kuluvat hieman liiankin nopeasti toisinaan. En kaipaa sitä huonoa omaatuntoa, jota opiskelija saa kantaa jatkuvasti: aina on jotakin tekemättä jotakin kurssia varten. Ja tenttiä edeltävät päivät nenä kirjassa tuntuvat samalta kuin oikein paha koti-ikävä: kunpa voisi olla jossain muualla ja tehdä jotain muuta.
Vai josko ehkä sittenkin hakisi opiskelemaan jotakin kiinnostavaa...
keskiviikkona, tammikuuta 09, 2008
Inventaario vuodelle 2007
Joulut (nimenomaan monikossa) juhlittiin eri puolilla Suomea ensin oikeana jouluna ja sitten uudestaan uuden vuoden korvilla. Ja vaihtuihan se vuosikin viimein. Tuli vietettyä pari viikkoa tehokasta lomaa ilman jatkuvaa työpaikkailmoitusten pälyilyä ja ns. huolta huomisesta, kun ajatukset olivat juna- ja bussilipuissa, matkustamisessa, syömisessä, saunomisessa, elokuvissa, kirjoissa, juoruilemisessa sekä uusissa ja vanhoissa peleissä, joita pelattiin ahkerasti. Ja välillä ihan vaan ei missään tähdellisessä.
Ja koska nyt on yksi vuosi paketissa, kuuluu siitä hyvän kirjanpitotavan mukaisesti tehdä inventaario. Kuumeisen muistelemisen ja ynnäämisen jälkeen pukkaan ruudulle taas listan nopeasti mieleen tulleista asioista, että mitä sitä onkaan oikein tullut puuhattua vuonna 2007:
n. 45 opintoviikkoa 164,5:stä
1 gradu
10 muuta kurssia
1 tutkinto
11 Otsonin hallituksen kokousta
8 tiedekuntaneuvoston kokousta
7 JYYn ympäristövaliokunnan kokousta
2 flunssaa
5 lääkäri- ja fysioterapiakäyntiä
n. 60 työpaikkahakemusta
2 työhaastattelua
muutamia kymmeniä luettuja kirjoja (ei huvin vuoksi)
11 luettua kirjaa (huvin vuoksi)
n. 4–5 tusinaa nähtyä elokuvaa
1 piirustuskurssi
1 kiipeilykurssi
3 melontareissua
4 vuosijuhlaa
puoli tusinaa kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock
2 viikkoa Konnevedellä
2 ulkomaareissua (Pietari ja Barcelona)
Kotimaanmatkustusta julkisilla ja kimppakyydillä n. 7000 km
Lukemattomia pyöräiltyjä kilometrejä
Tyytyväinen olen esimerkiksi siihen, että pääsin elämässäni viimein Provinssirockiin asti. Siellä vieläpä yövyttiin leirintäalueella, teinien hulistessa teltan ympärillä auringonnousuun. Siinä on lapsenlapsille kertomista. Vuoden parhaita hetkiä olivat provinssireissun lisäksi Konnevedellä vietetyt viikot toinen talviekologian parissa helmikuussa ja toinen gradun parissa kesäkuussa. Myös vuosijuhlia, polkupyöräretkiä, Espanjaa ja vappua Venäjällä muistelen hyvillä mielin. Helpottuneena huokaan ja jätän taakseni yliopiston, opiskelun ja kaikki nuo istutut kokoukset, tuossa muodossa ainakaan ne eivät enää taida vastaan tulla. Lisäystä kaipaisin tulevaisuudessa vapaa-ajan sektorille erityisesti vapaaehtoisesti luettujen kirjojen ja kuunneltujen keikkojen määrään. Elokuviakin olisi voinut katsoa enemmän. Myös hieman nolo on tuo melontareissujen lukumäärä, olisihan sitä ehtinyt jos…
Lupauksia en jaksa tehdä, mutta tavoitteita voisin tuosta edellisestä hieman poimia tälle kuluvalle vuodelle. Ja ei kun toimeksi: joululahjaksi saatu viimeinen Harry Potter on paria sataa sivua vaille valmis.
Ja koska nyt on yksi vuosi paketissa, kuuluu siitä hyvän kirjanpitotavan mukaisesti tehdä inventaario. Kuumeisen muistelemisen ja ynnäämisen jälkeen pukkaan ruudulle taas listan nopeasti mieleen tulleista asioista, että mitä sitä onkaan oikein tullut puuhattua vuonna 2007:
n. 45 opintoviikkoa 164,5:stä
1 gradu
10 muuta kurssia
1 tutkinto
11 Otsonin hallituksen kokousta
8 tiedekuntaneuvoston kokousta
7 JYYn ympäristövaliokunnan kokousta
2 flunssaa
5 lääkäri- ja fysioterapiakäyntiä
n. 60 työpaikkahakemusta
2 työhaastattelua
muutamia kymmeniä luettuja kirjoja (ei huvin vuoksi)
11 luettua kirjaa (huvin vuoksi)
n. 4–5 tusinaa nähtyä elokuvaa
1 piirustuskurssi
1 kiipeilykurssi
3 melontareissua
4 vuosijuhlaa
puoli tusinaa kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock
2 viikkoa Konnevedellä
2 ulkomaareissua (Pietari ja Barcelona)
Kotimaanmatkustusta julkisilla ja kimppakyydillä n. 7000 km
Lukemattomia pyöräiltyjä kilometrejä
Tyytyväinen olen esimerkiksi siihen, että pääsin elämässäni viimein Provinssirockiin asti. Siellä vieläpä yövyttiin leirintäalueella, teinien hulistessa teltan ympärillä auringonnousuun. Siinä on lapsenlapsille kertomista. Vuoden parhaita hetkiä olivat provinssireissun lisäksi Konnevedellä vietetyt viikot toinen talviekologian parissa helmikuussa ja toinen gradun parissa kesäkuussa. Myös vuosijuhlia, polkupyöräretkiä, Espanjaa ja vappua Venäjällä muistelen hyvillä mielin. Helpottuneena huokaan ja jätän taakseni yliopiston, opiskelun ja kaikki nuo istutut kokoukset, tuossa muodossa ainakaan ne eivät enää taida vastaan tulla. Lisäystä kaipaisin tulevaisuudessa vapaa-ajan sektorille erityisesti vapaaehtoisesti luettujen kirjojen ja kuunneltujen keikkojen määrään. Elokuviakin olisi voinut katsoa enemmän. Myös hieman nolo on tuo melontareissujen lukumäärä, olisihan sitä ehtinyt jos…
Lupauksia en jaksa tehdä, mutta tavoitteita voisin tuosta edellisestä hieman poimia tälle kuluvalle vuodelle. Ja ei kun toimeksi: joululahjaksi saatu viimeinen Harry Potter on paria sataa sivua vaille valmis.
maanantaina, marraskuuta 12, 2007
Räntäsadetta ja hiljaiseloa
Viuh vaan ja kuulas syksy vaihtui marraskuun loskaksi ja pimeäksi. Hiljaisuus blogissa ei johdu siitä, että olisi niin kiire, vaan lähinnä siitä, että ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Mistään. Marraskuu ja maisterin paperit lamauttivat aivotoiminnan.
Tuli hieman päivitettyä tuota profiiliakin. En ole enää opiskelija, ja parvekepuutarhankin kiikutin viimein viime viikolla kompostiin. Hyvin se jaksoi ensimmäisiin pakkasiin saakka.'
Ei-opiskelijana olo on kummallista. Tavallaan ajatukseen on saanut tottua jo syyskuun alusta, kun kaikilla muilla alkoi tiukka opiskelu, ja itse mietin kotona teekupin ääressä, että mitäs sitä nyt sitten... Kun lokakuun puolivälissä sain varsinaiset paperit käteen, olo oli lähinnä helpottunut. Paperisota tältä osin ohi! Toisaalta, välittömästi alkoi toinen paperisota, kun kaikenlaisia lippuja ja lappuja piti täytellä ja kaivaa arkistoista ja sitten toimittaa erilaisiin virastoihin. Voin sanoa, että se oli vielä moninverroin turhauttavampaa kuin sen maisterin todistuksen odottelu. No, se kaikki on nyt takana ja voin rauhassa keskittyä urasuunnitteluun.
Urasuunnittelun ohessa olen viimeisen kuukauden puuhannut täysillä rakkaan ainejärjestöni ensimmäisiä vuosijuhlia. Homma oli työläs ja juoksuttava, mutta kun sitten viikko sitten perjantaina istuimme kaikkine vierainemme todella kauniissa ja juhlavassa Lyhdyssä, söimme hyvin, joimme hyvin ja lauloimme hyvin, olo oli kovasti ylpeä. Kyllä sitä pieniltäkin löytyy resursseja juhlia hienosti! Virallisen osuuden päätyttyä lähinnä hymyilin koko loppuillan jatkoilla Ilokivessä. Ystäväni Jennin ottamassa kuvassa hieman tunnelmaa juhlasta.
Opiskelijaelämän päättymisen ja valmistumisen paras puoli taitaa kuitenkin olla se, että viimein on aikaa lukea. Erityisesti tällä hetkellä, kun päivät täyttyvät lähinnä sillä urasuunnittelulla ja teenkeittelyllä, hyvät kirjat ovat arkeni pelastus. Tällä hetkellä omaksikin yllätyksekseni luen Sauli Niinistön kirjaa Viiden vuoden yksinäisyys (jota antikvariaatin setä kauppasi nimellä "Sadan vuoden yksinäisyys"... ei, se on ihan toinen kirja), ja vielä suuremmaksi yllätyksekseni kirja on kiinnostava. Sale kertoo kiinnostavia poliittisia juoruja siitä, kuka sanoi mitäkin kun euroa puuhattiin, ja myös mm. siitä, minkälainen huumorintaju Helmut Kohlilla on. Välillä olen pudota kelkasta, kun en nyt ihan muista jotain henkilöä, hänen puoluettaan tai tehtäviään, eikä Sale näitä aina liian tarkkaan selosta. Mutta sitäkin useammin hymyilen hauskoille anekdooteille, joita herra puhemiehemme on onnistunut muististaan kaivamaan. Pitkän Potter-putken jälkeen Niinistön kirja on todella piristävää luettavaa. Kirjat on kyllä tämän vuodenajan paras asia!
tiistaina, lokakuuta 23, 2007
Un vaso de Cava, ¡Por favor!
Kierrettiin Barcelona viidessä päivässä. Kaupunki oli hieno, ihmiset ystävällisiä ja mukavia, ruoka oli hyvää ja Cava jopa vielä parempaa. Alkeellisella espanjallani pärjäsin vallan mainiosti, pystyin selvittämään mitä halusin. Ymmärsin myös omaksi yllätyksekseni todella hienosti, mitä espanjalaistädeillä ja -sedillä oli minulle sanottavana. Ja lämmintäkin piisasi.Arkkitehtuuri. Kierrettiin jonkun verran Gaudin pytinkejä, Casa Batllo ja Casa Milà, Sagrada Familia sekä Parc Güell, erikoisia ja tosi hienoja olivat. Parasta oli kuitenkin vanhan kaupungin pienet kadut ja aukiot ja niiden persoonalliset pienet kaupat. Montjüicin suihkulähteet ja kansallispalatsi olivat hienoja hämärän tullen, vaikka alueen arkkitehtuuri muuten toi mieleen Ceaucescun Bukarestin. Erityisesti renessanssipalatseja kaupungissa riittää.
Liikenne. Vilkasta oli, mutta yli ei ajettu. Turistille erittäin kätevä kulkupeli oli metro, jolla matkustaminen oli edullista ja jolla pääsi kätevästi isossa kaupungissa paikasta toiseen. Vanhan kaupungin neljä-viisimetrisillä kaduilla torvet soivat, kun jääpalakuskin auto seisoi jonkun ravintolan edessä ja taakse alkoi kertyä jonoa. Liikennekulttuuri vaikutti kuitenkin hyvin joustavalta – sitä vartenhan autossa on torvi ja hätävilkut, että voi ilmoittaa itsestään.
Museot. Kaupungissa on aika vähän suuria vetonaulamuseoita, mutta löydettiin kuitenkin kaksi ihan kiinnostavaa. Merimuseo on hieno ja iso ja sijaitsee ilmeisesti maailman suurimmassa ja parhaiten säilyneessä keskiaikaisessa rakennuksessa, vanhassa laivanrakentamossa. Jo rakennus oli näkemisen arvoinen, ja siellä sai rauhassa vaellella, ei ollut tungosta. Picasso-museo sijaitsee renessanssipalatsissa ja kokoelmissa on pääasiassa maestron nuoruudentöitä. Museokaupoissa tuotteistamista ei ollut viety ihan niin loppuun saakka kuin joissakin muissa eurooppalaisissa museoissa. Suoritin vain perinteiset matkamuistopostikorttishoppailut.
Ruoka & juoma. Kaupungista saa sekä hyvää että pahaa ruokaa. Huonointa ruoka on niissä paikoissa, joissa on ulkopuolella valokuvat sisäpuolella tarjottavasta, pakastimesta kaivetusta ruoasta. Parasta ruoka oli pienissä ja hämyisissä ravintoloissa, joissa tarjotaan perinteinen, verrattain edullinen menu del dia alku- ja jälkiruokineen tai pintxoja (tapaksia). Pintxot katetaan klo 20 alkaen baaritiskille ja niitä noukitaan siitä lautaselle n. 2 euron kappalehintaan. Aamiaiset bocadilloineen ja tuoreena puristettuine appelsiinimehuineen olivat omiaan päivän aloittamiseen. Myös Burger King oli ihan ok… Juomista täytyy ehdottomasti mainita espanjalainen kuohuviini Cava, joka oli todella hyvää. Sitä siemaillaan sujuvasti kaikkina vuorokauden aikoina hienoista laseista, joita on suomessa tottunut käyttämään vain oikein hienoissa juhlissa. Olut puolestaan ei oikein maistunut, ja koska Cava oli niin hyvää, unohdin tyystin maistaa yhtään mitään muuta. Tottuminen espanjalaiseen ruoka-aikatauluun vaati kellon aktiivista seuraamista, että ehti syödä silloin kun ruokaa vielä oli saatavilla. Iltaisin vanhassa kaupungissa on tarjolla todella paljon todella kivoja ja tunnelmallisia baareja. Nyt jo kahden reissun verran matka-apuna on ollut Mondon kaupunkimatkaopas (Barcelonan lisäksi Amsterdam), ja ne ovat olleet aivan ehdoton etu erityisesti baarien ja ravintoloiden löytämisessä, jos myös muussakin turisteilussa. Suosittelen lämpimästi.Ruoka ja juoma top 5:
1. Cava
2. Pintxot
3. Jamon Serrano, ilmakuivattu kinkku, mielellään croissantin välissä
4. Menu del dia
5. Gaspacho
Shoppailu. Kaupunki on täynnä ihania, suomalaiselle edullisia kauppoja. Erityisesti isot vaateketjut tarjoavat niin paljon kaikkea ihanaa niin edullisesti, että olisin voinut ostaa vaatteita monta säkillistä. En oikeasti ole ollut innostunut vaatekaupoista moneen vuoteen niin paljon kuin tuolla. Rihkama- eli koru- ja asustekauppoja oli myös tuhkatiheään. Hankaluuksia tuotti lähinnä siesta n. klo 13–16.30, jona aikana kaikki kaupat olivat kiinni. Toisaalta kaupat olivat auki siestan jälkeen vielä myöhään illalla.
Turismi. ¡Hay mucha gente! Kun kaupunki oli nytkin, lokakuun puolivälissä melkoisen täynnä ihmisiä, kuinka paljon niitä mahtaakaan olla sesongin aikaan. Pääkatu Ramblan ihmisvilinä ei tuntunut taukoavan mihinkään aikaan päivästä, ja isoimmat/halvimmat vaatekaupat olivat sulkemisajan lähestyessä niin täynnä, että into shoppaamiseen laantui. Uimarannalla oli aika tyhjää tähän aikaan vuodesta, mutta vesi oli yhä oikein lämmintä. Tosin tiukassa istuvat öljyläikät jalkapohjissa ja kengänpohjissa reissun jälkeen kertoivat osaltaan rannan puhtaudesta. Puhtaampia rantoja löytyy kuulemma etelämmästä, päiväreissun päästä. Tibidabo-vuorelle ja sen huvipuistoon turistit olivat edelleen löytäneet, vaikka viidensadan metrin korkeudella oli ihan toppatakkikeli. Reissu vuorelle jäi verrattain lyhyeksi. Sunnuntai-iltapäivä näytti olevan yleinen performanssi- ym. turistien viihdytysajankohta, koska puistot ja aukiot täyttyivät erilaisista mahtavista esiintyjistä.
Parasta reissussa olivat aurinkoiset iltapäivän hetket terassikahvilassa, edessä virkistävä juoma eikä kiire minnekään. Ja tietysti ihanat vaatekaupat! Sunnuntaiyönä lennettiin takaisin kotiin tähtikirkkaassa yössä tähdenlentoja ihaillen. Bussi toi Jyväskylään puolilta päivin, jonka jälkeen kävelin väsyneenä tiedekuntaan hakemaan maisterin paperini. Ihan en vielä ole ymmärtänyt, että en ole enää opiskelija.
torstaina, lokakuuta 11, 2007
Tää näyttää tosi hyvältä sun CV:ssä
Opinnot ovat nyt todellakin loppusuoralla. En voi enää itse vaikuttaa asioiden kulkuun, vaan odotan ja otan vastaan, mitä annetaan.
Tänään tuli kirje tiedekunnasta. Pro graduni oli hyväksytty (tämänhän itse tiesin jo nelisen viikkoa sitten varmasti), ja myös sille ehdotettu arvosana oli virallisesti hyväksytty (tämäkin tieto oli pärähtänyt opintosuoritusrekisteriin jo viimein viikko sitten). Mitä en tiennyt, oli annettu arvostelu osa-alueittain (yhdessä kohdassa oli jopa laudatur, jee!) ja ne sanankäänteet joilla tarkastajat työtäni kuvailivat. Suu oli vähällä loksahtaa apposen auki, kun arviossa esitettiin, että tulosten pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansainvälisen tason artikkeli. Hyvä tavaton. Ei kai nyt sentään. Ajatus omien tutkimustulosten pariin palaamisesta ja niiden kriittisestä tarkastelusta tuntuu tällä hetkellä, vuoden projektin loppuun saattamisen jälkeen jokseenkin vastenmieliseltä. Ympäristökeskuksella aiheesta työstetään kuitenkin julkaisu, jossa graduni osia käytetään, joten pääsen kuin pääsenkin julkaisijaksi! CV:n pituus pompsahti taas parilla rivillä!
Kätevä aasinsilta aiheeseen ansioluettelon työstämisen pitkä ja kivinen taival. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sanat: ”tää näyttää muuten tosi hyvältä sun CV:ssä”? Nyt kun pitäisi olla vetää ässänä hihasta nätti ja näppärä CV, joka esittelee minut arvokkaassa valossa ja jossa on listattuna oleellinen yhdellä silmäyksellä, kaikki ne ”tosi hyvännäköiset” puuhastelut tekee mieli jättää pois hakemus hakemuksen jälkeen. Ei sillä, että katuisin kaikkia niitä pikku projekteja, mutta alhaisia, oi niin alhaisia ovat toisinaan keinot joilla viattomia sieluja houkutellaan kuluttamaan arvokasta aikaansa hyväntekeväisyyteen. Saman ajan olisi voinut tehdä vaikkapa ansiotyötä ja merkitä sen ylpeänä ansioluetteloonsa. No, ehkäpä koettuna on kuitenkin muutama asia, jotka mielelläni myös CV:ssäni esittelen.
Loppukevennyksenä kuva, joka on poimittu Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opinto-oppaasta vuosimallia 2004-2005, ja jolla on tarkoitus havainnollistaa matematiikan opiskelijoille, kuinka edetä kurssi kurssilta matematiikan opinnoissa. Kaavio löytyy opinto-oppaasta edelleen, hieman muutettuna, mutta tämä versio oli mielestäni paras katkoviivoineen kaikkineen. En ihmettele, että matematiikan opiskelijoita toisinaan moititaan sosiaalisen elämän puutteesta, kun aikansa pitää käyttää tämän kaltaisten kaavioiden tulkitsemiseen, jotta voisi edetä opinnoissaan. Kas tässä. (Yläreunassa teksti: "Matematiikan kurssien väliset riippuvuudet", laatikoissa kurssien nimiä.)
Tänään tuli kirje tiedekunnasta. Pro graduni oli hyväksytty (tämänhän itse tiesin jo nelisen viikkoa sitten varmasti), ja myös sille ehdotettu arvosana oli virallisesti hyväksytty (tämäkin tieto oli pärähtänyt opintosuoritusrekisteriin jo viimein viikko sitten). Mitä en tiennyt, oli annettu arvostelu osa-alueittain (yhdessä kohdassa oli jopa laudatur, jee!) ja ne sanankäänteet joilla tarkastajat työtäni kuvailivat. Suu oli vähällä loksahtaa apposen auki, kun arviossa esitettiin, että tulosten pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansainvälisen tason artikkeli. Hyvä tavaton. Ei kai nyt sentään. Ajatus omien tutkimustulosten pariin palaamisesta ja niiden kriittisestä tarkastelusta tuntuu tällä hetkellä, vuoden projektin loppuun saattamisen jälkeen jokseenkin vastenmieliseltä. Ympäristökeskuksella aiheesta työstetään kuitenkin julkaisu, jossa graduni osia käytetään, joten pääsen kuin pääsenkin julkaisijaksi! CV:n pituus pompsahti taas parilla rivillä!
Kätevä aasinsilta aiheeseen ansioluettelon työstämisen pitkä ja kivinen taival. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sanat: ”tää näyttää muuten tosi hyvältä sun CV:ssä”? Nyt kun pitäisi olla vetää ässänä hihasta nätti ja näppärä CV, joka esittelee minut arvokkaassa valossa ja jossa on listattuna oleellinen yhdellä silmäyksellä, kaikki ne ”tosi hyvännäköiset” puuhastelut tekee mieli jättää pois hakemus hakemuksen jälkeen. Ei sillä, että katuisin kaikkia niitä pikku projekteja, mutta alhaisia, oi niin alhaisia ovat toisinaan keinot joilla viattomia sieluja houkutellaan kuluttamaan arvokasta aikaansa hyväntekeväisyyteen. Saman ajan olisi voinut tehdä vaikkapa ansiotyötä ja merkitä sen ylpeänä ansioluetteloonsa. No, ehkäpä koettuna on kuitenkin muutama asia, jotka mielelläni myös CV:ssäni esittelen.
Loppukevennyksenä kuva, joka on poimittu Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opinto-oppaasta vuosimallia 2004-2005, ja jolla on tarkoitus havainnollistaa matematiikan opiskelijoille, kuinka edetä kurssi kurssilta matematiikan opinnoissa. Kaavio löytyy opinto-oppaasta edelleen, hieman muutettuna, mutta tämä versio oli mielestäni paras katkoviivoineen kaikkineen. En ihmettele, että matematiikan opiskelijoita toisinaan moititaan sosiaalisen elämän puutteesta, kun aikansa pitää käyttää tämän kaltaisten kaavioiden tulkitsemiseen, jotta voisi edetä opinnoissaan. Kas tässä. (Yläreunassa teksti: "Matematiikan kurssien väliset riippuvuudet", laatikoissa kurssien nimiä.)
torstaina, syyskuuta 20, 2007
Lippaan kannattelua
Siinä seisoskellessa tuli ohimennen tarkkailtua sitäkin, kuka lahjoittaa ja kuka ei. Keskimäärin joka toinen opiskelija pysähtyi ja kaivoi viimeiset kolikkonsa taskujen pohjalta. Vanhemmat, pukuun pukeutuneet ihmiset kävelivät ohi paljon useammin. Erityishauskaa oli kuunnella myös niitä selityksiä miksi antaa/ei anna rahaa, miksi antaa juuri ne kolikot jotka antaa tai miksi palaa myöhemmin tuomaan rahansa. Korostaisin kuitenkin, että kukin tekee kuten parhaaksi näkee, enkä todellakaan paheksu niitä jotka eivät pysähtyneet. Itsehän en myöskään tietyissä tilanteissa laita rahaa hyväntekeväisyyteen syystä tai toisesta.
Tänä vuonna lahjoitukset menevät ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista, kuten hirmumyrskyistä tai tulvista kärsivien auttamiseksi. En ole juuri koskaan ollut liian huolellinen siinä, miten suomea puhun, mielummin oion ymmärrettävästi kuin jään pohtimaan oikeaa tapaa ilmaista asia. Tänään edessäni aukesi ennenäkemättömän hankala tehtävä toteuttaa ymmärrettävästi. Siellä minä sitten höpisin rahojen menevän ”ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien kuten myrskyjen auttamiseksi…eiku…” ja sitä rataa. Ja tottahan lippaalleni seisahtui pari ympäristötiede-eksperttiä, jotka viimein ymmärtäessään mitä yritän tarkoittaa, heittivät kysymyksen: ”eihän sellaisia ole tieteellisesti todistettu olevan olemassa?” No ei, mutta...
Huomenna jatkan maailmanpelastusta JYYn ympäristöviikon vapaehtoisena reilun kaupan tuotteiden maistatustiskin takana. Saapa nähdä jääkö siitä mitään mielenkiintoista käteen.
Ainiin. Maisteriprojektissa hieman edistystä: tänään sain viimein tietää graduni arvosanan. Voin sanoa, ettei ainakaan jäänyt kaivelemaan, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Arvosana kompensoi oikein riittävästi viimeisen vuoden työtä.
tiistaina, syyskuuta 18, 2007
Ihmeitä tapahtuu
Eilen oli ihmeellinen päivä, kirjaimellisesti. Olin etukäteen vähän huolissani siitä viimeisen kurssin arvosanasta, tai lähinnä siitä, että sen saamisessa voi vähän kestää. En ole enää. Eilen viimein, löydettyäni viimeisetkin ohjeet kurssi-infosta, palautin esseeni sähköpostitse tarkastajalle. Aikomukseni mukaan laitoin viestiin, että jos millään onnistuu nopeammin kuin neljässä viikossa niiden tarkastaminen, niin olisin kiitollinen. Lähetin viestin eilen puolilta päivin. No, kello 12.49 kuuluu "pi-lim" ja postilaatikkooni putoaa viesti tarkastajalta. Hän ymmärsi tilanteeni, ja sen takia livautti esseeni tehtävälistansa ensimmäiseksi, vaikka sillä listalla oli jos jonkinlaista muutakin. Samassa viestissä sain palautteen esseistäni ja tiedon arvosanasta. Tuo mies on varmasti koko yliopiston mukavin ja hienoin ihminen!
Laitoin sitten hetimmiten, viestin luettuani, tarkastajalle vastauksen, jossa hehkutin häntä, hänen sähköpostiaan, hänen kommenttejaan ja vielä kaupan päälle syksyn ihanuutta. Hän vastasi:
:D
Ei muuta. Itse olin onnellinen vielä myöhään illalla.
Laitoin sitten hetimmiten, viestin luettuani, tarkastajalle vastauksen, jossa hehkutin häntä, hänen sähköpostiaan, hänen kommenttejaan ja vielä kaupan päälle syksyn ihanuutta. Hän vastasi:
:D
Ei muuta. Itse olin onnellinen vielä myöhään illalla.
perjantaina, syyskuuta 14, 2007
Ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja
Tein elokuussa listan asioista, joita piti vielä tehdä valmistumisen eteen, niitä olivat:
- Gradun viimeinen versio tarkastukseen (tehty)
- Lopputentti (tehty)
- Maturiteetti (tehty)
- Gradun kansitus (tehty)
- Gradu kirjaston tietokantaan (tehty)
- Johtamisen esseet, 2 kpl, á 15 sivua (tehty)
Alimmaisen kohdalle tuli ruksi tänään klo 17.00. Viikon (ja viime vuosien kaikki) työt tehty. Ensi viikolla saan kansitetun kappaleen gradua tassuun ja toivottavasti se sähköinenkin versio löytyy kirjaston arkistoista. ("Ja mä olin ihan et ei voi olla totta, mitä mä sit teen?!? Siis vitsi niin siistii!")
Noiden esseiden kanssa onkin sitten jännät paikat, kurssi-infossa sanottiin että neljä viikkoa menee tarkastuksessa. Pyörittelen täällä varmaan peukaloita siihen saakka sitten. Ajattelin kyllä, että kun vien ne maanantaina postilaatikkoon, niin laitan mukaan kukkakortin, jossa kainosti pyydän että: "Etteks millään hei pliiiiis vois tarkastaa vähän nopeeta noita mun juttuja kun mä valmistun hei siis heti sen jälkeen ei siis VOI kestää neljää viikkoo, ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja." Tai jotain.
Oikeasti on kyllä aika monta asiaa mielessä, mitä voisi ensi viikolla tehdä. Itseni tuntien siinä käy niin kuin ennenkin: eipä aikaakaan niin Astalla on kalenteri läkähtymiseen asti täynnä kaikkea vapaaehtoisyleishyödyllistä maailmanpelastusta. Täytyy yrittää vähän pidätellä, että ehtisi hyvällä omalla tunnolla makaillakin vähän. Vaikka ei tässä kyllä mitään ole näillä näkymin estämässä sitä makailua vielä hamassa tulevaisuudessakaan. Ja maailma oli hänelle avoin... ...huoh.
- Gradun viimeinen versio tarkastukseen (tehty)
- Lopputentti (tehty)
- Maturiteetti (tehty)
- Gradun kansitus (tehty)
- Gradu kirjaston tietokantaan (tehty)
- Johtamisen esseet, 2 kpl, á 15 sivua (tehty)
Alimmaisen kohdalle tuli ruksi tänään klo 17.00. Viikon (ja viime vuosien kaikki) työt tehty. Ensi viikolla saan kansitetun kappaleen gradua tassuun ja toivottavasti se sähköinenkin versio löytyy kirjaston arkistoista. ("Ja mä olin ihan et ei voi olla totta, mitä mä sit teen?!? Siis vitsi niin siistii!")
Noiden esseiden kanssa onkin sitten jännät paikat, kurssi-infossa sanottiin että neljä viikkoa menee tarkastuksessa. Pyörittelen täällä varmaan peukaloita siihen saakka sitten. Ajattelin kyllä, että kun vien ne maanantaina postilaatikkoon, niin laitan mukaan kukkakortin, jossa kainosti pyydän että: "Etteks millään hei pliiiiis vois tarkastaa vähän nopeeta noita mun juttuja kun mä valmistun hei siis heti sen jälkeen ei siis VOI kestää neljää viikkoo, ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja." Tai jotain.
Oikeasti on kyllä aika monta asiaa mielessä, mitä voisi ensi viikolla tehdä. Itseni tuntien siinä käy niin kuin ennenkin: eipä aikaakaan niin Astalla on kalenteri läkähtymiseen asti täynnä kaikkea vapaaehtoisyleishyödyllistä maailmanpelastusta. Täytyy yrittää vähän pidätellä, että ehtisi hyvällä omalla tunnolla makaillakin vähän. Vaikka ei tässä kyllä mitään ole näillä näkymin estämässä sitä makailua vielä hamassa tulevaisuudessakaan. Ja maailma oli hänelle avoin... ...huoh.
lauantaina, syyskuuta 08, 2007
Tilannekatsaus lauantai-iltaan
Opiskelu:
Pakko kirjoittaa esseitä vähentää tarvetta kirjoittaa blogia. Niitä esseitä on nyt kirjoitettu kolmatta viikkoa, ehkä jo ensi viikolla tulee valmista. Silkkaa saamattomuutta, ja typerääkin vielä, koska valmistuminen on todennäköisesti niistä esseistä kiinni. Eipä tosin gradun arvosanaakaan ole vielä kuulunut. Olisihan se tosin pitänyt arvata: gradun toinen tarkastaja on sama akateeminen henkilöitymä, jonka tenttituloksia on saanut lähes aina kinuta kuukausikaupalla. Minkäs teet, kun ei oikein sopivampiakaan tarkastajia ollut tarjolla. Jos nyt tässä joskuspian saisin ne paperit, niin joku ehkä ottaisi vakavasti työmarkkinoillakin... Huoh. Niin, heti esseiden valmistumisen jälkeen alkaa täysin kokopäivätoiminen työnhaku.
Pyöräily:
Pyörä nojailee edelleen Kullan parvekkeella päivää paistatellen, päivästä toiseen, ketjut roikkuen. Eipä ole ollut kiire sitä ehostaa, kun on kuitenkin ollut yksi pyörä alla. Se kun nyt sattuu olemaan vielä hieman tasokkaampi ajettava kuin oma, niin mikäs tässä. Siitä huolimatta ei olla mihinkään kovin pitkille pyörälenkeille päästy, ihan silkasta saamattomuudesta sekin. Tänään poljettiin Kypärämäessä, ja olen kyllä valmis muuttamaan sinne koska tahansa. Ihanaa.
Parvekepuutarha:
Tuolla se nostelee niitä kukkia, vaikka on jo melkein pakkasta. Pian, ellei jo tänään, alkaa yöpakkaset ja alkaa ehkä into parvekepuutarhaltakin loppua. Onhan se ollut osin melko säälittävän näköinen jo jonkin aikaa, mutta ne samettikukat on erittäin voimissaan vielä. Pahus, se taloyhtiön parvekekilpailu meni jo heinäkuussa, ja eihän ne silloiset orvokit näkyneet pihan puolelle ollenkaan. Samettikukat kyllä näkyy - heti nyt jo syyskuussa. No, tuskin ne olisivat voittoa tuolle parvekkeelle tuoneet, eihän näin ylös edes kunnolla näe.
Summa summarum:
Jos en pääse tästä saamattomuudesta, jään pian aamukahvi(tee)pöytään pyörittelemään lusikkaa kupissa. Nyt vähän asennetta tähän syksyyn. *Tsemppausta, murahtelua ja rintakehän pullistelua.*
Piristykseksi siteeraan Remun ns. tavistestihaastattelua monta kuukautta vanhasta kesätunnelmaa hehkuttavasta naistenlehdestä:
Haastattelija: Omistatko tikkataulua?
Remu: En. harvoin tulee tikkaa heitettyä, paitsi joskus pimeessä.
H: Tykkäätkö puutarhatontuista?
R: Joo, jos ne on mun kanssa samaa mieltä.
H: Sauvakäveletkö?
R: Kysymys on siitä, että jos pitää lähtee sauvakävelyy vetään, niin täytyy ymmärtää, että on huono partneri.
H: Hiihdätkö perinteisellä vai luistelutyylillä?
R: Perinteisellä. Mähän hiihdän talvella kuin viimeistä päivää, hyvä kun pellot riittää.
H: Kierrätätkö?
R: Niin että hippulat vinkuu.
Ja lauantain kunniaksi vielä yksi lauantai-ilta-aiheinen, itseäni erityisen kovasti naurattanut linkki (kuinkahan monta väliviivallista sanaa yhteen yhdyssanaan voisi yhdistää? Jään miettimään sitä).
Pakko kirjoittaa esseitä vähentää tarvetta kirjoittaa blogia. Niitä esseitä on nyt kirjoitettu kolmatta viikkoa, ehkä jo ensi viikolla tulee valmista. Silkkaa saamattomuutta, ja typerääkin vielä, koska valmistuminen on todennäköisesti niistä esseistä kiinni. Eipä tosin gradun arvosanaakaan ole vielä kuulunut. Olisihan se tosin pitänyt arvata: gradun toinen tarkastaja on sama akateeminen henkilöitymä, jonka tenttituloksia on saanut lähes aina kinuta kuukausikaupalla. Minkäs teet, kun ei oikein sopivampiakaan tarkastajia ollut tarjolla. Jos nyt tässä joskuspian saisin ne paperit, niin joku ehkä ottaisi vakavasti työmarkkinoillakin... Huoh. Niin, heti esseiden valmistumisen jälkeen alkaa täysin kokopäivätoiminen työnhaku.
Pyöräily:
Pyörä nojailee edelleen Kullan parvekkeella päivää paistatellen, päivästä toiseen, ketjut roikkuen. Eipä ole ollut kiire sitä ehostaa, kun on kuitenkin ollut yksi pyörä alla. Se kun nyt sattuu olemaan vielä hieman tasokkaampi ajettava kuin oma, niin mikäs tässä. Siitä huolimatta ei olla mihinkään kovin pitkille pyörälenkeille päästy, ihan silkasta saamattomuudesta sekin. Tänään poljettiin Kypärämäessä, ja olen kyllä valmis muuttamaan sinne koska tahansa. Ihanaa.
Parvekepuutarha:
Tuolla se nostelee niitä kukkia, vaikka on jo melkein pakkasta. Pian, ellei jo tänään, alkaa yöpakkaset ja alkaa ehkä into parvekepuutarhaltakin loppua. Onhan se ollut osin melko säälittävän näköinen jo jonkin aikaa, mutta ne samettikukat on erittäin voimissaan vielä. Pahus, se taloyhtiön parvekekilpailu meni jo heinäkuussa, ja eihän ne silloiset orvokit näkyneet pihan puolelle ollenkaan. Samettikukat kyllä näkyy - heti nyt jo syyskuussa. No, tuskin ne olisivat voittoa tuolle parvekkeelle tuoneet, eihän näin ylös edes kunnolla näe.
Summa summarum:
Jos en pääse tästä saamattomuudesta, jään pian aamukahvi(tee)pöytään pyörittelemään lusikkaa kupissa. Nyt vähän asennetta tähän syksyyn. *Tsemppausta, murahtelua ja rintakehän pullistelua.*
Piristykseksi siteeraan Remun ns. tavistestihaastattelua monta kuukautta vanhasta kesätunnelmaa hehkuttavasta naistenlehdestä:
Haastattelija: Omistatko tikkataulua?
Remu: En. harvoin tulee tikkaa heitettyä, paitsi joskus pimeessä.
H: Tykkäätkö puutarhatontuista?
R: Joo, jos ne on mun kanssa samaa mieltä.
H: Sauvakäveletkö?
R: Kysymys on siitä, että jos pitää lähtee sauvakävelyy vetään, niin täytyy ymmärtää, että on huono partneri.
H: Hiihdätkö perinteisellä vai luistelutyylillä?
R: Perinteisellä. Mähän hiihdän talvella kuin viimeistä päivää, hyvä kun pellot riittää.
H: Kierrätätkö?
R: Niin että hippulat vinkuu.
Ja lauantain kunniaksi vielä yksi lauantai-ilta-aiheinen, itseäni erityisen kovasti naurattanut linkki (kuinkahan monta väliviivallista sanaa yhteen yhdyssanaan voisi yhdistää? Jään miettimään sitä).
maanantaina, elokuuta 27, 2007
Pyykkipojalla villi kesytetään
Eilen olin reipas. Ajoin polkupyörällä noin 40 kilometriä. Tai 39, koska pyöräni, uskollisesti palvellut Elina, hajosi kilometriä ennen kotiovea. Sen siitä saa, kun jättää pyörän huoltamisen jatkuvasti tuonnemmaksi. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta ketjut eivät joka tapauksessa enää pysy paikoillaan. Koska kulta rakensi itselleen uuden hienon pyörän, olen saanut hurjastella eilisestä asti kullan edellisellä, Marinilla, joka onkin ihan mukava fillari lähemmän tutustumisen ja satulan laskemisen jälkeen. Tuo maastohirmu ei tosin ole vielä ihan kesy: se on hieman perso farkkujeni oikealle lahkeelle. Otin pyykkipojan avukseni, etten joutuisi villin hampaisiin. Ja tänään ajoin ensimmäistä kertaa noin kolmeen vuoteen Kramsunkadun pyörätien alhaalta ylös asti. (Olen siis ajanut sen kerran aiemmin enkä ole yrittänyt toiste. Elinasta ei oikein ole siihen.) Marin on hyvä peli. Välillä tosin painan väärästä vivusta ja jään pyörittämään paikalleni ketjujen pudotessa pienimmälle rattaalle. Elinan kanssa sellaista ei tapahdu, vahingossakaan.
Oma pyöräni sinnitteli mukanani kuitenkin koko matkan Säynätsaloon ja takaisin. Itse ei tarvinnut vauhtiin pääsemisen ja ensimmäisten ylämäkien jälkeen sinnitellä, matkanteko sujui mukavasti. Matkalla oli maisemia ja jonkin verran vastatuulta. Perillä oltiin turisteja ja näin viimein Aallon suunnitteleman kunnantalon, joka oli suurin osasyy sunnuntairetken kohdevalinnalle, ainakin omasta puolestani. (Jyväskylässä asuessani olen alkanut fanittaa Alvar Aaltoa miltei pikkutytön lailla. Maestro.) Rakennus oli jopa vielä hienompi kuin mitä odotin. Paitsi pienempi. Mutta mihinpä pieni kunta isoa taloa olisi tarvinnutkaan. Seuraavalla kerralla tullaan arkipäivänä ja käydään sisälläkin.
Lehtisaaresta löytyi vahingossa erikoinen museokauppa, joka tosin oli auki vain tilauksesta, ja päädyttiin tähyilemään muinaista valikoimaa ainoastaan näyteikkunan läpi. Nähtiin myös Lindgrenin ja Liljequistin suunnittelema, suloisen porsaanpunainen Säynätsalon kirkko. Sisään sinnekään ei päästy. Arkkitehtuurikierroksella oli samaan aikaan pari ulkomaalaistakin, Säynätsalo ei siis liene mikään vaatimaton vaelluskohde arkkitehtuurin ystäville. Säynätsalossa oli kaiken kaikkiaan kovin rauhallista. Siellä voisi vaikka ihminen asua.
Olen jälleen ottanut seuraavan askeleen opiskelujen päättämiseksi: kävin kirjoittamassa kypsyysnäytteeni aamulla. Aiheet tuntuivat hieman vaikeilta (en meinannut muistaa omia tutkimustuloksiani niin tarkasti), mutta kirjoitin silti sujuvasti kolme sivua. En kuitenkaan muistanut laittaa vastauskonseptiin aihevaihtoehtoa, josta kirjoitin, ja päädyin kertomaan sen sähköpostitse professorille jälkikäteen asian juolahtaessa mieleeni. Melko kypsää minulta, sanoisin.
Ohjelma oikuttelee, joten kuvat tulee perässä:
.jpg)
Säynätsalon kunnantalon eri hieno sisäpiha.
Suihkulähteen laidalla seisoskelee Väinö Aaltosen patsas
(olen ottanut faktoista selvää).
.jpg)
Kullan uusi pyörä poseeraa museokaupan seinustalla.
Minä poseeraan museokaupan edustalla.
Oma pyöräni sinnitteli mukanani kuitenkin koko matkan Säynätsaloon ja takaisin. Itse ei tarvinnut vauhtiin pääsemisen ja ensimmäisten ylämäkien jälkeen sinnitellä, matkanteko sujui mukavasti. Matkalla oli maisemia ja jonkin verran vastatuulta. Perillä oltiin turisteja ja näin viimein Aallon suunnitteleman kunnantalon, joka oli suurin osasyy sunnuntairetken kohdevalinnalle, ainakin omasta puolestani. (Jyväskylässä asuessani olen alkanut fanittaa Alvar Aaltoa miltei pikkutytön lailla. Maestro.) Rakennus oli jopa vielä hienompi kuin mitä odotin. Paitsi pienempi. Mutta mihinpä pieni kunta isoa taloa olisi tarvinnutkaan. Seuraavalla kerralla tullaan arkipäivänä ja käydään sisälläkin.
Lehtisaaresta löytyi vahingossa erikoinen museokauppa, joka tosin oli auki vain tilauksesta, ja päädyttiin tähyilemään muinaista valikoimaa ainoastaan näyteikkunan läpi. Nähtiin myös Lindgrenin ja Liljequistin suunnittelema, suloisen porsaanpunainen Säynätsalon kirkko. Sisään sinnekään ei päästy. Arkkitehtuurikierroksella oli samaan aikaan pari ulkomaalaistakin, Säynätsalo ei siis liene mikään vaatimaton vaelluskohde arkkitehtuurin ystäville. Säynätsalossa oli kaiken kaikkiaan kovin rauhallista. Siellä voisi vaikka ihminen asua.
Olen jälleen ottanut seuraavan askeleen opiskelujen päättämiseksi: kävin kirjoittamassa kypsyysnäytteeni aamulla. Aiheet tuntuivat hieman vaikeilta (en meinannut muistaa omia tutkimustuloksiani niin tarkasti), mutta kirjoitin silti sujuvasti kolme sivua. En kuitenkaan muistanut laittaa vastauskonseptiin aihevaihtoehtoa, josta kirjoitin, ja päädyin kertomaan sen sähköpostitse professorille jälkikäteen asian juolahtaessa mieleeni. Melko kypsää minulta, sanoisin.
Ohjelma oikuttelee, joten kuvat tulee perässä:
.jpg)
Säynätsalon kunnantalon eri hieno sisäpiha.Suihkulähteen laidalla seisoskelee Väinö Aaltosen patsas
(olen ottanut faktoista selvää).
.jpg)
Kullan uusi pyörä poseeraa museokaupan seinustalla.
Minä poseeraan museokaupan edustalla.Elina on vielä voimissaan. Hieno kypärä, eikö?
keskiviikkona, elokuuta 22, 2007
Supersupliikki tärkeässä roolissa
Täytyy myöntää, että en ole mikään spontaanien tilanteiden supersupliikki. Hyviä esimerkkejä tästä ovat tilanteet kerrostaloyhteisössä, jossa naapuri saattaa yllättäen sanoa tervehdyksen lisäksi jotain muutakin. Rallien aikaan naapurin pärränainen päivitteli pihalla kohdatessamme tapahtuman (siis rallien) rasittavuutta, ja koska aina yritän jotain muuta kuin seisoa tuppisuuna hymyillen, sain sanottua, kirjaimellisesti: "Niin, parempi sisällä neljän seinän sisällä. Öh." Nainen katsoi hetken ja päristi tiehensä.
Tänään aamulla puolestaan pihalla oli mies ja koiranpentu elämänsä ensimmäistä kertaa ulkona (siis se koira, uskon miehen joskus ulkoilleen), siitä ilmeisesti kovin ilahtuneena mies jutteli ohimennen jotakin koirastaan ja siitä ulkoilemisesta, ja minä, yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa, häkeltyneenä, kompastuin pyörääni. Ajattelin etten yritäkään tähän enää sanoa mitään, vaan onnuin pois paikalta.
Joskus kuitenkin koen onnistumisen elämyksiä suullisen viestinnän kentällä. Olen hankkiutunut jäseneksi muutamiin määräajoin pöydän ääreen kokoontuviin elimiin, yhtenä niistä tiedekuntaneuvosto, jossa istutaan asiat halki noin kerran kuukaudessa. Esityslistat tulevat kotiin paria päivää aiemmin, ja niistä jonkin opiskelijoita koskevan epäkohdan edellisenä iltana löydettyäni pitelen vipajavin käsin listoja kokouksessa ja odotan oikeaa hetkeä pyytää puheenvuoroa. Yleensä tilanteen tekee hermostuttavaksi se, että vaikka lannistumatta käytän puheenvuoroja keskimäärin kerran kokouksessa, usein vaivan palkka on syvä hiljaisuus. Pari kertaa puheenvuoroista on kuitenkin ollut hyötyä. Viime keväänä sain aikaiseksi muutoksen, josta olin vääntänyt kättä aiemmin laitostasolla saamatta kuitenkaan näkökulmaani kunnolla ymmärretyksi. Tänään taas aloitin mielestäni oikein arvokkaan keskustelun liittyen tiedekunnan laatutyöhön.
Kuinka sitä tunteekaan itsensä hyödylliseksi, kun parinkymmenen sivun paperinivaskan sisältöön saa lisätyksi yhden sanamuodon tarkennuksen. Eihän tätä työtä turhaan tehdä.
Tänään aamulla puolestaan pihalla oli mies ja koiranpentu elämänsä ensimmäistä kertaa ulkona (siis se koira, uskon miehen joskus ulkoilleen), siitä ilmeisesti kovin ilahtuneena mies jutteli ohimennen jotakin koirastaan ja siitä ulkoilemisesta, ja minä, yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa, häkeltyneenä, kompastuin pyörääni. Ajattelin etten yritäkään tähän enää sanoa mitään, vaan onnuin pois paikalta.
Joskus kuitenkin koen onnistumisen elämyksiä suullisen viestinnän kentällä. Olen hankkiutunut jäseneksi muutamiin määräajoin pöydän ääreen kokoontuviin elimiin, yhtenä niistä tiedekuntaneuvosto, jossa istutaan asiat halki noin kerran kuukaudessa. Esityslistat tulevat kotiin paria päivää aiemmin, ja niistä jonkin opiskelijoita koskevan epäkohdan edellisenä iltana löydettyäni pitelen vipajavin käsin listoja kokouksessa ja odotan oikeaa hetkeä pyytää puheenvuoroa. Yleensä tilanteen tekee hermostuttavaksi se, että vaikka lannistumatta käytän puheenvuoroja keskimäärin kerran kokouksessa, usein vaivan palkka on syvä hiljaisuus. Pari kertaa puheenvuoroista on kuitenkin ollut hyötyä. Viime keväänä sain aikaiseksi muutoksen, josta olin vääntänyt kättä aiemmin laitostasolla saamatta kuitenkaan näkökulmaani kunnolla ymmärretyksi. Tänään taas aloitin mielestäni oikein arvokkaan keskustelun liittyen tiedekunnan laatutyöhön.
Kuinka sitä tunteekaan itsensä hyödylliseksi, kun parinkymmenen sivun paperinivaskan sisältöön saa lisätyksi yhden sanamuodon tarkennuksen. Eihän tätä työtä turhaan tehdä.
maanantaina, elokuuta 20, 2007
Tentit elämässäni
Huoh. Tämän filosofian ylioppilaan viimeinen tentti on ohi. Kysymyksessä oli 3 ov:n kirjatentti, 3 kirjaa ja 700 sivua. Siihen valmistautumiseen vaadittiin n. 70 tuntia lukemista (laskin oikeasti tunnit äsken, voi myös laskea etenemistahdin tuosta), n. 30 sivua muistiinpanoja sekä muutamaa sorttia erilaisia tiukkoja kurinpitotoimenpiteitä:
Sääntö I: Pitää jaksaa lukea yhtä mittaa 5 sivua, sen jälkeen (siis sellaisen sivun luettuaan, jolla on viidellä jaollinen sivunumero, pitää olla tarkka jos sääntöjä asettaa) voi juoda vettä, katsoa kelloa puhelimesta, merkitä kalenteriin asioita (joita tulee mieleen sillä aikaa kun ei keskity) ja niin poispäin. Välillä oli paljon kuvia, ja viisi sivua kutistui kahteen tai kolmeen, sekös oli mukavaa.
Sääntö II: Aina tunnin välein saa toimittaa jonkun mieleen tulleen asian internetissä tai puhelimella tai käydä kahvilla Café Librissä.
Sääntö III: Vaikka kuka soittaisi, ja ehdottaisi mitä, niin ei saa suostua lähtemään.
Näillä eväillä sain kahlattua kaiken kirjallisuuden läpi, ja vieläpä kahta päivää ennen tenttiä oli ensimmäistä kertaa jo valmista.
Lukiosta ammattikorkeaan siirtyessä sitä kuvitteli, että vaatimustaso nousee samalla tavalla kuin se oli noussut peruskoulusta lukioon siirryttäessä. No, kuvitelma oli väärä, ja hirmuisen pänttäämisen tuloksena oli kourallinen kiitettäviä arvosanoja ensimmäisenä syksynä, kunnes tajusin olleeni väärässä. Sama kuvitelma otti vallan jälleen kun jatkoin yliopistoon, tuohon suurten nerojen tyyssijaan, samalla tuloksella: yliopistoaikani parhaat arvosanat ovat ensimmäiseltä vuodelta. Todistusaineistoa on siis olemassa siitä, että pystyisin parempaan kuin mitä arvosanat keskimäärin antavat ymmärtää, mutta kun helpommallakin pääsee… Tänään voin kuitenkin sanoa antaneeni kaikkeni. Jaksoin jopa tenttisalissa keskittyä loppuun saakka ja lukea ja korjata tuotostani. Sanoisin, että tämä tentti lienee keskinkertaisuuteni melko luotettava mittari.
Luulen, että aivojeni tiedonomaksumis- ja hallintakapasiteetti on noin viisisataa sivua per kokonaisuus. Sen jälkeen tuntuu, että pitäisi antaa toisesta päästä löysää. Ensimmäistä kirjaa luin innolla ja opin paljon. Viimeinen kirja tuli luettua läpi: jotainhan siinä lätistiin Suomen ympäristölainsäädännöstä ja sen vaatimuksista, mutta onneksi oli perustiedot hallussa jo etukäteen.
Näin gradunpakerrusvuoden jälkeen 700 sivun kirjatentti oli melkoinen kylmä suihku. Kiitän kyllä onneani, ettei meillä ympäristötieteissä uskota kirjatenttien nöyryyttävään voimaan: jos oikein muistelen, niin kyseessä oli pääaineeni keskimäärin neljäs rehellinen kirjatentti (siis ei järjestetä luentoja eikä saa lappuja lukemista/läpipääsyä helpottamaan). Kuvittelen, että tentti menee läpi, joten onnistuin jallittamaan yliopistoa jälleen kerran: 3 ov tarkoittaa laskennallisesti 120 tuntia opiskelua, itse selvisin noin puolella tuosta. Ähäkutti. (Uskon että professorillani ei ole aikaa lukea jonninjoutavia blogeja ja hän säilynee autuaan tietämättömänä tästä). No, ehkä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa (en ole koskaan ymmärtänyt mitä tuolla sanonnalla pitäisi kiertoteitse ilmaista, mutta kai käytän sitä oikein), odottelen kuuliaisesti tulosta ennen kuin laitan tanssit pystyyn. On kuitenkin kumman helppo samaistua stereoissa paukuttavan Scissor sistersin I don’t feel like dancing -biisin meininkiin ät the moument. Tittidii! Ju-hu-huu! Tentti ohi!
Sääntö I: Pitää jaksaa lukea yhtä mittaa 5 sivua, sen jälkeen (siis sellaisen sivun luettuaan, jolla on viidellä jaollinen sivunumero, pitää olla tarkka jos sääntöjä asettaa) voi juoda vettä, katsoa kelloa puhelimesta, merkitä kalenteriin asioita (joita tulee mieleen sillä aikaa kun ei keskity) ja niin poispäin. Välillä oli paljon kuvia, ja viisi sivua kutistui kahteen tai kolmeen, sekös oli mukavaa.
Sääntö II: Aina tunnin välein saa toimittaa jonkun mieleen tulleen asian internetissä tai puhelimella tai käydä kahvilla Café Librissä.
Sääntö III: Vaikka kuka soittaisi, ja ehdottaisi mitä, niin ei saa suostua lähtemään.
Näillä eväillä sain kahlattua kaiken kirjallisuuden läpi, ja vieläpä kahta päivää ennen tenttiä oli ensimmäistä kertaa jo valmista.
Lukiosta ammattikorkeaan siirtyessä sitä kuvitteli, että vaatimustaso nousee samalla tavalla kuin se oli noussut peruskoulusta lukioon siirryttäessä. No, kuvitelma oli väärä, ja hirmuisen pänttäämisen tuloksena oli kourallinen kiitettäviä arvosanoja ensimmäisenä syksynä, kunnes tajusin olleeni väärässä. Sama kuvitelma otti vallan jälleen kun jatkoin yliopistoon, tuohon suurten nerojen tyyssijaan, samalla tuloksella: yliopistoaikani parhaat arvosanat ovat ensimmäiseltä vuodelta. Todistusaineistoa on siis olemassa siitä, että pystyisin parempaan kuin mitä arvosanat keskimäärin antavat ymmärtää, mutta kun helpommallakin pääsee… Tänään voin kuitenkin sanoa antaneeni kaikkeni. Jaksoin jopa tenttisalissa keskittyä loppuun saakka ja lukea ja korjata tuotostani. Sanoisin, että tämä tentti lienee keskinkertaisuuteni melko luotettava mittari.
Luulen, että aivojeni tiedonomaksumis- ja hallintakapasiteetti on noin viisisataa sivua per kokonaisuus. Sen jälkeen tuntuu, että pitäisi antaa toisesta päästä löysää. Ensimmäistä kirjaa luin innolla ja opin paljon. Viimeinen kirja tuli luettua läpi: jotainhan siinä lätistiin Suomen ympäristölainsäädännöstä ja sen vaatimuksista, mutta onneksi oli perustiedot hallussa jo etukäteen.
Näin gradunpakerrusvuoden jälkeen 700 sivun kirjatentti oli melkoinen kylmä suihku. Kiitän kyllä onneani, ettei meillä ympäristötieteissä uskota kirjatenttien nöyryyttävään voimaan: jos oikein muistelen, niin kyseessä oli pääaineeni keskimäärin neljäs rehellinen kirjatentti (siis ei järjestetä luentoja eikä saa lappuja lukemista/läpipääsyä helpottamaan). Kuvittelen, että tentti menee läpi, joten onnistuin jallittamaan yliopistoa jälleen kerran: 3 ov tarkoittaa laskennallisesti 120 tuntia opiskelua, itse selvisin noin puolella tuosta. Ähäkutti. (Uskon että professorillani ei ole aikaa lukea jonninjoutavia blogeja ja hän säilynee autuaan tietämättömänä tästä). No, ehkä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa (en ole koskaan ymmärtänyt mitä tuolla sanonnalla pitäisi kiertoteitse ilmaista, mutta kai käytän sitä oikein), odottelen kuuliaisesti tulosta ennen kuin laitan tanssit pystyyn. On kuitenkin kumman helppo samaistua stereoissa paukuttavan Scissor sistersin I don’t feel like dancing -biisin meininkiin ät the moument. Tittidii! Ju-hu-huu! Tentti ohi!
keskiviikkona, elokuuta 15, 2007
Helteen oheisilmiöitä
Hohhoijaa. Lukeminen etenee sitä hitaammin mitä lähempänä tentti on. Kirjat ovat edelleen kiinnostavia, mutta niin on ulkona vellova helle, uimarannat, terassit ja nurtsitkin... Kesän parhaat säät ovat tietysti juuri kesän ainoan tentin ulottuvuuksilla, erityisesti ennen sitä tenttiä. Ensi maanantaista lähtien tiedossa kurjaa säätä.
Mutta olen oppinut (ja myös mieleen on palannut) paljon ekosysteemeistä ja habitaateista, niiden stressitekijöistä ja seikoista, jotka vaikuttavat lajin tai ekosysteemin häviämiseen. Otetaan käytännön esimerkki (lievä ällötysvaroitus ylihygieenikoille): vajaa kattilanpohjallinen fusilli-pastaa säilytettynä vahingossa viikon verran keittiön pöydällä kannen alla on habitaatti, jossa on suotuisat olosuhteet ainakin viiden eri homesienilajin eliöyhteisölle. S-käyrä ei oletettavasti yltänyt kuitenkaan vielä aivan korkeimpaan kohtaansa, koska antropogeeniset stressitekijät vaikuttivat populaatioiden elinmahdollisuuksiin äärimmäisen vakavasti. Tilanteeseen sopivat vuorosanat eliöyhteisön paljastuttua olivat: "Kato. Pasta kasvatti tukan."
Kun on näin kuuma, pitää koko ajan juoda. Aina en aamulla muista ottaa pulloa mukaan, ja pitää ostaa kaupasta vissyä. Ostan tietysti aina sitä, jonka tuotosta luovutetaan 1 sentti Itämeren suojeluun. Mutta tarkemmin ajateltuna, voi nyt hyvänen aika. Puolen litran vissypullo maksaa vajaat puolitoista euroa (en tarkkaan muista hintaa). Se tekee siis sataviisikymmentä senttiä. Siitä menee yksi sentti hyväntekeväisyyteen. Kylläpä on anteliasta tuo vedenpullotusfirman väki! Vaikka ostaisin vettä joka päivä koko kesän, en suurin surminkaan saisi itämerelle kasaan edes kokonaista euroa. Tehokkaampaa olisi tietysti tilittää rahaa itse suoraan jollekin maailmanpelastusprojektille. Vaikka luulisi kyllä, että kukaan ei huomaisi, vaikka vesi maksaisi viisi senttiä enemmän kuin tavallisesti, ja itämeren suojelemiseen voitaisiin laittaa kokonaiset 6 senttiä per pullo.
Mutta olen oppinut (ja myös mieleen on palannut) paljon ekosysteemeistä ja habitaateista, niiden stressitekijöistä ja seikoista, jotka vaikuttavat lajin tai ekosysteemin häviämiseen. Otetaan käytännön esimerkki (lievä ällötysvaroitus ylihygieenikoille): vajaa kattilanpohjallinen fusilli-pastaa säilytettynä vahingossa viikon verran keittiön pöydällä kannen alla on habitaatti, jossa on suotuisat olosuhteet ainakin viiden eri homesienilajin eliöyhteisölle. S-käyrä ei oletettavasti yltänyt kuitenkaan vielä aivan korkeimpaan kohtaansa, koska antropogeeniset stressitekijät vaikuttivat populaatioiden elinmahdollisuuksiin äärimmäisen vakavasti. Tilanteeseen sopivat vuorosanat eliöyhteisön paljastuttua olivat: "Kato. Pasta kasvatti tukan."
Kun on näin kuuma, pitää koko ajan juoda. Aina en aamulla muista ottaa pulloa mukaan, ja pitää ostaa kaupasta vissyä. Ostan tietysti aina sitä, jonka tuotosta luovutetaan 1 sentti Itämeren suojeluun. Mutta tarkemmin ajateltuna, voi nyt hyvänen aika. Puolen litran vissypullo maksaa vajaat puolitoista euroa (en tarkkaan muista hintaa). Se tekee siis sataviisikymmentä senttiä. Siitä menee yksi sentti hyväntekeväisyyteen. Kylläpä on anteliasta tuo vedenpullotusfirman väki! Vaikka ostaisin vettä joka päivä koko kesän, en suurin surminkaan saisi itämerelle kasaan edes kokonaista euroa. Tehokkaampaa olisi tietysti tilittää rahaa itse suoraan jollekin maailmanpelastusprojektille. Vaikka luulisi kyllä, että kukaan ei huomaisi, vaikka vesi maksaisi viisi senttiä enemmän kuin tavallisesti, ja itämeren suojelemiseen voitaisiin laittaa kokonaiset 6 senttiä per pullo.
keskiviikkona, elokuuta 08, 2007
Elämän pieniä iloja
Ihanaa kun on niin kuuma! Minä en ole niitä ihmisiä, jotka hikoilevat paikallaan istuessaan, paitsi saunassa. Vietän parhaillaan niitä muutamaa päivää vuodesta, kun voin olla paljain jaloin eikä jalkojani palele. Enkä edes makaa auringonpaisteessa, vaan istun sisällä, ilmastoidussa kirjastossa! Ihan siitä ilosta lipsuttelen avojaloin kirjaston siloisia lattioita. Kuinka mukavaa! Täytyy kyllä myöntää, että ulkona on niin kuuma, ettei todellakaan houkuttele auringossa lekottelu, ellei sitten järvessä. Harrastan ulkoilua siesta-ajan (jonka käytän tehokkaasti opiskeluun) jälkeen illemmalla, kun lämpötila muuttuu siedettäväksi. Uimaan tarkenee helposti mennä vielä iltaseitsemänkin jälkeen, ei palele.
Edelleen on menossa se ensimmäinen tenttikirja - hieman ovat kesäkelit (ja pohjanmaalla sijaitseva pihapalapelikin viime viikolla) vähentäneet intoa istua nenä kirjassa. Mutta kirja ei ole pahimmasta päästä, vaan ihan kiinnostava. Keskittymiskyvyssä on vaan parantamisen varaa...
Omasta riemastuksestani innostuneena laitan tähän säähän sopivan runon, vaikkei enää mikään varsinainen keskikesä olekaan. Siskon mielestä tämä oli todella huono, mutta omasta mielestäni eri hilpeä. Tulen aina (melkein, en niistä tsadin murteella kirjoitetuista välttämättä) hyvälle tuulelle Ilpo Tiihosen teksteistä, joka tämäkin siis on. Erityisesti tuo rantakatsomoiden himmennyt väki ilahdutti.
KESKIKESÄ
yön oopperassa kuikka kiljahtaa ja vesi!
leppäesirippu kahahtaa
ja satakielen kultakurkkuhikka
järven siitepölyselkään puhkoo aukileet,
on rantakatsomossa väki himmennyt
ja taivaan ramppivalot syttyvät ja palaa yö
aurinko! sontse! sole! sol ja sun!
johannes kaislikosta raahaa johannan
ja kaikki mahlantäysi tanssi jatkuu taas,
on päivänkorentojen performance
ja valon jumaluus ja lohtu, lemu, valta
kiimassaan
ja joka pikku pakanalta
puuttuu pelko,
kukaan liekehtivää venettään ei pelkää.
tyhjä pullo lipuu kohti arvoituksen aavaa selkää.
Edelleen on menossa se ensimmäinen tenttikirja - hieman ovat kesäkelit (ja pohjanmaalla sijaitseva pihapalapelikin viime viikolla) vähentäneet intoa istua nenä kirjassa. Mutta kirja ei ole pahimmasta päästä, vaan ihan kiinnostava. Keskittymiskyvyssä on vaan parantamisen varaa...
Omasta riemastuksestani innostuneena laitan tähän säähän sopivan runon, vaikkei enää mikään varsinainen keskikesä olekaan. Siskon mielestä tämä oli todella huono, mutta omasta mielestäni eri hilpeä. Tulen aina (melkein, en niistä tsadin murteella kirjoitetuista välttämättä) hyvälle tuulelle Ilpo Tiihosen teksteistä, joka tämäkin siis on. Erityisesti tuo rantakatsomoiden himmennyt väki ilahdutti.
KESKIKESÄ
yön oopperassa kuikka kiljahtaa ja vesi!
leppäesirippu kahahtaa
ja satakielen kultakurkkuhikka
järven siitepölyselkään puhkoo aukileet,
on rantakatsomossa väki himmennyt
ja taivaan ramppivalot syttyvät ja palaa yö
aurinko! sontse! sole! sol ja sun!
johannes kaislikosta raahaa johannan
ja kaikki mahlantäysi tanssi jatkuu taas,
on päivänkorentojen performance
ja valon jumaluus ja lohtu, lemu, valta
kiimassaan
ja joka pikku pakanalta
puuttuu pelko,
kukaan liekehtivää venettään ei pelkää.
tyhjä pullo lipuu kohti arvoituksen aavaa selkää.
keskiviikkona, elokuuta 01, 2007
Gradun vuosipäivä
No nyt se viimein valmistui. Gradu. Tilanteen kunniaksi sain korkata tätä hetkeä vuoden vaihteesta saakka jääkaapissa odotelleen kuohuviinin. Makoisaa oli! Graduni tutkimussuunnitelma kirjoitettiin muistaakseni vuosi sitten heinäkuussa, joten johan tässä muutenkin oli aihetta juhlaan.
Lähetin hengentuotokseni siis eilen tarkastajille kommentoitavaksi, eli luultavasti vielä kerran se tulee takaisin ennen varsinaista tarkastusta. Mielestäni se on kuitenkin nyt valmis. Kovin suuria muutoksia en enää suostu siihen tekemään, eiköhän sen eteen ole jo reilusti parinkymmenen opintoviikon verran uhrattu aikaa ja energiaa. Oikolukeahan tuotostaan voisi vaikka kuinka monta kertaa, mutta sekin alkaa jo kyllästyttää, ja myös oman mielenterveyden säästämiseksi viimeistely kannattaa jossain vaiheessa lopettaa. Maanantaina oikolukiessa oma teksti alkoi hivenen tympiä ja naurattaakin. Turhia täytesanoja oli riittänyt vielä viimeisellekin oikolukemiselle aivan riittävästi, joitakin toista tusinaa. Raivostuttavuudessaan ja esiintymistiheydessään kärkisijoja pitävät seuraavat kapulakukkaset: myös, lisäksi, kuitenkin, lähtökohtaisesti, mittakaava(ssa), suhteessa, suhteellisen, enevässä määrin (tämä viimeinen on kummallisin. Kuka tuollaisen juurrutti takaraivooni?).
On olemassa myös sarja kliseitä, joita ilman on vaikea kirjoittaa yhteiskuntatieteitä sympatisoivaa gradua ympäristötieteisiin. Lisäehdotuksia listan jatkeeksi otetaan vastaan, ja omastani löytyy varmasti enemmänkin, mutta tässä hyvä alku:
- Kestävän kehityksen määritelmä
- Rachel Carson 1962
- Vesiensuojelulaki
- Meadows ym. 1972: Kasvun rajat
- Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio 1988: Yhteinen tulevaisuutemme
Sain sujuvasti tekstin joukkoon seuraavankin: " Jo Antiikin Roomassa..."
Nyt on aika siirtyä kohti seuraavia haasteita. Ensimmäinen niistä ei ole kovin kaukana ajassa eikä aihepiiriltään: aikaa lopputenttiin valmistautumiseen on reilut pari viikkoa. Syvennynkin seuraavaksi Jo Treweekin teokseen Ecological Impact Assessment. Toivon, että se on vähintään Harry Potterien veroista viihdykettä.
P.S. Lisäsin linkkilistaan kaikenlaista hupia toisten ihmisten aivoitusten kustannuksella. Noilla piristyy hieman surkeampikin päivä.
Lähetin hengentuotokseni siis eilen tarkastajille kommentoitavaksi, eli luultavasti vielä kerran se tulee takaisin ennen varsinaista tarkastusta. Mielestäni se on kuitenkin nyt valmis. Kovin suuria muutoksia en enää suostu siihen tekemään, eiköhän sen eteen ole jo reilusti parinkymmenen opintoviikon verran uhrattu aikaa ja energiaa. Oikolukeahan tuotostaan voisi vaikka kuinka monta kertaa, mutta sekin alkaa jo kyllästyttää, ja myös oman mielenterveyden säästämiseksi viimeistely kannattaa jossain vaiheessa lopettaa. Maanantaina oikolukiessa oma teksti alkoi hivenen tympiä ja naurattaakin. Turhia täytesanoja oli riittänyt vielä viimeisellekin oikolukemiselle aivan riittävästi, joitakin toista tusinaa. Raivostuttavuudessaan ja esiintymistiheydessään kärkisijoja pitävät seuraavat kapulakukkaset: myös, lisäksi, kuitenkin, lähtökohtaisesti, mittakaava(ssa), suhteessa, suhteellisen, enevässä määrin (tämä viimeinen on kummallisin. Kuka tuollaisen juurrutti takaraivooni?).
On olemassa myös sarja kliseitä, joita ilman on vaikea kirjoittaa yhteiskuntatieteitä sympatisoivaa gradua ympäristötieteisiin. Lisäehdotuksia listan jatkeeksi otetaan vastaan, ja omastani löytyy varmasti enemmänkin, mutta tässä hyvä alku:
- Kestävän kehityksen määritelmä
- Rachel Carson 1962
- Vesiensuojelulaki
- Meadows ym. 1972: Kasvun rajat
- Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio 1988: Yhteinen tulevaisuutemme
Sain sujuvasti tekstin joukkoon seuraavankin: " Jo Antiikin Roomassa..."
Nyt on aika siirtyä kohti seuraavia haasteita. Ensimmäinen niistä ei ole kovin kaukana ajassa eikä aihepiiriltään: aikaa lopputenttiin valmistautumiseen on reilut pari viikkoa. Syvennynkin seuraavaksi Jo Treweekin teokseen Ecological Impact Assessment. Toivon, että se on vähintään Harry Potterien veroista viihdykettä.
P.S. Lisäsin linkkilistaan kaikenlaista hupia toisten ihmisten aivoitusten kustannuksella. Noilla piristyy hieman surkeampikin päivä.
sunnuntaina, kesäkuuta 24, 2007
Uhkaava loma
Juhannus tuli ja meni, samalla joutui hyllylle gradu. Ensin ensimmäisestä, toiseksi toisesta.
Juhannusta tultiin viettämään Lappeenrantaan grillin ja saunan ääreen. Oli todella mukavaa ja rauhallista, olut hyvää, sauna ja grilli kuuma, kokko komea (tosin kovin nopea) ja sataman vedyt herkkuja. Pyörällä pääsi ja aurinko lämmitti. Se, joka väittää, että juhannus kaupungissa on vain puoli juhannusta, on väärässä. Kahdesti viimeisen kolmen vuoden aikana kaupunkijuhannusta viettäneenä voin kertoa, että keskimäärin enemmän perinteistä juhannustoimintaa (tansseja, viljapeltoja, kokkoja, järven rantoja, saunaa, olutta, taikoja) saa mahtumaan yhteen vuorokauteen silloin, kun juhlii kaupungissa. Kaikkea on tarjolla käden ulottuvilla, tai ainakin pyörämatkan päässä. En väitä, että mökkijuhannuksessakaan olisi mitään vikaa, mutta ei taatusti myöskään kaupunkijuhannuksessa. Ei siis kannata masentua, jos ei ehdi viimeistään maaliskuun ruuhkissa varata mökkiä juhannukseksi, rohkeasti sitten vaan kaupunkijuhannusta viettämään. Hyvä seura ennen kaikkea, muu on toissijaista.
Toiseksi: gradu tuli kertaalleen valmiiksi, ja ajattelin hyllyttää projektin hetkeksi ennen viimeistelyä ja johdannon & johtopäätösten viilausta, varsinkin kun kaikki muutkin graduni tekemiseen vähänkin liittyvät ihmiset olivat sitä mieltä, että se on hyvä ajatus. Yliopisto ja koko muukin Suomi on kesälomalla heinäkuun, joten graduni ei ehdi tarkastukseen joka tapauksessa kuin vasta elokuussa, eli minkäänlaista kiirettä ei ole. Nyt kun sitten rehvakkaasti jäin Lappeenrantaan jouten vielä maanantaihin muiden kiiruhtaessa tahoillensa takaisin töihin, takaraivossa jäytää huono omatunto. Kai tässä jotain pitää nyt keksiä? Pitäisikö kuitenkin katsella sitä gradua vielä ensi viikolla, eihän se paljosta ole kiinni, että se on lopullisesti valmis... Tai ainakin täytyy johonkin tenttiin alkaa lukea heti... Jos työstään ei saa palkkaa, ei ilmeisesti ole mielestään ansainnut lomaakaan. Saati jos on vielä pitänyt työn alla olleesta projektista.
Huomisen irti arjesta kykenen vielä pitkin hampain itselleni suomaan. Täytynee kuitenkin etsiä jostain edes puutarhahansikkaat, että voi vähän kuokkia ja möyhentää tuolla ulkona puutarhassa. Ettei nyt aivan makailuksi menisi tämä.
Juhannusta tultiin viettämään Lappeenrantaan grillin ja saunan ääreen. Oli todella mukavaa ja rauhallista, olut hyvää, sauna ja grilli kuuma, kokko komea (tosin kovin nopea) ja sataman vedyt herkkuja. Pyörällä pääsi ja aurinko lämmitti. Se, joka väittää, että juhannus kaupungissa on vain puoli juhannusta, on väärässä. Kahdesti viimeisen kolmen vuoden aikana kaupunkijuhannusta viettäneenä voin kertoa, että keskimäärin enemmän perinteistä juhannustoimintaa (tansseja, viljapeltoja, kokkoja, järven rantoja, saunaa, olutta, taikoja) saa mahtumaan yhteen vuorokauteen silloin, kun juhlii kaupungissa. Kaikkea on tarjolla käden ulottuvilla, tai ainakin pyörämatkan päässä. En väitä, että mökkijuhannuksessakaan olisi mitään vikaa, mutta ei taatusti myöskään kaupunkijuhannuksessa. Ei siis kannata masentua, jos ei ehdi viimeistään maaliskuun ruuhkissa varata mökkiä juhannukseksi, rohkeasti sitten vaan kaupunkijuhannusta viettämään. Hyvä seura ennen kaikkea, muu on toissijaista.
Toiseksi: gradu tuli kertaalleen valmiiksi, ja ajattelin hyllyttää projektin hetkeksi ennen viimeistelyä ja johdannon & johtopäätösten viilausta, varsinkin kun kaikki muutkin graduni tekemiseen vähänkin liittyvät ihmiset olivat sitä mieltä, että se on hyvä ajatus. Yliopisto ja koko muukin Suomi on kesälomalla heinäkuun, joten graduni ei ehdi tarkastukseen joka tapauksessa kuin vasta elokuussa, eli minkäänlaista kiirettä ei ole. Nyt kun sitten rehvakkaasti jäin Lappeenrantaan jouten vielä maanantaihin muiden kiiruhtaessa tahoillensa takaisin töihin, takaraivossa jäytää huono omatunto. Kai tässä jotain pitää nyt keksiä? Pitäisikö kuitenkin katsella sitä gradua vielä ensi viikolla, eihän se paljosta ole kiinni, että se on lopullisesti valmis... Tai ainakin täytyy johonkin tenttiin alkaa lukea heti... Jos työstään ei saa palkkaa, ei ilmeisesti ole mielestään ansainnut lomaakaan. Saati jos on vielä pitänyt työn alla olleesta projektista.
Huomisen irti arjesta kykenen vielä pitkin hampain itselleni suomaan. Täytynee kuitenkin etsiä jostain edes puutarhahansikkaat, että voi vähän kuokkia ja möyhentää tuolla ulkona puutarhassa. Ettei nyt aivan makailuksi menisi tämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)