Ilmastoasiaa ja käärme pyssyn ulkopuolella

Tämänviikkoinen työmatkani kohdistui Raaheen metalliteollisuuden alkulähteille. Siellä vietettiin konsernin energiapäiviä, pääosin siitä syystä että myös työnantajani on tehnyt energiatehokkuussopimuksen TEM:n kanssa, ja nyt kaikkien toimipaikkojen pitäisi löytää se tarvittava 9 %:n säästö jostakin, sääntöjen puitteissa. Kahden päivän koulutuksen jälkeen voin vain todeta, että säästön tekeminen ja erityisesti sen todentaminen vaatii tulevaisuudessa melkoisesti päänvaivaa myös minulta.

Houkutuksena energiapäiville oli tuotu puhumaan myös kansallinen ilmastojulkkis, se parhaiten elinkeinoelämän kanssa samaan huoneeseen sopiva, siis Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hän piti alustuksen aiheenaan ilmastonmuutos, ja vaikka en olekaan Korholan kanssa kaikesta samaa mieltä, kuuntelin tuon parituntisen erittäin kiinnostuneena. Täytynee sanoa, että sanoma poikkesi huomattavasti mm. siitä, mitä olen Jyväskylän yliopistossa aiheesta istunut kuuntelemassa.

Korholan pääasiallinen viesti oli, että ilmastomuutokseen liittyvä epävarmuus ihmisen vaikutuksesta on otettava huomioon ja siitä on voitava keskustella, ja erityisesti tuo epävarmuus, ei suinkaan varmuus, on syy siihen, että toimenpiteitä ilmastomuutoksen hidastamiseksi on ryhdyttävä toteuttamaan pikaisesti. Korhola on sitä mieltä, että toivon antaminen on oikea motivaattori, ei suinkaan uhkakuvien maalaaminen, joka aiheuttaa lähinnä kohtalonuskoa ja apatiaa.

Toimenpiteisiin olisi Korholan mukaan otettava täysin uusi, "reformistinen" lähestymistapa teknologioita kehittämällä, koska tällä hetkellä suunnitteilla olevat toimenpiteet ovat auttamatta liian hitaita. Ratkaisumallien tulee olla a) aidosti ilmakehän tilaa parantavia, b) kustannustehokkaita ja kansantaloudellisesti järkeviä sekä c) ympäristön kokonaisedun kannalta mielekkäitä ja ekologisesti sekä sosiaalisesti kestäviä. Viimeinen kohta tarkoittaa siis, että ratkaisumallit eivät saa luoda uusia ympäristöongelmia toisaalle. Tästä viimeistä kohdasta esimerkkeinä, jotka eivät toteuta ehtoa, Korhola käytti tuulivoiman ja maisemallisten ongelmien sekä bioenergian ja metsänhakkuiden välistä yhteyttä. Mielenkiintoista oli mielestäni, että keskustelussa ei edes tässä kohtaa mainittu ydinvoimaa, jonka ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat käytännössä täysin eri asioita. Jos tuulivoima ja bioenergia ovat poissa laskuista, kysymykseni kuuluukin, mitä maailmalla on enää tehtävissä sillä aikataululla, jota muutoksen hidastaminen vaatii?

Oli erikoista olla kuuntelemassa tuota luentoa sellaisessa seurassa, jossa esimerkiksi maininta Suomen Luonnonsuojeluliitosta aiheuttaa tukahdutettuja tyrskähdyksiä. Olen ilmeisesti liiaksi tottunut toisenlaiseen seuraan. Ilmeisesti myös luennolla istuminen ja läsnäololistojen kierrättäminen on minulla liian tuoreessa muistissa, koska henkilökohtaisen savun korvista sai se uskomaton sähläys, jolla osallistujalistoihin saatiin viimein kaikkien paikalla olijoiden nimet. Kuinka vaikeaa se voi olla?!

Johtopäätöksenä koulutuksesta todettakoon, että energia-asioita on kyllä ajettu eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn (sanonta kulutti itsensä niiiin loppuun kahdessa päivässä), mutta jäin siihen käsitykseen, että toistaiseksi tuota viatonta luontokappaletta ei sinne ole vielä varsinaisesti kertaakaan saatu.

En päässyt tällä reissulla masuunille enkä valssaamolle, mutta opastettu kierros on seuraavalle kerralle jo varattuna. En myöskään juuri ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, ja Raahen vanhasta kaupungista se vähä mitä ehdin nähdä, esittäytyi lähinnä käsikopelolla. En muista koskaan olleeni yhtä pimeässä kaupungissa. Koin melko konkreettisen aikamatkan menneisyyteen.

Kaiken muun lisäksi on mainittava, että Korholalla oli ehdottomasti koko salin parhaiten istuva puku. Erittäin tyylikästä, herra Korhola.

Raahen vanhan kaupungin pimeyttä.

Ääniä

Avokonttorin huonoja puolia on se, että kuulee kaiken. Kuulee mm. kaikkien työkavereidensa puhelimien soivan. Kun kerrokset ovat keskeltä auki ensimmäisestä neljänteen, mahtuu yhteen päivään aika monta erilaista soittoääntä. Varmasti jokaisella työpaikalla on se henkilö, jolla on nokialaisessaan se raivostuttavin TITTI-DI-DITTI-TITTITI-DIDIDI (jokainen voi kuvitella tähän mieleisensä) -soittoääni niin kovalla kuin vain suinkin. Tänään, kun yritin saada tolkkua VOC-asetuksen sisällöstä ja vaatimuksista (jälleen kerran), olin ensimmäistä kertaa vähällä lähteä ja liipaista sen naapurin loputtomasti soivan tittidi-tittidi-puhelimen yli maisematoimiston reelingin. Onhan siinä tietysti logiikkaa - jos unohtaa puhelimensa jatkuvasti pöydälleen, sen on oltava TO-DEL-LA kovalla.

Toinen lähes yhtä ärsyttävä puhelimenomistajakategoria ovat "äänitin-lapseni/kissani/koirani-jokeltelua-ja-jaan-sitä-riemua-teille-kahdeksasta-neljään" -henkilöt. Jossakin niistä kolmesta muusta kerroksesta, joissa en itse istu, istuu joku, jonka lapsella ei ole vielä sanoja, mutta senkin edestä keuhkoja. "Äl-läl-lä, äl-läl-lä, äl-läl-läää" kuuntelen joka päivä. Joka PÄivä. Se oli suloista ehkä ensimmäisellä kerralla.

Ehdin soittoäänikiukultani onneksi tehdä tänään vähän muutakin. Ensi viikolla pääsen Raaheen Ruukin energiakoulutuspäiville, ja esittelen siellä omien tehtaidemme energiansäästötoimenpiteitä. Kaksi päivää esitystä kasattuani totesin, että se olisi paljon helpompaa, jos olisin tullut taloon vähän aiemmin ja ehtinyt hieman enemmän olla mukana tämän vuoden energiansäästöhankkeessa. Toivottavasti kukaan ei kysy mitään.

Lisäksi töissä keskusteltiin siitä, kuka saa Ruukilta joulukortteja ja lahjoja ja kuka ei. Periaate on, että ne joilta laskutetaan, saavat, ne jotka laskuttavat Ruukkia, eivät saa. Koska en varsinaisesti ole sellaisissa hommissa, että saisin mitään kaupaksi, en pääse lähettämään kortin korttia. Sääli, sillä tietäisin muutamakin sellaisen henkilön, josta on ollut korvaamaton apu isinöörinurani alkumetreillä (sekä firmalle että minulle).

Joulukuuhan tosiaan alkaa jo muutaman päivän päästä. Joululomaan on enää kolme viikkoa. Olen kyllä aloittanut joulun odottamiseen valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Melkein kaikki joulukortit tuli askarreltua jo pari viikkoa sitten (osin, koska pelkäsin niiden kiireessä jäävän tekemättä). "Joulukoristeita huovuttamalla" -kurssi kansanopistossa (heh!) viimeaikaisten lumituiskupäivien kanssa on myös auttanut kovasti odotustunnelman kohottamisessa. Tällä kertaa todella odotan joulua, enkä päästä sitä lipsahtamaan ohi huomaamatta.

Sainhan käännettyä kiukun pienen mutkan kautta mukaviin tunnelmiin. "Frosty the snowman was a jolly happy soul..."

Maailman talous ja biojäte

Olen viimein löytänyt pätevän ohjeen biojätepussin askartelemiseksi, se löytyy täältä.

Hesari on hyvän kokoinen lehti kuuden litran muoviastian täytteeksi. Jos yhteen pussiin laittaa vahvuudeksi kolme aukeamaa, sunnuntaihesarista tulee noin seitsemän pussia. Voi tulla joskus useampikin, varsinkin nyt, kun asunto-osa on lihonut talouden taantuman myötä. Siinä askarrellessaan voi samalla tehdä johtopäätöksiä kunkin sunnuntain talouden tilanteesta. Kätevää.

Sänkyhommia

Sain tänään uuden sängyn. Tuossa se seisoo eteisessä aaltopahviin käärittynä (koska en ole tarpeeksi voimakas siirtääkseni sitä itsekseni). Olen oikein ylpeä tuosta hankinnasta, mielestäni se täyttää lähestulkoon kaikki kestävän kehityksen mukaisen ostoksen kriteerit, ainakin:

• Se on valmistettu kotimaassa. Se on itseasiassa lähihuonekalu (vrt. lähiruoka). Sen valmistanut yritys Kaiseri Oy kokoaa pohjalaisilla alihankkijoilla teettämänsä osat 60 kilometrin päässä minusta, Kauhajoella.
• Sen materiaali on uusiutuvaa, kotimaista koivua.
• Se on valmistettu huolellisesti laadukkaasta materiaalista ja odotettavasti se kestää vuosikymmenen jos toisenkin.
• Se ei ole trendikäs vaan klassisen kaunis, joten myös sen ulkonäkö kestää aikaa.
• Siihen ostetaan patjat erikseen, toisin kuin runkopatjaan. Kun patja menettää kykynsä tarjota hyvät yöunet, vain patja uusitaan, ei koko runkoa.
• Ostoksella tuettiin myös paikallisuutta, sekä valmistaja että myyjä ovat pieniä paikallisia yrittäjiä.

Se maksoi noin kolme kertaa niin paljon kuin ketjuhuonekalukaupan edullisin saman kokoinen, vinkuintiassa teetetty (ruma) sänky, mutta uskon, että sijoitus on sen arvoinen.

Tietysti joku toinen henkilö, sellainen jolla on päinvastaiset näkökulmat ja ideologia verrattuna omiini, olisi voinut perustella ostoksen itselleen pelkällä ylellisyydellä ja estetiikalla ja kaasuttaa kaksi-ja-puolilitraisellaan iloisena kaupasta kotiin. Mutta sehän siinä onkin niin hienoa. Se ei muuta varsinaisen huonekalun ominaisuuksia miksikään. Miksei niillä ole vähintään joutsenmerkkiä niissä huonekaluissaan?

Työtä teräksen parissa

Kesä on ehtinyt vaihtua syksyä lupailevaan vesisateeseen sitten viimeisen. Päivittäinen istumapaikkani on samalla ehtinyt siirtyä 30 kilometriä etelään. Olen ympäristöinsinöörinä terästeollisuudessa nyt kolmatta viikkoa, ja paljon on näihin ensimmäiseen kahteen viikkoon mahtunut, voi pojat. Kilometrejä auton ratissa on kertynyt noin 1100, ja ylityötuntejakin siinä samalla muutamia. Pelkäsin, että ensimmäiset pari viikkoa saan pyöritellä peukaloitani organisaatioon perehtymisen merkeissä, mutta kyllä tämä on ollut tiukkaa kvartaaliympäristönsuojelua aivan alusta lähtien.

Ihan aluksi piti tilata sopivia työtamineita ja -releitä. Nyt on uusi tietokone ja puhelin (jonka vaihdoin kuitenkin aika pian takaisin omaan entiseen, hieman parempaan puhelimeeni), käyntikortit tulivat tänään postissa, ja mikä parasta, minullapa on todella komea, keltainen, kuulosuojaimellinen kypärä, samanlainen kuin esimerkiksi näillä herroilla. Turvakenkätoimitusta odottelen vielä malttamattomana.

Varsinaisen työnteon aloitin tuottamalla yhden kakkoskvartaalia koskevan powerpoint-esityksen, joka piti lähettää divisioonan johdolle tiedoksi. Ja divisioonan johto melkein ymmärsi, mitä olin yrittänyt hienoilla kaavioillani sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minun odotetaan tekevän juuri sitä, mitä omastakin mielestäni olen tullut uuteen työhöni tekemään. Viihdyn.

Omasta, hieman järjestelmällisyysfriikistä mielestäni erityisen mukavaa uudessa organisaatiossa on se, että se noudattaa äärimmäisen orjallisesti kaikenlaisia viestinnän ulkonäköohjeita. Kaikkialla käytetään tiettyjä värejä, fontteja, fonttikokoja, asiakirjapohjia ja niin edelleen. Se on jollain tapaa erityisen tyydyttävää.

Värikoodattujen kypärien ja powerpoint-esitysten parissa puuhailun lisäksi olen siis istunut autossa ja kiertänyt tehtaita eri puolilla Pohjanmaata. Olen nähnyt kuinka peltikatto saa muotonsa ja miten villa liimataan eristeeksi teräksen väliin seinäelementtiin. Vaikuttavin kaikista on kuitenkin siltatehdas, jossa vierailin viime viikolla. Siellä miehet (ei, siellä ei tosiaan ole yhtään naista töissä) hitsaavat kasaan ja nostelevat "pieniä" ja "isoja" elementtejä valtavilla magneettinostureilla (pienet painavat "vain" sen 5-10 tonnia, isommat peräti 70 tonnia). Kun näkee sellaisen 4x25-metrisen elementin nousevan ilmaan, tulee siinä feminiinisemmällekin olennolle väkisin kovin karski ja miehekäs olo.

Työni tarkastajana

Jäljellä on neljä päivää ympäristönsuojelutarkastajan viransijaisena. Tai ei oikeastaan sitäkään, koska ylityötunnit pitäisi vielä ehtiä viettää poissa työpaikalta. Neljä kuukautta on mennyt todella nopeasti, ja sanomattakin on selvää, että työ on opettanut paljon tuoreelle maisterille.

Ensinnäkin työ on opettanut itsensä ilmaisemista kuivakkaasti. Viranomaisena täytyy osata sanoa asiat neutraalin objektiivisesti. Vaikka asia kuinka henkilökohtaisesti innostaisi tai kismittäisi, on osattava kääntää asia niin, että seikkaan on nyt muidenkin kiinnitettävä objektiivisen harmaata ja virallista huomiota. Taito sekin.

Tein ennen työn aloittamista oletuksen, joka onkin pitänyt paikkansa, mutta vain puolittain. Pohjalaisisännille on tarvinnut väittää vastaan harvinaisen vähän. Minut on otettu mahtavan mukavasti vastaan suurimmassa osassa paikoista joihin olen tarkastajana kävellyt sisään, kahvia on keitetty ja tarinoitu yhtä jos toista yrittämisestä ja siitä kuinka maailma muuttuu, ja kuinka hyvä on että ympäristöstä huolehditaan. Sitä ennustuksen toista puolta, naapuririitoja, onkin sitten ollut senkin edestä. Ympäristönsuojelua – ja siinä samassa ympäristönsuojelutarkastajaa – on mukava ja helppo käyttää lyömäaseena kekseliäisyyden loppuessa. Meille soitetaan, jos ei vain ole kanttia mennä sanomaan sille naapurille, että sen naama kertakaikkiaan ottaa päähän, tai toisessa tapauksessa siitä aidan yli on huudettu jo niin paljon, että homma on muuttunut molemminpuoliseksi pään aukomiseksi. Sitten keksimällä keksitään, että nuo kaksi maalipurkkia ovat seisseet tuossa naapurin talon päädyssä jo aika kauan, tai että naapurin komposti on puoli metriä väärässä kohdassa. Asiaa siinä sitten selvitellään, ja seuraavaan viikkoon mennessä jomman kumman naapurin mittari on mennyt niin paljon punaiselle, että se polttaa saunanpesässään pelkkää sanomalehteä toista päivää putkeen pelkkää ilkeyttään. Ja taas meille soitetaan. Voi pojat, näitä esimerkkejä olisi kerrottavaksi.

Välillä ollaan onneksi myös ihan oikeiden ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä, niin vakavien, että poliisi ja mahdollisesti syyttäjäkin on kutsuttu mukaan piirileikkiin. Maailmassa on vielä olemassa ihmisiä, joita ei lainkaan kiinnosta yksinkertaisimmatkaan ympäristöasiat, ja ne jätetäänkin huomiotta kunnes rikosilmoitus on tehty. Asioiden kärjistyminen tuohon mittakaavaan aiheuttaa päänvaivaa myös tarkastajan omalla puolella pöytää: muistioita on kirjoitettava kieli keskellä suuta, kun tietää erittäin todennäköisesti joutuvansa myöhemmin omista sanomisistaan vastuuseen käräjäoikeudessa. Vastuuta on jo roimasti organisaationkin puolesta. Ja tuntuma on se, etteivät nämä asiansa näin pitkälle vieneet henkilöt edes muutu oikeussalikäsittelystä miksikään.

Tässä työssä on edellisistä huolimatta huomattavasti enemmän hyvää kuin huonoa. Joka päivä on erilainen erilaisten ihmisten ja asioiden kanssa, ja aika kuluu vinhaa vauhtia. Sekin, mikä ei aina ole mukavaa, saattaa silti olla mielenkiintoista. Ja vaikka aina ei tunnekaan tekevänsä työtä, jolla on merkitystä, saattaa siitäkin jonkun toisen päivä hieman parantua. Työpaikalla tulee naurettua paljon, ja keskustelua käydään kollegoiden kesken päivittäin ja runsaasti. Välillä olen vähän väsynyt hommiin, mutta hermojani en ole menettänyt kuin yhden ainokaisen kerran asiakkaan vastaanväittämiseen. Kyseessä on muuten se sama vakioasiakkaaksi muodostunut yrittäjähenkisyyden ja piittaamattomuuden yhdistelmän ruumiillistuma, jolta vastaanotin ensimmäisen huutopuheluni huhtikuun alussa. En kuitenkaan vieläkään huutanut, kuulemma, kollegan mukaan. Ainakaan yhtä kovaa kuin asiakas itse. Ja mainittakoon myös, että en ole ainoa, jolta tapaus on saanut savun korvista.

Voin suositella ympäristönsuojelutarkastajan työtä lämpimästi kaikille asiakaspalvelusta, keskikokoisesta tai vähän pienemmästä vallasta, omien jalostuneiden mielipiteiden lausuntoina ylös kirjoittamisesta, lakipykälien tulkitsemisesta, byrokratiasta, kirjeiden ja muistioiden
kirjoittamisesta, puhelimeen vastaamisesta, erikoisiin kysymyksiin vastauksen löytämisestä tai tietenkin maailman pelastamisesta (isossa tai pienessä mittakaavassa) kiinnostuneille. Ja on siinä hommassa vielä paljon muutakin tekemistä.

Järjen veit ja merelle siltaa

Noniin. Seinäjoen kesän toiset festivaalit on nyt eletty. Tangohulinaa oli kaupungissa keskiviikosta sunnuntaihin, ja tänään viimeisetkin jäljet keskustan kaduilta on saatu siivottua.

Havahduin huomaamaan, että onhan sekin ihan oikea festivaali. Itse olin siellä enemmän töissä kuin huvittelemassa, vaikka kävin huolellisesti kuuntelemassa suuren iskelmäidolini Topi Sorsakosken keikan torstai-iltana. Se oli hieno keikka se. Sanoisin jopa, että hienompi kuin ne osittain näkemäni rokimmat keikat sivummalla tangokadusta.

Markkinahenkeä etukäteen tuntemattomalle omituisiin tilanteisiin joutuminen oli tangokadulla enemmän kuin todennäköistä. Kollegan kanssa mm. törmättiin Marita Taavitsaisen keikalle lavan eteen välispiikin aikana, ja hetken siinä katse yläviistoon Maritaa ihmeteltyämme tajusimme - ympäriltä kuuluvan rapinan havahduttamina - seisovamme keskellä valtavaa kadun pituista tanssilattiaa. Tuli kiire väistellä tangokansaa sivummalle, kun pariskuntia alkoi tulla syliin.

Olen hyvinkin saanut perspektiiviä siihen, miksi joku lähtee Tangomarkkinoille toiselta laidalta Suomea katsottuani meininkiä tänä vuonna paikan päällä. Oli mielenkiintoista havaita, että siinä missä oma sukupolveni vetää Provinssiin päälle sen festarikarhupuvun tai -peruukin,
tangomarkkinasukupolvi vetää päähänsä sen jo parikymmentä vuotta markkinoilla mukana kulkeneen huopahatun, joka on kiinnitetty täyteen tangopinssejä. Festarikansa on festarikansaa ja festarirekvisiittaa pitää olla.

Tangomarkkinoilla on myös oma vihkiytynyt yleisönsä - karavaanarialueita työn puolesta kiertäessä kävi ilmi, että joillain alueilla on viimeisten 15 tangomarkkinoiden ajan majaillut suurinpiirtein sama porukka, samoilla paikoilla, ja kaikki tuntevat toisensa. On niin totuttu siihen mitä viimekin vuonna oli, että jos leirintäalueen suihku vaihtaa paikkaa, ollaan järjestäjäpuolella helisemässä kiukkuisen palautteen kanssa. Sama seikka selittää toisaalta myös sen, että pitkin tätä viikkoa Ilkan sivut ovat täyttyneet kireistä kommenteista liittyen siihen, kenen olisi pitänyt voittaa ja pitäisikö Lauri Tähkää päästää tangomarkkinoiden päälavalle.

Tyypillistä on myös, että siinä missä esim. Provinssissa 100 dB(A) saa yleisön huutamaan kovempaa ja ryntäämään lähemmäs lavaa, Tangomarkkinoiden päälavalla 75 dB(A):n ylityttyä meitä melumittarin kanssa seisojia pyydetään tekemään jotakin kun meteli on niin kamala. Täytyy kyllä myöntää, että itse kallistun hieman jälkimmäisten puolelle. Oli todella mukava kuunnella ulkoilmakeikkaa, jonka mökä oli sen 75-80 dB(A) noin 30 metrin päässä kaiuttimesta. Ei tarvinnut tulppia, mikä on kaltaiselleni pienikorvaiselle ja tinnituspelkoiselle henkilölle suunnaton huojennus. Joku tietävä voisi valaista minua, miksi, oi miksi pitää viheliäiset nuorisomusiikkikeikat olla niin kovalla?

Tässä vielä tangokansaa ja Topi.

Ameriikkaa

Otin Seinäjokeen tutustumisessa askeleen eteenpäin ja menin rohkeasti katsomaan kovasti odottamani Sinkkuelämää-elokuvan elokuvateatteri Bio Marilyniin, jota olen hieman vieroksunut koska siellä ei myydä numeroituja paikkoja. Se oli eksoottista Jyväskylän Finnkinon numeroiduissa munankuorissa tasapainotteluun tottuneelle. Olin ajoissa paikalla, joten sain hyvän paikan kanssakatsojieni kyynärpäätaktiikasta huolimatta. Penkit olivat oikein mukavat, ja tilaa oli kinttujen suoristamiseen tarvittava määrä (toisin kuin Jyväskylän polvet suussa -teatterissa). Äänet olivat myös erittäin hiljaisella verrattuna uusien teatterien dolby digital super maximum surround -ärjyntään. Harkitsen menemistä toistekin.

Itse elokuva oli juuri sitä mitä olin siltä odottanutkin, ei enempää eikä vähempää kuin suora jatkumo omasta mielestäni kesken jääneelle sarjalle (tyhjäpäisempi puolisko minääni olisi mieluusti katsonut sarjaa vielä ainakin tuotantokauden verran). Product placement ei häirinnyt, hohdokasta designia esiteltiin ylen määrin, cosmopolitaneja juotiin ja hahmot olivat muutenkin entisellään. Miinusta saa ainoana uutena hahmona kuvioon upotettu Jennifer Hudson aika ajoin luvattoman huonosta näyttelemisestä. En myöskään oikeasti käsitä, mikä niissä kirjavissa ja räikeissä Louis Vuittonin laukuissa niin viehättää (olen ehkä juntti, mutta asunkin Seinäjoella).

Oman elämäni superglamourit koettiin viime viikolla 4th of July -juhlissa Helsingissä USA:n suurlähetystössä. Kutsu tuli kullan baseball -harrastuksen myötä. Kuvittelin etukäteen, että kemuihin tulee lähinnä niitä pesäpalloilijoita ja muuta sen tyyppistä väkeä, kun juhlatkin pidettiin puoli kuukautta etuajassa, mutta paikalle saavuttuamme jouduimmekin jonottamaan muiden noin tuhannen juhlavieraan kanssa Rouva Suurlähettilään kättelyvuoroa. Barbara oli ystävällinen mutta etäinen, kuten viralliset amerikkalaishahmot tv-sarjoissakin tapaavat olla.

Garden Partyissaan Barbara tarjosi itsenäisyyspäivävierailleen hampurilaisten, hot dogien ja maksapateen lisäksi mm. Ben and Jerry's -jäätelöä, M&M -karkkeja ja Miller -olutta, jonka korkin saa auki kiertämällä, joka on mielestäni jännittävää. Muuta erityisen amerikkalaista olivat arvatenkin sini-puna-valkoiset pöytäliinat, kakut, aterimet, servietit ja tietysti ilmapallot, sekä jämerien kertakäyttöastioiden määrä. Tuotin kauhukseni noin kolmetuntisen Ameriikassa oleskeluni aikana arviolta kilon jätettä. Muuten oli ihan kivaa.

Sain selville mm. että:

• Kaikki haluavat ottaa valokuvia Alexander Stubbista,
• Leena Harkimo on oikeasti pitkä,
• professorismiehet eivät saa pukeuduttua samanvärisiin puvun osiin (saati kravattiin) edes tuollaisiin juhlatilaisuuksiin,
• Eero Heinäluomalla on aatteen värinen puhelin ja että tuollaisissa paikoissa tuollaiset miehet ajautuvat keskustelemaan suomalaisen koulutusjärjestelmän erinomaisuudesta, ja että
• Kimmo Sasin silmälasit ovat livenäkin erittäin pyöreät.

Työn iloa

Eipä ennätä paljon aatoksiaan intternettiin ylös kirjata, kun on uusi työ opeteltavana. Työtä työssäni riittäisi, vaikka en olisikaan vasta-alkaja. Töitä saa tehdä parhaan taitonsa mukaan ainakin sen kahdeksan tuntia päivässä. Vielä kuitenkin nautin työstäni lähes joka hetki.

Osin voin itse vaikuttaa siihen, mitä päiväni sisältää, osin sen määräävät sulaneen lumen alta paljastuneet, ihmisten jälkeensä jättämät roinat, joista sitten soitellaan ja joiden maisemasta hävittämiseksi pitää joskus tehdä paljon töitä. Harvoin on kuitenkaan mitään todellisia törkeyksiä, ts. kohtuutonta haittaa (sian ruhoja tms.) tienpientareella tarjolla. Toisina hetkinä en koe läheskään sellaista maailmanparantamisen ponnekasta iloa kuin parhaina hetkinä voisi. Maailmassa on nimittäin olemassa ihmistyyppi, joka rakastaa sitä, että voi purkaa harminsa johonkin osoitteeseen, oli se harmi sitten vaikka kaksi roskapussia työmatkan varrella pyörätien kupeessa. Me sitten käymme töllistelemässä niitä kahta pussia siellä ja tuhlaamme hyvää maailmanpelastusaikaa yhden ihmisen päivän parantamiseksi.

Toisinaan taas ihmiset kyllä valittavat aiheesta, mutta valituksen aiheuttaja ei tätä aihetta näe tai ainakaan suostu tekemään asialle mitään. Olen jo käynyt läpi ensimmäisen huutopuheluni, jonka kuluessa minulle huudettiin mm. "Lue kalenteria, osaatko lukea kalenteria!?!" Tulin kuitenkin tuon puhelun johdosta siihen ilahtuneeseen päätelmään, että itse en menetä malttiani ja pystyn oikein rauhallisesti vastaamaan huutajalle, että "kyllä, minä osaan lukea kalenteria, mutta mitäpä voisimme päivän polttavalle ongelmalle tehdä?"

Tehtäviini kuuluu myös itse hankkiutua erikoisiin tilanteisiin, kuten siihen erääseenkin korjaamoon, joka oli kattoa myöten täynnä tupakansavua, ja jonka kovin vastahankaiselta omistajalta yritin saada vastauksia ongelmajätteitä koskeviin kysymyksiini. Ei mitenkään erityisen vuorovaikutteinen vierailu. Omistajan silmistä paistoi vierailuni aikana riemu ainoastaan silloin, kun hän tarjosi läpeensä likaisentuhruisen kätensä käteltäväksi ja minä ilmeenkään värähtämättä tartuin siihen. En usko kummankaan maailman huomattavasti käynnistäni parantuneen. On onneksi olemassa myös edellisen vastakohtia, jotka kierrättävät minua putiikissaan pari tuntia, juottavat kahvia ja kertovat matkalla kaiken asiasta ja asian vierestä. Siinähän se iltapäivä sitten mukavasti kuluikin.

Kotona oleskeluni hankaloituu tulevina päivinä eksponentiaalisesti. Tänään sain isännöitsijältä masentavia uutisia: kylpyhuone menee tarkastuksen perusteella remonttiin. Muuttaa ei sentään tarvitse, mutta on juostava suihkussa kellarikerroksessa. Pitää myös tyhjentää ja remonttisuojata paikkoja eteisen tienoilla. Ja koska kokemukseni perusteella remontit tehdään pääosin ennen ihmisten yleistä heräämisaikaa, voin myös alkaa pelätä aamuisin, minkälaiseen haalarimieheen kunakin aamuna makuuhuoneen oven avatessani törmään.

Niin ja btw, pelkoon voi tutkimusten mukaan myös kuolla. Sunnuntai-Hesarin Torsti (30.3.) tiesi kertoa, että kokonainen viiriäislakka voi kuolla pelkästään siihen, että petolintu ilmaantuu näköpiiriin. Ilmeisesti pelkoon (tai säikähdykseen, sydänkohtauksen johdattelemina) kuolevat myös ne päästäiset, jotka jälkeenpäin löytyvät kintut ojossa koirankikkareen vierestä. Se haju vaan oli aavistuksen verran liikaa.

Siteeraan vielä samaista Hesaria, joka siteeraa puolestaan Konsulttitoimisto Augustin Konsultti-Suomi-sanakirjaa:

Öö: (usein käytetty) siirtymävaiheen äännähdys, kuuluu konsultin suusta siirryttäessä epäselvästä analyysista epätoivoiseen selitysyritykseen.

Naulan kantaan.

Nauti kylmänä ja kertakäyttöisenä

Vuoden vaihteen jälkeen kauppojen virvoitusjuomakaappeihin ilmestyivät ne ulkomaalaisen näköiset pullot. Ensimmäisellä kerralla töllistelin pulloja tovin, erityisesti tutut oluet uusissa kuorissa olivat ihmeellisiä. En kuitenkaan koe minkäänlaista uutuudenviehätystä, mieli on sen sijaan kummallisesti haikea samalla tavalla kuin silloin, kun muuttaessaan sulkee perässään vanhan asunnon oven. Tietää, että entiseen ei ole paluuta. Huomaan, että olin kovasti kiintynyt melko uniikkiin suomalaiseen palautuspullojärjestelmään. Säästeliäinä suomalaisina niitä samoja pulloja täytettiin uudestaan kymmeniä kertoja. Se tuntui jotenkin erityisen oikealta maailmanpelastamisen suhteen. Omituisiin asioihin sitä ihminen kiintyykin.

Vanhat pullot säilyvät ilmeisesti jonkin aikaa uusien pakkauksien rinnalla, vaikka uskon, että vähitellen panimo & co siirtyy kokonaan kertakäyttöpulloihin (joita ei saisi sanoa enää kertakäyttöisiksi, vaan kierrätysmuovipulloiksi) tuotannon yksinkertaistamiseksi. Esimerkiksi Lahdessa panimovierailulla kuulin, että vuosituhannen vaihteessa rakennettu pesulinjasto poistetaan käytöstä kokonaan (mitähän ne sillä valtavalla hallilla sen jälkeen tekevät?).

Ei siinä uudessa systeemissäkään kamalan paljon vikaa tunnu olevan, ainakaan nopealla vilkaisulla. Palautetaanhan pullot edelleen ja materiaali käytetään uudelleen - sen ei pitäisi kuormittaa lähimetsiä eikä kaatopaikkoja sen enempää kuin aikaisemminkaan, jopa vähemmän, koska kaikenlaiset pullot kerätään uudessa systeemissä takaisin. Pesulinjastojen purkaminen säästää tilaa ja pesuvettä. Lisäksi materiaali on ohuempaa ja kevyempää, ja sillä puolestaan säästetään materiaali- ja kuljetuskustannuksissa.

Eivät uudet pullotkaan kuitenkaan tyhjästä ilmesty. Kriittinen yksityiskohta ovat edelleen kuljetusmatkat. Nyt, kun pakkaukset ovat uusia pulloja, ympäristövaikutusten kannalta on tärkeää, mistä pullot panimoille tulevat (toivottavasti Suomesta löytyy valmistajia). Käytön jälkeen suomalaisten tyhjät kierrätysmuovipullot käsitellään sitten edelleen uusiksi pulloiksi ja muiksi elintarvikepakkauksiksi Suomessa ja Ruotsissa. Kuljetusmatkaa kertyy aina. Pullojen rouhiminen, muovin sulattaminen ja uusien pakkauksien valmistaminen vaativat myös energiaa ja luonnonvaroja. Mahtaako se päihittää vanhat pesulinjastot ympäristöystävällisyydessään?

Lisäksi kysymysmerkki on vielä se, pääsevätkö pienet ja ulkomaiset valmistajat mukaan panttisysteemiin, vai joutuuko osa pulloista edelleen kaatopaikalle ja lähimetsiköihin, koska kaupan pullokone ei hyväksy niitä. Tässä tapauksessa entiseen ei olisi saatu paljonkaan parannusta, koska ne, jotka ennen pakkasivat juomansa kertakäyttöisiin pakkauksiin, tekisivät sitä edelleen - roskien määrä ei vähenisi (palautusprosentin kasvattaminen on nimenomaan uudistuksen julkisuuteen syötetty perustelu).

Ihan tästä nopeasti en pysty päättelemään, onko uusi systeemi ympäristön kannalta vanhaa systeemiä parempi. Onneksi olen kuitenkin lukenut myös taloustieteitä, ja järkevänä maailmanpelastajana ymmärrän, että aina pitää ottaa huomioon myös taloudelliset näkökulmat ympäristönäkökulmien lisäksi. Toivon siis, että ympäristövaikutukset eivät ainakaan kasvaneet ja että yritykset saavat nyt niitä kauan kaipaamiaan kustannussäästöjä uusine pulloineen. (Ja lopulta kaikella tällä pohdinnalla ei ole mitään merkitystä, jos tölkkien yleistyminen virvoitusjuomakäytössä jatkaa verotussyistä voittokulkuaan.)

Lisäinformaatiota systeemistä löytyy Palpan sivuilta ja yhtiön kierrätysmuovipullotiedotteesta.

Gradun vuosipäivä

No nyt se viimein valmistui. Gradu. Tilanteen kunniaksi sain korkata tätä hetkeä vuoden vaihteesta saakka jääkaapissa odotelleen kuohuviinin. Makoisaa oli! Graduni tutkimussuunnitelma kirjoitettiin muistaakseni vuosi sitten heinäkuussa, joten johan tässä muutenkin oli aihetta juhlaan.

Lähetin hengentuotokseni siis eilen tarkastajille kommentoitavaksi, eli luultavasti vielä kerran se tulee takaisin ennen varsinaista tarkastusta. Mielestäni se on kuitenkin nyt valmis. Kovin suuria muutoksia en enää suostu siihen tekemään, eiköhän sen eteen ole jo reilusti parinkymmenen opintoviikon verran uhrattu aikaa ja energiaa. Oikolukeahan tuotostaan voisi vaikka kuinka monta kertaa, mutta sekin alkaa jo kyllästyttää, ja myös oman mielenterveyden säästämiseksi viimeistely kannattaa jossain vaiheessa lopettaa. Maanantaina oikolukiessa oma teksti alkoi hivenen tympiä ja naurattaakin. Turhia täytesanoja oli riittänyt vielä viimeisellekin oikolukemiselle aivan riittävästi, joitakin toista tusinaa. Raivostuttavuudessaan ja esiintymistiheydessään kärkisijoja pitävät seuraavat kapulakukkaset: myös, lisäksi, kuitenkin, lähtökohtaisesti, mittakaava(ssa), suhteessa, suhteellisen, enevässä määrin (tämä viimeinen on kummallisin. Kuka tuollaisen juurrutti takaraivooni?).

On olemassa myös sarja kliseitä, joita ilman on vaikea kirjoittaa yhteiskuntatieteitä sympatisoivaa gradua ympäristötieteisiin. Lisäehdotuksia listan jatkeeksi otetaan vastaan, ja omastani löytyy varmasti enemmänkin, mutta tässä hyvä alku:
- Kestävän kehityksen määritelmä
- Rachel Carson 1962
- Vesiensuojelulaki
- Meadows ym. 1972: Kasvun rajat
- Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio 1988: Yhteinen tulevaisuutemme

Sain sujuvasti tekstin joukkoon seuraavankin: " Jo Antiikin Roomassa..."

Nyt on aika siirtyä kohti seuraavia haasteita. Ensimmäinen niistä ei ole kovin kaukana ajassa eikä aihepiiriltään: aikaa lopputenttiin valmistautumiseen on reilut pari viikkoa. Syvennynkin seuraavaksi Jo Treweekin teokseen Ecological Impact Assessment. Toivon, että se on vähintään Harry Potterien veroista viihdykettä.

P.S. Lisäsin linkkilistaan kaikenlaista hupia toisten ihmisten aivoitusten kustannuksella. Noilla piristyy hieman surkeampikin päivä.