Mainokset laatikossamme

Muutettiin uuteen kotiin ja saatiin postilaatikko. Muutama viikko meni tuumiessa, miten postilaatikkoon saa kirjailtua kestävästi viestin kustille, ettemme halua mainoksia. Tulin tehneeksi siinä samalla neljän viikon pituisen tutkimuksen seinäjokisesta mainosten jakamisesta. Tässä tutkimusraportti.

KOTIIN KANNETTUJEN MAINOSTEN MÄÄRÄ SEINÄJOELLA

1. TUTKIMUKSEN TAUSTAT JA TAVOITE

Tämän tutkimuksen tutkimusryhmä ajautui tutkimuksen tekemiseen käytännön syistä. Taustasyitä oli kaksi kappaletta:
1. Parhaaksi ja edullisimmaksi menetelmäksi estää toivomattomien mainosten ilmestyminen laatikkoon todettiin taholta X lainattava dymo-tarratulostin, jota ei ollut ulottuvilla ennen neljättä mainoksellista tutkimusviikkoa.
2. Kotosalla puuhattiin ensin remontti- ja sitten sisustushommia, joiden takia piti sallia kaikki mainokset, jotta saisi luettavakseen huonekaluliikkeiden ja rautakauppojen mainokset.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon seinäjokisessa lähiössä jaetaan neljän viikon aikana mainoksia vastaanottajan niitä erikseen pyytämättä. Tutkimusryhmä halusi tietää kuka täällä mainostaa, mitä ja kuinka paljon noin ylipäänsä, sekä mitä ilmaisjakelulehtiä laatikkoon oikein ilmestyy jos antaa ilmestyä ja ovatko ne luettavia vai eivät. Tarkoituksena oli myös selvittää, painottuuko neljän loppukesän viikon aikana esim. saapas ja sadetakki-, marjanpoimuri-, ruskaretki- tai muiden mainosten osuus muihin mainoksiin nähden.

2. TUTKIMUSMENETELMÄT

Tutkimus kesti neljä viikkoa aikajaksolla 25.8. - 22.9.2009. Tutkimus suoritettiin tyhjentämällä postilaatikkoa päivittäin ja erittelemällä omaan pinoonsa olohuoneen lattialle saadusta saaliista ne, jotka ilman osoitetarraa laatikkoon oli kannettu. Tutkimusjakson päätyttyä tutkimusaineisto lajiteltiin eri kategorioihin olohuoneen uudelle pyöreälle matolle. Kunkin kategorian sisältämä aineisto laskettiin kappaleittain. Luvut kirjattiin lyijykynällä A5-kokoiselle paperille, jonka toisella puolella oli lyijykynäpiirustus. Lisäksi eri pinojen korkeutta arvoitiin silmämääräisesti. Arviot kirjattiin kappalemäärien kanssa samalle paperille, sivun oikeaan laitaan.

Mainospinkan painoa arvioitiin kannattelemalla toisessa kainalossa mainospinoa ja toisessa kainalossa vuoroin Macbookia, jonka paino tarkastettiin internetistä, ja vuoroin eri määriä litran mehu- ja maitopurkkeja sekä myslipaketteja. Virallinen punnituksen tulos saatiin tutkimusryhmän hauislihasten tuntemuksen perusteella.

3. TUTKIMUKSEN TULOKSET

Tutkimusaineistosta oli eriteltävissä 7 eri mainostyyppiä:
1. Ruokamainokset, 4 kpl
2. Huonekalut, kalusteet ja remonttitarvikkeet, 14 kpl
3. Elektroniikka ja muu gigantti, 7 kpl
4. Vaatteet ja kosmetiikka, 6 kpl
5. Sekatavarakaupat (Anttila, Tokmanni jne.), 22 kpl
6. Ilmaisjakelulehdet, 20 kpl
7. Muut, 8 kpl

Ryhmään nro 7 lajiteltiin mainokset, joiden luokittelu oli:
- liian vaikeaa tutkimusryhmän käsityskyvyn rajoittuneisuuden vuoksi,
- mainoksia oli vain yksi kappale omassa niinsanotussa kategoriassaan, tai
- mainoksen ei voitu katsoa kuuluvan mihinkään kategoriaan ylipäänsä (Ilkan mainokset).

Ilmaisjakelulehtiä ilmestyi neljää eri lehteä säännöllisesti kerran viikossa ja joitakuita muita epäsäännöllisesti harvemmin. Kerran viikossa ilmestyvistä ilmaisjakelulehdistä 2 kappaletta todettiin erittäin luettaviksi kaikkine järjestöpalstoineen, yksi kappale keskinkertaiseksi mutta epärelevantiksi ko. tutkimusalueella, ja yksi kappale erittäin huonoksi. Epäsäännöllisen säännöllisesti postilaatikkoon ilmestyviä ilmaisjakelulehtiä ei arvioitu.

Ryhmän nro 6 osuus oli selvästi suurin muihin ryhmiin verraten, silmämääräisesti arvioituna noin 50 %. Ryhmän nro 5 osuus oli seuraavaksi suurin vieden noin neljänneksen osuuden tutkimusaineistosta. Kaikki loput mainokset (ryhmät 1 - 4 ja 7) muodostivat tutkimusaineiston viimeisen neljänneksen, josta ryhmä 2 käsitti noin kaksi viidennestä (10 % koko tutkimusaineistosta).

Koko tutkimusaineiston paino oli noin 3500 grammaa.

4. JOHTOPÄÄTÖKSET

Kun jätetään huomiotta ilmaisjakelulehtien osuus, suurimman osuuden mainoksista saivat sekatavaramarketit, jotka muistivat tutkimusryhmän postilaatikkoa kerran viikossa jokainen omalla aikakauslehteä muistuttavalla mainoksellaan. Muista loppukesän satunnaisen neljän viikon mainoksista näyttivät painottuvan erityisesti huonekaluliikkeiden ja ns. rautakauppojen mainokset. Tutkimusryhmä ei pystynyt päättelemään, ovatko ko. painotukset sääntö vai kausivaihtelu (eli onko loppukesä erityisen otollista aikaa tehdä remonttia tai ostaa esim. sohvia), vai olivatko mainostajat kenties aistineet tutkimusryhmän taloudessa käsillä olevan hankintojen suman. Johtopäätösten tekeminen vaatisi lisätutkimuksia jollakin toisella satunnaisella neljän viikon jaksolla.

Saapas ja sadetakki- ja marjanpoimurimainokset todennäköisesti sisältyivät sekatavaramarkettien mainoksiin, tätä ei kuitenkaan erikseen tutkittu. Ruskaretki- tai muita kauteen liittyviä mainoksia ei havaittu mainosten joukossa olevan.

Lukuunottamatta ryhmän kaksi sisältämiä mainoksia tutkimusaineiston sisältöön ei perehdytty nimeksikään (mahdollisesti yhtä ilmaisjakelulehteä selailtiin läpi). Mikäli oletetaan, että mielenkiinto ryhmän 2 sisältämää aineistoa kohtaan jatkuu halki vuoden, voidaan laskemalla päästä siihen johtopäätökseen, että turhanpäiväistä mainospaperia kannetaan ensin tutkimusryhmän postilaatikkoon ja sen jälkeen ko. talouden keittiön pöydän ja paperinkeräyslaatikon kautta roskakatokseen noin 160 kg vuodessa. Taloudessa jonkinlaisen huomion ja läpiselailun osakseen saavien mainosten määrä on puolestaan noin 20 kg vuodessa. Mikäli mielenkiinto ryhmän 2 aineistoa kohtaan on ainoastaan kausiluonteista, turhaan edestakaisin kannettavan paperin osuus on edelleenkin suurempi.

Seinäjoen edellisen väestönlaskennan mukainen asukasluku on 56 201 henkilöä. Hihasta ravistamalla oletetaan, että talouksista 10 % liimaa postiluukkuunsa "Ei mainoksia" -tarran. Kun Suomen talouksien keskimääräinen koko on 2,1* henkeä, saadaan tutkimuksen hätiköidyksi johtopäätökseksi 4300 000 kg kannettuja mainoksia vuodessa Seinäjoella.

Pitkälle vietynä johtopäätöksenä tutkimusryhmä päättelee, että kyllä paperiteollisuudelle ainakin jossakin päin maailmaan vielä riittää töitä.

Tutkimuksen päätyttyä lisämainosten tuleminen estettiin sopivasti käsille kulkeutuneella dymo-tarratulostimella valmistetulla "EI MAINOKSIA, KIITOS!" -tarralla. Toistaiseksi ainoastaan yhden ilmaisjakelulehden (sen erittäin huonon) jakaja ei ole ymmärtänyt viestiä.

* Tilastokeskuksen vuoden 2008 asunto- ja väestötilastojen summittaisella yhdistelyllä ja törkeällä väärinkäytöllä saatu luku.

Kevät, taas, ja vuosi täynnä

Tänään on juhlallisesti kulunut vuosi siitä, kun heräsin ensimmäistä kertaa omasta kotoani Seinäjoella ja aloin ansaita leipäni pelastamalla maailmaa etelä-pohjanmaalla. Olen siis a) ollut seinäjokinen ja b) tehnyt työtä lähes tauotta (pidin viikon loman kesällä ja toisen jouluna) kokonaisen vuoden. Ihmekkö kun väsyttää.

Aika on tuntunut kuluvan valtavan nopeasti, enkä meinaa millään uskoa että jyväskylästä muutosta on jo niin kauan, tai että olen ollut nykyisessä työpaikassani jo reilusti puoli vuotta. Toivottavasti vauhti hidastuu, tai huomaan pian olevani eläkeiässä (joka lienee pelkkä abstrakti käsite siinä vaiheessa, kun oikeasti olen sen ikäinen).

Olen tuon vuoden aikana löytänyt lisää sekä hyviä että huonoja puolia Pohjanmaasta. Huonot puolet rasittavat yleensä vain hetken (yleensä auton ratissa). Hyviä puolia on, ja niistä suurin, mahtava työpaikka, rökittää 6-0 ne kaikki huonot puolet, joten jään nyt kuitenkin vielä toistaiseksi. (Tai luulen ainakin toistaiseksi jääväni. YT-neuvottelujen tulos selviää tällä viikolla, ja toivon pienesti, että saisin vähän pakollista lomaa.)

Aikaisemmin listasin Seinäjoen parhaita puolia, ja täytyy korjata listaa sen verran että Kahvila Konditoria Hanna ja Kerttu Epstorilla on ehdottomasti Seinäjoen paras kahvila. Ne kakut... Jos jotakin pitäisi Seinäjoella suositella, niin valitsisin Hannan ja Kertun.

Muuten mielikuvani eteläpohjalaisuudesta ei ole juuri muuttunut. En oikein jaksaisi enää vastata kysymyksiin "No kuinka olet viihtynyt" ja "mitäs olet tykännyt". Diplomaattinen vastaus kuuluu: "No siinähän tämä on kaupunki kuin muutkin tämän kokoiset Suomessa". Rehellisesti vastaus kuuluisi: "No eikä ole. Viihdyn hyvin, mutta viihtyisin paremmin muualla. Täällä on kuitenkin mahtava työ, joten olen päättänyt asua täällä."

Eteläpohjanmaalla asumisen lisäksi olen nyt omistanut auton hieman yli vuoden, ja juhlistin sitä ottamalla ylinopeussakon Nurmossa. Tolppa välähti, ja viisi päivää jännitin kuinka huonosti käy. Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan, ja sain vain kohtuullisen laskun ääliömäisestä aivot narikassa -ajelusta. Kuka idiootti nyt ajaa liki 80 km/h kuudenkympin alueella sellaisessa kohdassa, jossa tietää olevan kameratolppa? No minä.

Yhteiskuntavastuita

Tämän päivän Kauppalehden keskiaukeaman juttu käsitteli yritysten yhteiskuntavastuuta. Lehti oli teettänyt Taloustutkimus Oy:lla tutkimuksen suomen yhteiskuntavastuullisimmista brändeistä. Ykköseksi nousi Pentik, ja lehti otsikoi "Pentik on vastuullisin". Tietysti kokenut ympäristöasiantuntijakin lipsahti siinä kohtaa harhaan ja ajatteli että no oho, onpa erikoista, koska mieleen ponnahti aika monta muuta tiukkaa yhteiskuntavastuutyötä isosti tehnyttä yritystä. Uskoin, mutta mielenkiinto oli herännyt ja luin koko jutun.

Ja sieltä se sitten valkeni, että eihän tokikaan väitetty että Pentik on nyt absoluuttisesti yhteiskuntavastuullisin, vaan että Pentik on sitä suomalaisten mielikuvissa. Käytännössä siis Pentikin ei ole tarvinnut tehdä varsinaista yhteiskuntavastuutyötä lainkaan, vaan se on luonut heti jo alkumetreillä luotettavan, suomalaisen, luonnonläheisen ja kotonatehdyn Imagon, johon minkäänlainen maailmanraiskaus ei kertakaikkiaan sovi. Anu Pentik siellä Posiolla istuu sorvin ääressä ja tekee itse kupit, kynttilät, päiväpeitot ja muut rihkamat mitä ketju sitten myy nyt jo kansainvälisesti 80 myymälässä. Totuus kuitenkin on, että suurimpaan osaan tuosta tavarasta voisi rehellisesti teipata sen "Made in India" -lapun. Totuus on taruakin ihmeellisempää, ja sitähän brändeissä tavoitellaan.

Kärkiviisikkoon nousivat edellämainitun lisäksi Ingman, SOK, Kalevala Koru ja Aarikka, ja täytyy sanoa että olin hämmästynyt. Omissa mielikuvissani osa näistä ei tosiaan kolistele kärkeä tässä kisassa. Vuosikausia mainonnassaan ja julkisivussaan yhteiskunta- ja ympäristövastuuta näkyvästi esillä pitänyt Kesko ei ollut 25 yhteiskuntavastuullisimman brändin joukossa lainkaan, sen tuotemerkki Pirkkakin vasta sijalla 12. (Tietysti on otettava huomioon, että luettelostahan vastaajan todennäköisesti ovat näitä brändejä poimineet, ja mitä siellä ei ole, ei sitten ole.)

Myös ympäristöystävällisyyttä oli kysytty, ja ympäristöystävällisin brändi on suomalaisten mielestä Tolu. Kyseessä on kansainvälisen kemikaalifirman tuote, joka on biologisesti hajoavaa ja jonka männynneulasen kuvilla kuvitetun pakkauksen voi polttaa. Siinä on onnistuttu myös ihan mukavasti ympäristöbrändin rakentamisessa ja on jopa jonkinverran alleviivattu asiaa. Alleviivaus on todennäköisesti aloitettu vasta sitten, kun omistus on siirtynyt pieneltä suomalaiselta isolle kansainväliselle (oletan näin tapahtuneen).

Ympäristöystävällisyyden kärkiviisikossa oli Tolun lisäksi Pentik (varmaankin aiemmat perustelut käyvät myös tähän), Valio, Halti ja Oras. Tuossa ryhmässä Halti herättää omassa mielessäni eniten kysymyksiä, mutta ehkä on niin, että kansan syvät rivit eivät vielä huomanneet, ettei juuri mitään Haltia tehdä enää kotimaassa ja ulkoilumielikuvat yhdistyvät tehokkaasti ympäristöyställisyyteen. Edellämainitsemani Pirkka yltää sijalle 14. Jutun mukaan heikoin ympäristöimago brändeistä on Nesléllä, Rolexilla, Unileverillä ja Aurinkomatkoilla. Näihin ei omista mielikuvistanikaan ole vaikea löytää perusteluita.

Mielikuvilla ei tässä asiassa näytä olevan juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Ei edes sen kanssa, kuinka paljon ympäristö- tai yhteiskuntatyötä ja -viestintää brändin eteen tehdään. Suotuisa ympäristö- ja yhteiskuntavastuuimago voi syntyä ihan muunlaisilla mielikuvilla, onnistuneesti suomen kesän värisillä mainoskuvilla tai ehkä reippaalla retrosuomalaisuudella. Vaikka sanotaan, että kansa on nykyään valveutunutta eikä sitä helposti huijata näissä asioissa, mainoskulissin takana ei todennäköisesti tarvitse tehdä mitään varsinaisen asian eteen oikean mielikuvan synnyttämiseksi. Siihenhän voittoa tavoitteleva yritys tietenkin pyrkii.

Oma työnantajani tuskin koskaan pääsee kovin korkealle tässä kilpailussa, vaikka töitä sen eteen paiskitaan minun pöytäni ääressä hartiavoimin joka päivä. Mielikuvat masuunista puhuvat puolestaan.

Johtopäätös!

Tein eilen jotakin ensimmäistä kertaa vuosiin. Tai ehkä ikinä. En oikein muista. Kävelin nimittäin kirjakauppaan, valitsin hyllystä kaksi, siis kaksi kirjaa ja ostin ne. Ne eivät olleet alennusmyynnissä. Toinen on Anna-Leena Härkösen Ei kiitos ja toinen Lauren Weisbergerin Chasing Harry Winston.

Minä en nimittäin ensinnäkään osta kirjoja vaan lainaan kirjastosta. Toiseksi, en osta niitä ainakaan kirjakaupasta vaan divarista. Kolmanneksi, jos ostan kirjakaupasta kirjoja, en osta normaalihintaisia kirjoja vaan alennusmyyntikirjoja.

Näissä kolmessa teesissä on kuitenkin jotakin pielessä. Lopputuloksena kirjahyllyyni on kertynyt pikku hiljaa kokoelma kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Tietenkin aion lukea ne kaikki joskus, mutta vielä ei ole tullut se hetki, vaikka pisimmillään aikaa on kulunut jo noin 15 vuotta. Se taas johtuu siitä, että koskaan ei ole sopiva hetki. Ja se taas siitä, että kaikki edellä mainitut kirjat on ostettu hetkenä, jolloin olen ajatellut "Tuon voisin joskus lukea". En ajatellut "Tuon haluan lukea kun pääsen kotiin".

Kun eilen kävelin kirjakauppaan, päässäni oli ajatus, että olin juuri aloittanut Douglas Adamsin liftarin käsikirjan seitsemän vuotta sen ostamisen jälkeen, todennut etten halua lukea sitä ja sen jälkeen todennut ettei kirjahyllyni alennusmyynti- ja divarikirjastossa ole mitään muutakaan mitä haluaisin lukea. Johtopäätös! Älä osta puolikiinnostavia alennusmyyntikirjoja! Varsinkaan jos aiot saada ikinä mitään luetuksi!

Olen lukenut Härkösestä kaksi kolmannesta. En malta odottaa, että pääsen alkuun Weisbergerin hömpässä.

Vaikka kuinka haluaisin olla omistamatta turhia asioita, jotka jäävät ainakin itselleni melkoisen kertakäyttöisiksi, totuus on, ettei kirjastosta tai divarista saa niitä suosituimpia ja kiinnostavimpia kirjoja ilman uskomatonta tuuria tai pitkää odotusta. Eilen nautin lukemisesta pitkästä aikaa todella paljon.

Ja kyllä minä pidän kovasti muustakin kuin hömpästä. Eilen nyt vain tuntui hömpältä enemmän kuin muulta.

Inventaario vuodelle 2008

Vuodenvaihteen lomakausi on melkein nautittu loppuun. Joulu oli erinomaisen rentouttava, se sisälsi lähinnä lautapelejä ja pientä ulkoilua, kuten mäenlaskua. Joulua juhlittiin Lappeenrannassa ja se suoritettiin poistumatta vanhempieni asuttamasta kaupunginosasta yhtään mihinkään kokonaiseen neljään päivään. Joulun jälkeen tehtiin muutama päivä töitä todella rauhallisessa maisemakonttorissa (hauskaa, kun koko kerroksessa valot palavat ainoastaan oman työpöydän yläpuolella) ja sitten vaihdettiin vanha vuosi uuteen nauramalla vatsalihakset kipeiksi. Vielä on Loppiainen viettämättä.

Jatkumona vuoden takaiselle arvioinnille annan tuomioni myös menneelle vuodelle, ja kokoan listan saavutetuista virstanpylväistä:
2,5 kk työttömyyttä
9 kk työntekoa
n. kaksi viikkoa palkallista lomaa
n. 15 työpaikkahakemusta
5 työpaikkahaastattelua
2 työpaikkaa
1 muutto
1 kylpyhuoneremontti
12 luettua kirjaa
72 nähtyä elokuvaa
3 kurssia työn puolesta
1 kirjansidontakurssi
1 huovutuskurssi
muutamia tusinoita urheiltuja tunteja
n. 15 kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock ja Tangomarkkinat
2 klassisen musiikin konserttia
1 ulkomaanreissu (Tallinna)
kotimaanmatkustusta julkisilla välineillä n. 10 000 km
n. 15 000 km auton ratissa
muutamia kymmeniä pyöräiltyjä kilometrejä

Päällimmäiset tunnelmat vuodesta 2008 ovat, että tätä naista on viety kuin pässiä narussa. Tuo lienee suurimpana syynä siihen, että kirjoja on kulunut kaikkien aikojen säälittävin määrä (olen lukenut Sinuhe Egyptiläistä keskimäärin yhtä kauan kuin olen asunut Pohjanmaalla. Yhä on noin 150 sivua jäljellä.) Lukemistavoitteiden lisäksi vuoden elokuvienkatselutavoite on alitettu surkeasti.

Erityisharmitusta viime vuonna aiheutti tuo oman auton hankkimisen pakko ja nykyisen työpaikkani vaikutus autolla ajettuihin kilometreihin. Tälle en kuitenkaan tällä hetkellä voi mitään, joten murehtiminenkin on melko turhaa. Onneksi meillä paikataan tätä ympäristövaikutusta sillä, että sillä aikaa kun minä huristelen autolla, kulta ajaa omat työmatkansa polkupyörällä, takana on jo yli 500 polkupyörätyömatkakilometriä. Olen myös osin työstäni ja osin nykyisestä sijainnistani johtuen kasvattanut julkisten käyttömäärääni kilometri- ja tuntitolkulla, mikä lienee ihan positiivista.

Vuoden tähtihetket taisivat olla tuon vakituisen Ruukin työpaikan varmistumisen lisäksi rauhalliset lomapäivät Lappeenrannassa juhannuksena ja jouluna sekä ihana helteinen viikonloppu Tallinnassa. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että olen rohkeasti mennyt kuuntelemaan pikkukaupungin kaupunginorkesteria ja myös muita keikkoja on käyty kuuntelemassa melko ennakkoluulottomasti. Tässä on siis tavoitteeseen päästy. Muuten vuodelta 2008 puuttuvat melkolailla kaikki telttailu- ym. ekstremekokemukset, lukuunottamatta yhtä omenavarkaissa käyntiä, josta olen tietenkin hieman ylpeä.

Todennäköisesti vuosi 2009 ei liene yhtä tuulinen kuin viime vuosi oli. Maailmankuvan avartamiseksi tavoitteena on edellisvuotta ahkerampi elokuvien katselu ja kirjojen lukeminen. Myös autossa istuttujen kilometrien henkilökohtaiseksi kompensoimiseksi liikuntaharrastuksia voisi lisätä rutkasti. Voisihan sitä keksiä myös jotakin ihan uutta ja itsensäkin yllättävää. En tosin vielä yhtään tiedä, mitä se voisi olla.

Ilmastoasiaa ja käärme pyssyn ulkopuolella

Tämänviikkoinen työmatkani kohdistui Raaheen metalliteollisuuden alkulähteille. Siellä vietettiin konsernin energiapäiviä, pääosin siitä syystä että myös työnantajani on tehnyt energiatehokkuussopimuksen TEM:n kanssa, ja nyt kaikkien toimipaikkojen pitäisi löytää se tarvittava 9 %:n säästö jostakin, sääntöjen puitteissa. Kahden päivän koulutuksen jälkeen voin vain todeta, että säästön tekeminen ja erityisesti sen todentaminen vaatii tulevaisuudessa melkoisesti päänvaivaa myös minulta.

Houkutuksena energiapäiville oli tuotu puhumaan myös kansallinen ilmastojulkkis, se parhaiten elinkeinoelämän kanssa samaan huoneeseen sopiva, siis Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hän piti alustuksen aiheenaan ilmastonmuutos, ja vaikka en olekaan Korholan kanssa kaikesta samaa mieltä, kuuntelin tuon parituntisen erittäin kiinnostuneena. Täytynee sanoa, että sanoma poikkesi huomattavasti mm. siitä, mitä olen Jyväskylän yliopistossa aiheesta istunut kuuntelemassa.

Korholan pääasiallinen viesti oli, että ilmastomuutokseen liittyvä epävarmuus ihmisen vaikutuksesta on otettava huomioon ja siitä on voitava keskustella, ja erityisesti tuo epävarmuus, ei suinkaan varmuus, on syy siihen, että toimenpiteitä ilmastomuutoksen hidastamiseksi on ryhdyttävä toteuttamaan pikaisesti. Korhola on sitä mieltä, että toivon antaminen on oikea motivaattori, ei suinkaan uhkakuvien maalaaminen, joka aiheuttaa lähinnä kohtalonuskoa ja apatiaa.

Toimenpiteisiin olisi Korholan mukaan otettava täysin uusi, "reformistinen" lähestymistapa teknologioita kehittämällä, koska tällä hetkellä suunnitteilla olevat toimenpiteet ovat auttamatta liian hitaita. Ratkaisumallien tulee olla a) aidosti ilmakehän tilaa parantavia, b) kustannustehokkaita ja kansantaloudellisesti järkeviä sekä c) ympäristön kokonaisedun kannalta mielekkäitä ja ekologisesti sekä sosiaalisesti kestäviä. Viimeinen kohta tarkoittaa siis, että ratkaisumallit eivät saa luoda uusia ympäristöongelmia toisaalle. Tästä viimeistä kohdasta esimerkkeinä, jotka eivät toteuta ehtoa, Korhola käytti tuulivoiman ja maisemallisten ongelmien sekä bioenergian ja metsänhakkuiden välistä yhteyttä. Mielenkiintoista oli mielestäni, että keskustelussa ei edes tässä kohtaa mainittu ydinvoimaa, jonka ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat käytännössä täysin eri asioita. Jos tuulivoima ja bioenergia ovat poissa laskuista, kysymykseni kuuluukin, mitä maailmalla on enää tehtävissä sillä aikataululla, jota muutoksen hidastaminen vaatii?

Oli erikoista olla kuuntelemassa tuota luentoa sellaisessa seurassa, jossa esimerkiksi maininta Suomen Luonnonsuojeluliitosta aiheuttaa tukahdutettuja tyrskähdyksiä. Olen ilmeisesti liiaksi tottunut toisenlaiseen seuraan. Ilmeisesti myös luennolla istuminen ja läsnäololistojen kierrättäminen on minulla liian tuoreessa muistissa, koska henkilökohtaisen savun korvista sai se uskomaton sähläys, jolla osallistujalistoihin saatiin viimein kaikkien paikalla olijoiden nimet. Kuinka vaikeaa se voi olla?!

Johtopäätöksenä koulutuksesta todettakoon, että energia-asioita on kyllä ajettu eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn (sanonta kulutti itsensä niiiin loppuun kahdessa päivässä), mutta jäin siihen käsitykseen, että toistaiseksi tuota viatonta luontokappaletta ei sinne ole vielä varsinaisesti kertaakaan saatu.

En päässyt tällä reissulla masuunille enkä valssaamolle, mutta opastettu kierros on seuraavalle kerralle jo varattuna. En myöskään juuri ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, ja Raahen vanhasta kaupungista se vähä mitä ehdin nähdä, esittäytyi lähinnä käsikopelolla. En muista koskaan olleeni yhtä pimeässä kaupungissa. Koin melko konkreettisen aikamatkan menneisyyteen.

Kaiken muun lisäksi on mainittava, että Korholalla oli ehdottomasti koko salin parhaiten istuva puku. Erittäin tyylikästä, herra Korhola.

Raahen vanhan kaupungin pimeyttä.

Omena jouluksi

Kuten jo aiemmin mainitsin, en aio antaa joulun livistää sormien välistä, joten joulufiiliksen virallinen nostatus alkoi välittömästi ensimmäisen adventin tultua (toivottavasti en pääse kyllääntymään kolmessa viikossa...).

Tulipa sitten käytyä viikonloppuna kaupassa (koska perjantaina ei voinut kun oli älä-osta-mitään -päivä) ja siellä tuli hirveä hinku ostaa joulukoristeita. Jotain. Valoja, tähtiä, punaista, kultaa. Kaupat on täynnä vaikka minkälaisia lyhtyjä ja valoja, mutta on aivan kertakaikkisen turha ostaa parvekkeelle mitään koska a) se on niin ruma ja b) pimeään aikaan meillä on aina verhot kiinni, koska naapuri näkee muuten koko meidän kodin. Vastustin myös tiukasti kiusausta ostaa sisälle sähköllä toimivia jouluvaloja, kyllä meillä lamppuja palaa kaikissa huoneissa muutenkin ihan tarpeeksi, jatkuvasti, kun on näin pimeää.

Siispä astelin hedelmäosastolle ja ostin kilon verran koristeita jouluksi. Toimii.

Jäteopissa

Olin pitkästä aikaa koulun penkillä eilen ja toissapäivänä. Koska kyseessä oli työnantajan tarjoama ja satoja euroja kustantanut koulutus, olivat fasiliteetitkin paremmin hoidossa kuin silloin kun viimeeksi istuin luennolla. Ei nyt mitenkään mullistavasti, mutta kuitenkin.

Koulutuksen tarjosi (tai myi) Ekokem, ja aiheena oli vaativa ongelmajätehuolto. Luennot ovat tietysti aina luentoja, ne ovat hyviä, huonoja tai keskinkertaisia ainoastaan johtuen henkilöstä, joka seisoo salin edessä. Tuohon kahteen päivään ja noin tusinan luennon sarjaan mahtui sekä loistavia että keskinkertaisia. Ja koska ne kaikkein keskinkertaisimmat oli laitettu sinne eteen molempina päivinä lounaan jälkeen, ne muuttuivat huonoiksi eikä puolet luokasta voinut estää itseään torkahtelemasta.

Aiheet sen sijaan olivat yksi toisensa jälkeen mielenkiintoisia, minkä takia ne kello kahdentoista torjumattomissa olevat torkut ottivatkin niin kovasti päähän. Olisin mielelläni kuullut kaiken. Aiheet olivat hyviä ja kiinnostavia tietenkin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne käsittelivät juuri niitä ongelmia, joita minun pitäisi omassa työssäni ratkaista. Sain toivottavasti paljon hyviä eväitä käytännön toteuttamiseen, ja ainakin listalleni taas muutamia uusia asiantuntijoita, joille soittaa kun hätä on suurin.

Kurssilla oli viitisentoista osallistujaa, osa selvästi työnantajan pakottamana, osa aidon kiinnostuneena aiheesta ja osa onnellisena siitä, että oli päässyt yöksi pois kotoa. Ensimmäiset torkkuivat ensimmäisestä luennosta lähtien, kolmannet taas vasta toisen päivän luentojen aikana. Itse kilttinä etupenkin tyttönä lähdin ensimmäisenä päivänä ajoissa siskon luokse nukkumaan ja jaksoin piinata luennoitsijoita toisen päivän viimeiseen luentoon saakka.

Luentojen lisäksi meille tarjottiin kierros uudessa jätteenpolttolaitoksessa. Olen käynyt jo useammassa, mutta jollain tapaa se valtava jätevuori tekee joka kerta vaikutuksen. Lisäksi Riihimäen palokunta kävi esittelemässä kemikaali- ja kylmäpukunsa. Puku näytti pätevältä, mutta toimiminen sellaisessa ei oikein vakuuttanut. Pukeminen ei onnistu yksin ja siihen kuluu aikaa useita minuutteja, jonka jälkeen aikaa puvussa oleskelemiseen on reilut kymmenen minuuttia. Ja siinä ajassa pitäisi neljä pällekkäistä hanskaa kädessään saada jotakin kemikaalionnettomuuspaikalla aikaiseksi. No, ne miehet taitavat osata hommansa.

Varsinaisen opin lisäksi tarjolla oli riittävästi ruokaa sekä illanviettoa. Ruoka oli erinomaista. Oli kuitenkin hieman erikoista astella Ekokemin lounasruokalassa pöytään, johon oli katettuna alkusalaatit kaikkine koristeineen, kun viereiseen pöytään kantoivat tarjottimia pussit jaloissaan ja suojalasit päässään haalarimiehet, jotka katsoivat meitä hieman ihmeissään. Illanviettoon en tosiaan jäänyt sen pidemmälti kuuntelemaan kuopiolaisten hauskojen miesten vitsejä tai luomaan suhteita, vaan pidin yllä vanhoja suhteita kyydityttämällä itseni vanhan tutun kyydissä siskoni luokse juoruilemaan pienistä, mitättömistä ja mukavista asioista. Sisareni uutuuttaan kiiltävä ja oikein sievä asunto sai itsenikin haaveilemaan vastaremontoidusta keittiöstä, joka olisi varmaankin oikein mukava jokseenkin kuluneen ja ahtaan vuokrakyökin sijaan.

Luennolla istuminen oli pitkästä aikaa niin kivaa, että aloin jälleen harkita kemian opintoja. Erityisesti, kun Ekokemillä vakuuttivat minut siitä, että lisätieto aihealueesta ei todellakaan olisi pahitteeksi.

Onnea Mara!

Onpa suomalaisilla huikeista huikein päivä. Nobelin rauhanpalkinto!

Tämä on todella tervettä vastapainoa menneille Jokelan ja Kauhajoen uutisille, joita Suomesta on maailmalle hiljattain saatettu (vaikka joku voisi toisaalta löytää asettelusta jotain ironiaakin).

Sain kerran, 1990-luvulla ihailla ihkaelävää presidentti Ahtisaarta jäähallin katsomossa. Se oli ehkä vuonna 1994, kun presidentti vieraili Lappeenrannassa. Tilaisuuden tarkoitusta en muista, mutta olen melko varma, että hän ei luistellut. Sen muistan, että Ahtisaarelle kannettiin paikan päälle tavallista suurempi tuoli.

Huomaan olevani niin paljon onnellisempi ja ylpeämpi tästä kuin yhdestäkään kultamitalista tai muista kansallisista maineteoista ikinä, että en usko että tätä voi enää ylittää. Tulen siihen johtopäätökseen, että Nobelin rauhanpalkinto on se maailman mahtavin julkinen tunnustus.

Olen niin ylpeä että melkein itkettää. Paljon onnea, vanha vaappu!

Sänkyhommia

Sain tänään uuden sängyn. Tuossa se seisoo eteisessä aaltopahviin käärittynä (koska en ole tarpeeksi voimakas siirtääkseni sitä itsekseni). Olen oikein ylpeä tuosta hankinnasta, mielestäni se täyttää lähestulkoon kaikki kestävän kehityksen mukaisen ostoksen kriteerit, ainakin:

• Se on valmistettu kotimaassa. Se on itseasiassa lähihuonekalu (vrt. lähiruoka). Sen valmistanut yritys Kaiseri Oy kokoaa pohjalaisilla alihankkijoilla teettämänsä osat 60 kilometrin päässä minusta, Kauhajoella.
• Sen materiaali on uusiutuvaa, kotimaista koivua.
• Se on valmistettu huolellisesti laadukkaasta materiaalista ja odotettavasti se kestää vuosikymmenen jos toisenkin.
• Se ei ole trendikäs vaan klassisen kaunis, joten myös sen ulkonäkö kestää aikaa.
• Siihen ostetaan patjat erikseen, toisin kuin runkopatjaan. Kun patja menettää kykynsä tarjota hyvät yöunet, vain patja uusitaan, ei koko runkoa.
• Ostoksella tuettiin myös paikallisuutta, sekä valmistaja että myyjä ovat pieniä paikallisia yrittäjiä.

Se maksoi noin kolme kertaa niin paljon kuin ketjuhuonekalukaupan edullisin saman kokoinen, vinkuintiassa teetetty (ruma) sänky, mutta uskon, että sijoitus on sen arvoinen.

Tietysti joku toinen henkilö, sellainen jolla on päinvastaiset näkökulmat ja ideologia verrattuna omiini, olisi voinut perustella ostoksen itselleen pelkällä ylellisyydellä ja estetiikalla ja kaasuttaa kaksi-ja-puolilitraisellaan iloisena kaupasta kotiin. Mutta sehän siinä onkin niin hienoa. Se ei muuta varsinaisen huonekalun ominaisuuksia miksikään. Miksei niillä ole vähintään joutsenmerkkiä niissä huonekaluissaan?

Työtä teräksen parissa

Kesä on ehtinyt vaihtua syksyä lupailevaan vesisateeseen sitten viimeisen. Päivittäinen istumapaikkani on samalla ehtinyt siirtyä 30 kilometriä etelään. Olen ympäristöinsinöörinä terästeollisuudessa nyt kolmatta viikkoa, ja paljon on näihin ensimmäiseen kahteen viikkoon mahtunut, voi pojat. Kilometrejä auton ratissa on kertynyt noin 1100, ja ylityötuntejakin siinä samalla muutamia. Pelkäsin, että ensimmäiset pari viikkoa saan pyöritellä peukaloitani organisaatioon perehtymisen merkeissä, mutta kyllä tämä on ollut tiukkaa kvartaaliympäristönsuojelua aivan alusta lähtien.

Ihan aluksi piti tilata sopivia työtamineita ja -releitä. Nyt on uusi tietokone ja puhelin (jonka vaihdoin kuitenkin aika pian takaisin omaan entiseen, hieman parempaan puhelimeeni), käyntikortit tulivat tänään postissa, ja mikä parasta, minullapa on todella komea, keltainen, kuulosuojaimellinen kypärä, samanlainen kuin esimerkiksi näillä herroilla. Turvakenkätoimitusta odottelen vielä malttamattomana.

Varsinaisen työnteon aloitin tuottamalla yhden kakkoskvartaalia koskevan powerpoint-esityksen, joka piti lähettää divisioonan johdolle tiedoksi. Ja divisioonan johto melkein ymmärsi, mitä olin yrittänyt hienoilla kaavioillani sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minun odotetaan tekevän juuri sitä, mitä omastakin mielestäni olen tullut uuteen työhöni tekemään. Viihdyn.

Omasta, hieman järjestelmällisyysfriikistä mielestäni erityisen mukavaa uudessa organisaatiossa on se, että se noudattaa äärimmäisen orjallisesti kaikenlaisia viestinnän ulkonäköohjeita. Kaikkialla käytetään tiettyjä värejä, fontteja, fonttikokoja, asiakirjapohjia ja niin edelleen. Se on jollain tapaa erityisen tyydyttävää.

Värikoodattujen kypärien ja powerpoint-esitysten parissa puuhailun lisäksi olen siis istunut autossa ja kiertänyt tehtaita eri puolilla Pohjanmaata. Olen nähnyt kuinka peltikatto saa muotonsa ja miten villa liimataan eristeeksi teräksen väliin seinäelementtiin. Vaikuttavin kaikista on kuitenkin siltatehdas, jossa vierailin viime viikolla. Siellä miehet (ei, siellä ei tosiaan ole yhtään naista töissä) hitsaavat kasaan ja nostelevat "pieniä" ja "isoja" elementtejä valtavilla magneettinostureilla (pienet painavat "vain" sen 5-10 tonnia, isommat peräti 70 tonnia). Kun näkee sellaisen 4x25-metrisen elementin nousevan ilmaan, tulee siinä feminiinisemmällekin olennolle väkisin kovin karski ja miehekäs olo.

Työni tarkastajana

Jäljellä on neljä päivää ympäristönsuojelutarkastajan viransijaisena. Tai ei oikeastaan sitäkään, koska ylityötunnit pitäisi vielä ehtiä viettää poissa työpaikalta. Neljä kuukautta on mennyt todella nopeasti, ja sanomattakin on selvää, että työ on opettanut paljon tuoreelle maisterille.

Ensinnäkin työ on opettanut itsensä ilmaisemista kuivakkaasti. Viranomaisena täytyy osata sanoa asiat neutraalin objektiivisesti. Vaikka asia kuinka henkilökohtaisesti innostaisi tai kismittäisi, on osattava kääntää asia niin, että seikkaan on nyt muidenkin kiinnitettävä objektiivisen harmaata ja virallista huomiota. Taito sekin.

Tein ennen työn aloittamista oletuksen, joka onkin pitänyt paikkansa, mutta vain puolittain. Pohjalaisisännille on tarvinnut väittää vastaan harvinaisen vähän. Minut on otettu mahtavan mukavasti vastaan suurimmassa osassa paikoista joihin olen tarkastajana kävellyt sisään, kahvia on keitetty ja tarinoitu yhtä jos toista yrittämisestä ja siitä kuinka maailma muuttuu, ja kuinka hyvä on että ympäristöstä huolehditaan. Sitä ennustuksen toista puolta, naapuririitoja, onkin sitten ollut senkin edestä. Ympäristönsuojelua – ja siinä samassa ympäristönsuojelutarkastajaa – on mukava ja helppo käyttää lyömäaseena kekseliäisyyden loppuessa. Meille soitetaan, jos ei vain ole kanttia mennä sanomaan sille naapurille, että sen naama kertakaikkiaan ottaa päähän, tai toisessa tapauksessa siitä aidan yli on huudettu jo niin paljon, että homma on muuttunut molemminpuoliseksi pään aukomiseksi. Sitten keksimällä keksitään, että nuo kaksi maalipurkkia ovat seisseet tuossa naapurin talon päädyssä jo aika kauan, tai että naapurin komposti on puoli metriä väärässä kohdassa. Asiaa siinä sitten selvitellään, ja seuraavaan viikkoon mennessä jomman kumman naapurin mittari on mennyt niin paljon punaiselle, että se polttaa saunanpesässään pelkkää sanomalehteä toista päivää putkeen pelkkää ilkeyttään. Ja taas meille soitetaan. Voi pojat, näitä esimerkkejä olisi kerrottavaksi.

Välillä ollaan onneksi myös ihan oikeiden ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä, niin vakavien, että poliisi ja mahdollisesti syyttäjäkin on kutsuttu mukaan piirileikkiin. Maailmassa on vielä olemassa ihmisiä, joita ei lainkaan kiinnosta yksinkertaisimmatkaan ympäristöasiat, ja ne jätetäänkin huomiotta kunnes rikosilmoitus on tehty. Asioiden kärjistyminen tuohon mittakaavaan aiheuttaa päänvaivaa myös tarkastajan omalla puolella pöytää: muistioita on kirjoitettava kieli keskellä suuta, kun tietää erittäin todennäköisesti joutuvansa myöhemmin omista sanomisistaan vastuuseen käräjäoikeudessa. Vastuuta on jo roimasti organisaationkin puolesta. Ja tuntuma on se, etteivät nämä asiansa näin pitkälle vieneet henkilöt edes muutu oikeussalikäsittelystä miksikään.

Tässä työssä on edellisistä huolimatta huomattavasti enemmän hyvää kuin huonoa. Joka päivä on erilainen erilaisten ihmisten ja asioiden kanssa, ja aika kuluu vinhaa vauhtia. Sekin, mikä ei aina ole mukavaa, saattaa silti olla mielenkiintoista. Ja vaikka aina ei tunnekaan tekevänsä työtä, jolla on merkitystä, saattaa siitäkin jonkun toisen päivä hieman parantua. Työpaikalla tulee naurettua paljon, ja keskustelua käydään kollegoiden kesken päivittäin ja runsaasti. Välillä olen vähän väsynyt hommiin, mutta hermojani en ole menettänyt kuin yhden ainokaisen kerran asiakkaan vastaanväittämiseen. Kyseessä on muuten se sama vakioasiakkaaksi muodostunut yrittäjähenkisyyden ja piittaamattomuuden yhdistelmän ruumiillistuma, jolta vastaanotin ensimmäisen huutopuheluni huhtikuun alussa. En kuitenkaan vieläkään huutanut, kuulemma, kollegan mukaan. Ainakaan yhtä kovaa kuin asiakas itse. Ja mainittakoon myös, että en ole ainoa, jolta tapaus on saanut savun korvista.

Voin suositella ympäristönsuojelutarkastajan työtä lämpimästi kaikille asiakaspalvelusta, keskikokoisesta tai vähän pienemmästä vallasta, omien jalostuneiden mielipiteiden lausuntoina ylös kirjoittamisesta, lakipykälien tulkitsemisesta, byrokratiasta, kirjeiden ja muistioiden
kirjoittamisesta, puhelimeen vastaamisesta, erikoisiin kysymyksiin vastauksen löytämisestä tai tietenkin maailman pelastamisesta (isossa tai pienessä mittakaavassa) kiinnostuneille. Ja on siinä hommassa vielä paljon muutakin tekemistä.

Järjen veit ja merelle siltaa

Noniin. Seinäjoen kesän toiset festivaalit on nyt eletty. Tangohulinaa oli kaupungissa keskiviikosta sunnuntaihin, ja tänään viimeisetkin jäljet keskustan kaduilta on saatu siivottua.

Havahduin huomaamaan, että onhan sekin ihan oikea festivaali. Itse olin siellä enemmän töissä kuin huvittelemassa, vaikka kävin huolellisesti kuuntelemassa suuren iskelmäidolini Topi Sorsakosken keikan torstai-iltana. Se oli hieno keikka se. Sanoisin jopa, että hienompi kuin ne osittain näkemäni rokimmat keikat sivummalla tangokadusta.

Markkinahenkeä etukäteen tuntemattomalle omituisiin tilanteisiin joutuminen oli tangokadulla enemmän kuin todennäköistä. Kollegan kanssa mm. törmättiin Marita Taavitsaisen keikalle lavan eteen välispiikin aikana, ja hetken siinä katse yläviistoon Maritaa ihmeteltyämme tajusimme - ympäriltä kuuluvan rapinan havahduttamina - seisovamme keskellä valtavaa kadun pituista tanssilattiaa. Tuli kiire väistellä tangokansaa sivummalle, kun pariskuntia alkoi tulla syliin.

Olen hyvinkin saanut perspektiiviä siihen, miksi joku lähtee Tangomarkkinoille toiselta laidalta Suomea katsottuani meininkiä tänä vuonna paikan päällä. Oli mielenkiintoista havaita, että siinä missä oma sukupolveni vetää Provinssiin päälle sen festarikarhupuvun tai -peruukin,
tangomarkkinasukupolvi vetää päähänsä sen jo parikymmentä vuotta markkinoilla mukana kulkeneen huopahatun, joka on kiinnitetty täyteen tangopinssejä. Festarikansa on festarikansaa ja festarirekvisiittaa pitää olla.

Tangomarkkinoilla on myös oma vihkiytynyt yleisönsä - karavaanarialueita työn puolesta kiertäessä kävi ilmi, että joillain alueilla on viimeisten 15 tangomarkkinoiden ajan majaillut suurinpiirtein sama porukka, samoilla paikoilla, ja kaikki tuntevat toisensa. On niin totuttu siihen mitä viimekin vuonna oli, että jos leirintäalueen suihku vaihtaa paikkaa, ollaan järjestäjäpuolella helisemässä kiukkuisen palautteen kanssa. Sama seikka selittää toisaalta myös sen, että pitkin tätä viikkoa Ilkan sivut ovat täyttyneet kireistä kommenteista liittyen siihen, kenen olisi pitänyt voittaa ja pitäisikö Lauri Tähkää päästää tangomarkkinoiden päälavalle.

Tyypillistä on myös, että siinä missä esim. Provinssissa 100 dB(A) saa yleisön huutamaan kovempaa ja ryntäämään lähemmäs lavaa, Tangomarkkinoiden päälavalla 75 dB(A):n ylityttyä meitä melumittarin kanssa seisojia pyydetään tekemään jotakin kun meteli on niin kamala. Täytyy kyllä myöntää, että itse kallistun hieman jälkimmäisten puolelle. Oli todella mukava kuunnella ulkoilmakeikkaa, jonka mökä oli sen 75-80 dB(A) noin 30 metrin päässä kaiuttimesta. Ei tarvinnut tulppia, mikä on kaltaiselleni pienikorvaiselle ja tinnituspelkoiselle henkilölle suunnaton huojennus. Joku tietävä voisi valaista minua, miksi, oi miksi pitää viheliäiset nuorisomusiikkikeikat olla niin kovalla?

Tässä vielä tangokansaa ja Topi.

Työn iloa

Eipä ennätä paljon aatoksiaan intternettiin ylös kirjata, kun on uusi työ opeteltavana. Työtä työssäni riittäisi, vaikka en olisikaan vasta-alkaja. Töitä saa tehdä parhaan taitonsa mukaan ainakin sen kahdeksan tuntia päivässä. Vielä kuitenkin nautin työstäni lähes joka hetki.

Osin voin itse vaikuttaa siihen, mitä päiväni sisältää, osin sen määräävät sulaneen lumen alta paljastuneet, ihmisten jälkeensä jättämät roinat, joista sitten soitellaan ja joiden maisemasta hävittämiseksi pitää joskus tehdä paljon töitä. Harvoin on kuitenkaan mitään todellisia törkeyksiä, ts. kohtuutonta haittaa (sian ruhoja tms.) tienpientareella tarjolla. Toisina hetkinä en koe läheskään sellaista maailmanparantamisen ponnekasta iloa kuin parhaina hetkinä voisi. Maailmassa on nimittäin olemassa ihmistyyppi, joka rakastaa sitä, että voi purkaa harminsa johonkin osoitteeseen, oli se harmi sitten vaikka kaksi roskapussia työmatkan varrella pyörätien kupeessa. Me sitten käymme töllistelemässä niitä kahta pussia siellä ja tuhlaamme hyvää maailmanpelastusaikaa yhden ihmisen päivän parantamiseksi.

Toisinaan taas ihmiset kyllä valittavat aiheesta, mutta valituksen aiheuttaja ei tätä aihetta näe tai ainakaan suostu tekemään asialle mitään. Olen jo käynyt läpi ensimmäisen huutopuheluni, jonka kuluessa minulle huudettiin mm. "Lue kalenteria, osaatko lukea kalenteria!?!" Tulin kuitenkin tuon puhelun johdosta siihen ilahtuneeseen päätelmään, että itse en menetä malttiani ja pystyn oikein rauhallisesti vastaamaan huutajalle, että "kyllä, minä osaan lukea kalenteria, mutta mitäpä voisimme päivän polttavalle ongelmalle tehdä?"

Tehtäviini kuuluu myös itse hankkiutua erikoisiin tilanteisiin, kuten siihen erääseenkin korjaamoon, joka oli kattoa myöten täynnä tupakansavua, ja jonka kovin vastahankaiselta omistajalta yritin saada vastauksia ongelmajätteitä koskeviin kysymyksiini. Ei mitenkään erityisen vuorovaikutteinen vierailu. Omistajan silmistä paistoi vierailuni aikana riemu ainoastaan silloin, kun hän tarjosi läpeensä likaisentuhruisen kätensä käteltäväksi ja minä ilmeenkään värähtämättä tartuin siihen. En usko kummankaan maailman huomattavasti käynnistäni parantuneen. On onneksi olemassa myös edellisen vastakohtia, jotka kierrättävät minua putiikissaan pari tuntia, juottavat kahvia ja kertovat matkalla kaiken asiasta ja asian vierestä. Siinähän se iltapäivä sitten mukavasti kuluikin.

Kotona oleskeluni hankaloituu tulevina päivinä eksponentiaalisesti. Tänään sain isännöitsijältä masentavia uutisia: kylpyhuone menee tarkastuksen perusteella remonttiin. Muuttaa ei sentään tarvitse, mutta on juostava suihkussa kellarikerroksessa. Pitää myös tyhjentää ja remonttisuojata paikkoja eteisen tienoilla. Ja koska kokemukseni perusteella remontit tehdään pääosin ennen ihmisten yleistä heräämisaikaa, voin myös alkaa pelätä aamuisin, minkälaiseen haalarimieheen kunakin aamuna makuuhuoneen oven avatessani törmään.

Niin ja btw, pelkoon voi tutkimusten mukaan myös kuolla. Sunnuntai-Hesarin Torsti (30.3.) tiesi kertoa, että kokonainen viiriäislakka voi kuolla pelkästään siihen, että petolintu ilmaantuu näköpiiriin. Ilmeisesti pelkoon (tai säikähdykseen, sydänkohtauksen johdattelemina) kuolevat myös ne päästäiset, jotka jälkeenpäin löytyvät kintut ojossa koirankikkareen vierestä. Se haju vaan oli aavistuksen verran liikaa.

Siteeraan vielä samaista Hesaria, joka siteeraa puolestaan Konsulttitoimisto Augustin Konsultti-Suomi-sanakirjaa:

Öö: (usein käytetty) siirtymävaiheen äännähdys, kuuluu konsultin suusta siirryttäessä epäselvästä analyysista epätoivoiseen selitysyritykseen.

Naulan kantaan.

Oikoonen

Pohjanmaa on näyttäytynyt aloittelijalle viimeisen kahden viikon aikana ensin aurinkoisena, sitten lumisena. Kaikenlaista eteläkarjalaisluonteelle outoa ja kummallista on tullut vastaan. Ensinnäkin paikannimet. Missään muualla en ole murteen huomannut vaikuttavan paikannimiinkin niin voimakkaasti kuin täällä. Vai miltä kuulostaa Oikoonen, Alaanen ja Havoosto? Pohojalaaselle vokaali on pitkä.

Toiseksi liikenne. Seinäjoki on kaupunki, johon tullaan autolla suhaamaan ja hoitamaan asioita jostakin tiettömän taipaleen päästä. Se näkyy katukuvassa. Liikennesäännöt ovat vihjeitä, joita ei ole pakko noudattaa, jos ei halua. Esimerkiksi risteyksestä vasemmalle kääntyessään voi kääntyä suoraan vastaantulevan kaistalle, jos kuitenkin aikoo seuraavasta, lähellä olevasta liittymästä kääntyä edelleen vasemmalle. Jalankulkijalla ei ole oikeuksia. Jalka oikoosenaan saa suojatien reunassa seisoa niin kauan kuin tahtoo, signaali ei tarkoita autoilijalle mitään. Myös pyöräilijöiden, jo suojatiellä olevien, oletetaan pysähtyvän ja väistävän autoa. Olen vielä hengissä, mutta nyt jos koskaan on aika hankkia se uusi, sievä, vaaleanpunaisesti kukallinen kypärä, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa.

Itse ajan autoa tietysti paremmin, enkä ainakaan jalankulkijoiden yli. Kulkupelini toimii edelleen ja kulkee kivasti. Takana on nyt jo arviolta reilut 1000 km (lukuun sisältyy muuttomatka halki Suomen, Jyväskylästä kahteen otteeseen). Täällä päässä en ole autoa juuri tarvinnut liikutella, ja autoilussa itselleni haasteellisimmaksi onkin osoittautunut lämmitystolpan kanssa asiointi. Olen lähtenyt reissuun nyt puolenkymmentä kertaa, aina tietysti pakkasessa ja ennalta arvaamatta niin, ettei lämmitys ole osunut kohdalleen, jos edes koko piuha on ollut auton nokassa kiinni. Neljänä aamuna auto on seissyt lämmityksessä niin että sillä ei ole lähdetty mihinkään. Kaiken muun huvituksen lisäksi se perhanan lämmityspiuha on niin lyhyt, ettei se yllä tolppaan asti ellei autoa pysäköi ruutuun vinosti. Yönsininen salamani siis lähinnä seisoo ruudussa paikallaan, vinossa, väliin tuiskussa, väliin paisteessa.

Päivät on tehty ympäristönsuojelun viranomaistyötä. Työ on välillä ihan koulutusta vastaavaa, milloin yksittäisen ihmisen maailman pelastusta (tai paremmaksi muuttamista), milloin paperinpyöritystä laajemmassa pelastettavassa mittakaavassa. Suurimmalta osalta soittelijoista joudun ottamaan puhelinnumerot ylös ja soittamaan takaisin, kun en vaan ihan oikoosenaan pysty keksimään sopivaa vastausta. En ole osannut vastata sen paremmin suoraan siihen, mihin jätemaalipurkit voi viedä, kuin siihenkään, miten lähelle sikalaa voi saada omakotitalon rakennusluvan. Myös lantapattereita koskevat kysymykset ovat vaatineet kaupunkilaisneidiltä hetken papereiden plaraamista. Nopeasti ja luotettavasti olen osannut vastata vain siihen, missä sijaistettavani mahtaa olla tällä hetkellä kun hänen numerostaan vastaankin minä. Välillä homma on ollut askartelua, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä: viimeisenä taloon tulleen velvollisuus on mm. päivittää leikekirja (työstä käy: ilmeisesti edellinen tulija saapui vuonna 2005, ja sain käyttööni liian jäykät sakset ja huonoa liimaa). Olen askarrellut myös käyntikortteihini omia yhteystietojani (putiikkiin on järkevästi tilattu yleis-viransijaiskortteja, joihin voi itse täydentää puuttuvat tiedot), eikä sekään ole sujunut mainittavan hyvin (tarrojen tulostaminen voi olla todella vaikeaa).

Iltaisinkin aika on kulunut kaikkine laatikoineni ja järjestelyineni niin vauhdilla, ettei kyllästymistä ole tarvinnut vielä potea. Suurta Keski-Suomi-ikävääkään ei ole vielä ehtinyt kasautua. Osin siinä auttaa iltaisin Jyväskylään auki oleva sätti-ikkuna. Muuten ei juuri vapaa-ajan vieton suhteen ole ongelmia, kun sitä väsyneenä maataan oikoosenaan, taju kankaalla jo iltakymmeneltä.

Uusi elämäni Pohjanmaalla

Kolme päivää töitä viranomaisena takana. Ja neljä iltaa puunausta, kuurausta, järjestämistä, jynssäämistä, purkamista ja roudaamista kotona myös takana. Eikä läheskään kaikki ole vielä paikallaan. Sen voin ainakin sanoa, että vähän väsyttää.

Asunto alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että täällä oikeasti asutaan, siitä huolimatta, että huonekaluja ei ole juuri nimeksikään. Asunto on talon kulmassa ja ikkunoita on kahteen suuntaan. Toiset ovat sisäpihalle, ja vastapäisistä asunnoista on siis kivasti voinut seurata miten tavaravuori olohuoneessani päivä päivältä pienenee ja kuinka minä huhkin iltamyöhiin rätteineni ja laatikoineni. Toiset ikkunat ovat joen suuntaan, ja maisema onkin kivempi. Joki ei tosin näy, mutta laskettelurinne kyllä. Hämmästykseni oli melkoinen, kun maanantai-iltana huomasin ikkunastani näkyvän valaistun laskettelurinteen. Minä luulin muuttaneeni lakeuksille.

Talo ja alue, jolla se sijaitsee, vaikuttavat rauhallisilta. Ilmeisesti ne sitä ovatkin, päätellen pihalla laiduntavasta fasaanilaumasta. Työpaikalle on matkaa muutama sata metriä, ja lähikauppa on Anttila. Ihan hirveästi en ole vielä ehtinyt tutustua lähikortteleiden palvelutarjontaan johtuen elämän työntäyteisyydestä sekä kotona että virassa, mutta läheisen elokuvavuokraamon alennussetelit huomasin kuitenkin poimia talteen eteiseen kasaantuneesta roskapostikasasta (ei mainoksia -lappu odottelee vielä askarteluaan).

Kotifasaanirouva aamiaisella tänään klo 07.55.

Työpaikalla kaikki on uutta ja ihmeellistä, kuten arvata saattaa, ja päivät ovat täyttyneet lähinnä äimistelystä ja jatkuvasta uuden oppimisesta. Työyhteisö vaikuttaa mukavalta ja asiat tuntuvat sujuvan. Jälkimmäisestä todisteena se, että maanantaina aamulla olivat puhelin, avaimet sekä atk-tunnukset salasanoineen odottamassa minua ja töideni alkamista. Tuollaista ei sentään ole tapahtunut minulle koskaan aiemmin missään työpaikassa. Apua ja perehdytystä työkavereilta tuntuu saavan niin paljon kuin vain kehtaa pyytää. Työhuoneessani on kaksi ikkunaa ja toisesta oikein mukavat maisemat luultavasti Seinäjoen kauneimman korttelin puistoon. Toisesta voi ihailla viereisen talon valkeaa seinää muutaman metrin etäisyydeltä. Kyllä kelpaa.

Varsinaisista töistä voin varmaankin kertoa sitten, kun pääsen niihin ihan oikeasti käsiksi (vaikka soitin tänään kyllä ympäristöministeriöön). Sen sijaan alussa antoisinta ovat uudet ihmiset ja uuden työpaikan sosiaaliset normit. Esimerkiksi, että mihin aikaan sitä kahvia tulee juoda (vähän väliä) ja kuka istuu missäkin (tai mitkä paikat ovat varattuja vuosikymmenten rutiinien seurauksena).

Asia, joka näin alussa on osoittautunut todelliseksi haasteeksi, on itseni esitteleminen puhelimessa. Siinä vaiheessa, kun olen saanut sanottua nimeni, olen jo unohtanut mistä organisaatiosta nyt olinkaan. Siinä sitten änkytetään jotain Seinäjoesta ja terveydestä. Ehkä tarvitsen kuivaharjoittelua JYYn edustajiston pj:n tavoin.

Seinäjoki

Neljä pyörää ja pakoputki

Periaatteistaan ei voi aina ja iankaikkisesti pitää kiinni: olen vastentahtoinen autonomistaja. Seinäjoki-yhtälön jälkimmäinen osa tuli siis ratkaistua viikonloppuna.

En ostanut sitä ensimmäisen autokauppiaan tyrkyttämää työkonetta (vuoden -92 mersua), enkä sitä viimeisen kauppiaan tosi kivaa mutta jo kovasti maanteitä nähnyttä pikku Peugeotia. Myös tila-autoa auttavasti imitoiva Renault jäi kauppaan. Ostin sen sijaan Fiat Bravan vuosimallia 2001, ja olen kuluneen kahden vuorokauden autonomistajuuteni aikana vakuuttanut itseni siitä, että kysymyksessä on minun tarkoituksiini varmasti Suomen paras viime lauantaina kaupan ollut auto, ottaen huomioon hinnan, ajetut kilometrit ja vuosimallin. Autoon kehtaa istua julkisella paikalla: se on sievä yönsininen yksilö (pahimmassa tapauksessa olisin liekkikuvioisen, takakontin täyttävillä kaiuttimilla varustetun madalletun Toyotan omistaja). Se on siisti keskikokoinen henkilöauto, eikä siinä ole mitään turhia erikoisuuksia. Mankka löytyy. Ilmastointia ei ole (tätä saatan vielä noitua kesähelteellä yönsiniseen kaunottareen istuutuessani). Mikä tärkeintä, auto myös tuntuu liikkuvan ihan mukavasti paikasta toiseen.

Sitten on edessä ne periaatteelliset haasteet. Autossa on kohtuullisen kokoinen moottori (1.6), eivätkä hiilidioksidipäästöt ole ihan sillä tasolla, millä väkisin ostetun ihanneautoni päästöt olisivat (voin kertoa numeroita heti, kun saan paperit käteeni Kaakkois-Suomesta). Tavoitteena olisi
1) ajaa autolla mahdollisimman vähän,
2) olla tottumatta autolla liikkumisen mukavuuteen ja
3) myydä auto heti kun sitä ei enää tarvita.

Kohta kolme vaatii tilanneharkintaa ja tulevaisuuden ennustelua kesän lopulla, mutta ensimmäisen kahden kohdan kanssa pitää olla tarkkana heti tästä päivästä alkaen. Kotini sijaitsee Seinäjoen keskustassa, parin sadan metrin päässä työpaikastani ja kaikkien keskustan palveluiden ulottuvilla. Minulla on hyvä polkupyörä. Julkisen liikenteen yhteydet Seinäjoelta muualle ovat kohtuulliset. Polttoaine maksaa, kampien pyörittäminen fillarilla ei. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa jättää auto parkkiin.

Tässä se nyt komeilee:

Maailmanpelastus alkaa Pohjanmaalta

Noniin. N. 70 lähetetyn työhakemuksen jälkeen voin onnitella itseäni ja todeta, että ahkeruus palkitaan. Tiedossa on viimeinkin rehellistä ympäristöalan työtä Pohjanmaalla maaliskuusta heinäkuuhun. En saanut mitään niistä työpaikosta, joita oikeasti hain, mutta yhden sellaisen työpaikan sellaiselta työnantajalta, jolta olin hakenut toista paikkaa ja jota varten minua oli jo haastateltukin Seinäjoella. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että tiedän, että ennen minua hommaan oli kysytty jo lukuisia muita, parempia tekijöitä, mutta kukaan heistä ei halunnut muuttaa Pohjanmaalle noin lyhyeksi aikaa. Työuraansa aloittelevan ympäristöasiantuntijan paras ominaisuus onkin suostuvaisuus ottaa vastaan työ kuin työ, ehdoilla kuin ehdoilla.

Yksi ehdoista on, että auto on oltava alla. Sen lisäksi, että yritän pikaisesti hankkia asunnon Seinäjoelta, on minun siis hankittava myös kulkupeli alle. Asiain käytännön toteutus ei ole vielä ihan kirkkaana mielessä, mutta nuo ovat kuitenkin vain käytännön asioita, jotka epäilemättä hoituvat sinnikkäästi järjestelemällä. Voin rehellisesti tunnustaa, että Pohjanmaalle ei mennä nyt ansaitsemaan muuta kuin työkokemusta, sillä kaikki mikä tulee, menee varmasti työpaikan vastaanottamisen vaatimiin kuluihin. Murheellisena totean myös, että tässä autohankinnassa ei paljon tulevan menopelin hiilidioksidipäästöjä laskeskella, vaan päätöksenteon keskiössä on tulevien tulojen ja menojen kohtaaminen. Kuten arvata saattaa, opiskeluputkesta hiljattain ulos pukatulla ei ole paljon opintotukieuroja varastossa näpsäkän pikku hybridiauton hankintaan.

Parasta on kuitenkin se, että tehtävät kartuttavat oman alani perustavanlaatuista työkokemusta. Tulevan ympäristönsuojelutarkastajan viransijaisen pääasiallisiin tehtäviin kuuluu nimittäin seinäjokelaisille, ylistarolaisille ja nurmolaisille isännille vastaan väittämisen lisäksi eteläpohjalaisten naapuririitojen sovittelu. Kaikki tietenkin maailmanpelastamisen nimissä.

Aiemmin mainitsemani muuttoon liittyvä fiilistely alkoi jo tänään soitettuani vuokranantajalleni ja sanottuani kotini irti. Siinä vuolaasti kiiteltiin puolin ja toisin hyvin toimineesta monivuotisesta vuokralaissuhteesta. Seuraavaksi vastauksia etsitään erilaisiin käytännön kysymyksiin, kuten mistä pakkaaminen aloitetaan ja kuinka moni viherkasveista kohtaa ennen muuttoa tiensä pään takapihan biojäteastiassa. Eikä ollut viime viikolla hankkimani sininen kassi pahasti väärässä, ainoastaan se on Etelä-Pohjanmaa, joka niihin uniin taatusti pian ilmaantuu.

Asunnosta, erityisesti tästä asunnosta luopumisessa on myös todella mainiot puolensa. Olen nimittäin aivan voimaton niiden tupakoivien teinien edessä. Ne ilmaantuvat aina uudestaan.

Nauti kylmänä ja kertakäyttöisenä

Vuoden vaihteen jälkeen kauppojen virvoitusjuomakaappeihin ilmestyivät ne ulkomaalaisen näköiset pullot. Ensimmäisellä kerralla töllistelin pulloja tovin, erityisesti tutut oluet uusissa kuorissa olivat ihmeellisiä. En kuitenkaan koe minkäänlaista uutuudenviehätystä, mieli on sen sijaan kummallisesti haikea samalla tavalla kuin silloin, kun muuttaessaan sulkee perässään vanhan asunnon oven. Tietää, että entiseen ei ole paluuta. Huomaan, että olin kovasti kiintynyt melko uniikkiin suomalaiseen palautuspullojärjestelmään. Säästeliäinä suomalaisina niitä samoja pulloja täytettiin uudestaan kymmeniä kertoja. Se tuntui jotenkin erityisen oikealta maailmanpelastamisen suhteen. Omituisiin asioihin sitä ihminen kiintyykin.

Vanhat pullot säilyvät ilmeisesti jonkin aikaa uusien pakkauksien rinnalla, vaikka uskon, että vähitellen panimo & co siirtyy kokonaan kertakäyttöpulloihin (joita ei saisi sanoa enää kertakäyttöisiksi, vaan kierrätysmuovipulloiksi) tuotannon yksinkertaistamiseksi. Esimerkiksi Lahdessa panimovierailulla kuulin, että vuosituhannen vaihteessa rakennettu pesulinjasto poistetaan käytöstä kokonaan (mitähän ne sillä valtavalla hallilla sen jälkeen tekevät?).

Ei siinä uudessa systeemissäkään kamalan paljon vikaa tunnu olevan, ainakaan nopealla vilkaisulla. Palautetaanhan pullot edelleen ja materiaali käytetään uudelleen - sen ei pitäisi kuormittaa lähimetsiä eikä kaatopaikkoja sen enempää kuin aikaisemminkaan, jopa vähemmän, koska kaikenlaiset pullot kerätään uudessa systeemissä takaisin. Pesulinjastojen purkaminen säästää tilaa ja pesuvettä. Lisäksi materiaali on ohuempaa ja kevyempää, ja sillä puolestaan säästetään materiaali- ja kuljetuskustannuksissa.

Eivät uudet pullotkaan kuitenkaan tyhjästä ilmesty. Kriittinen yksityiskohta ovat edelleen kuljetusmatkat. Nyt, kun pakkaukset ovat uusia pulloja, ympäristövaikutusten kannalta on tärkeää, mistä pullot panimoille tulevat (toivottavasti Suomesta löytyy valmistajia). Käytön jälkeen suomalaisten tyhjät kierrätysmuovipullot käsitellään sitten edelleen uusiksi pulloiksi ja muiksi elintarvikepakkauksiksi Suomessa ja Ruotsissa. Kuljetusmatkaa kertyy aina. Pullojen rouhiminen, muovin sulattaminen ja uusien pakkauksien valmistaminen vaativat myös energiaa ja luonnonvaroja. Mahtaako se päihittää vanhat pesulinjastot ympäristöystävällisyydessään?

Lisäksi kysymysmerkki on vielä se, pääsevätkö pienet ja ulkomaiset valmistajat mukaan panttisysteemiin, vai joutuuko osa pulloista edelleen kaatopaikalle ja lähimetsiköihin, koska kaupan pullokone ei hyväksy niitä. Tässä tapauksessa entiseen ei olisi saatu paljonkaan parannusta, koska ne, jotka ennen pakkasivat juomansa kertakäyttöisiin pakkauksiin, tekisivät sitä edelleen - roskien määrä ei vähenisi (palautusprosentin kasvattaminen on nimenomaan uudistuksen julkisuuteen syötetty perustelu).

Ihan tästä nopeasti en pysty päättelemään, onko uusi systeemi ympäristön kannalta vanhaa systeemiä parempi. Onneksi olen kuitenkin lukenut myös taloustieteitä, ja järkevänä maailmanpelastajana ymmärrän, että aina pitää ottaa huomioon myös taloudelliset näkökulmat ympäristönäkökulmien lisäksi. Toivon siis, että ympäristövaikutukset eivät ainakaan kasvaneet ja että yritykset saavat nyt niitä kauan kaipaamiaan kustannussäästöjä uusine pulloineen. (Ja lopulta kaikella tällä pohdinnalla ei ole mitään merkitystä, jos tölkkien yleistyminen virvoitusjuomakäytössä jatkaa verotussyistä voittokulkuaan.)

Lisäinformaatiota systeemistä löytyy Palpan sivuilta ja yhtiön kierrätysmuovipullotiedotteesta.

Sutensa kullakin

Luin jokin aika sitten Sunnuntaihesarista jutun espanjalaisen maatalouden muutoksen aiheuttamista vaikutuksista luontoon. Juttu oli otsikoitu ”Nälkiintyneet tappajakorppikotkat pelottavat Espanjan Pyreneillä”. Jutussa kerrottiin, että pahimman BSE-tautiaallon jälkimainingeissa karjankasvatuksen käytäntöjä muutettiin niin, että ruhoja ei jätetä enää lojumaan luontoon vaan ne on tuhottava. Tästä johtuen paikalliset, ennen ruhoja ravinnokseen käyttäneet, nyt nälkäkuoleman partaalla olevat korppikotkat ovat alkaneet aiheuttaa ongelmia tappamalla karjaa, erityisesti poikivia lehmiä, ovatpa ilmeisesti hätyyttäneet ihmisiäkin vuorilla. Karjankasvattajat, matkailuyrittäjät ja muut vuoriston asukkaat suhtautuvat asiaan aggressiivisesti ja esittävät korppikotkien vaarantavan alueen elinkeinojen lisäksi ihmisten turvallisuuden. Lapsia ei uskalleta laittaa yksin koulumatkalle. Luonnonsuojelijat puolestaan vähättelevät vahinkoja ja kantavat linnuille ruokaa luontoon ja ruokkivat niitä suojelukeskuksissa. Kuulostaako tutulta? Tuleeko mieleen supisuomalainen susikeskustelu?

Ottamatta erityisemmin kantaa suomalaisen suden tai vastaavasti lampaankasvattajan ahdinkoon, korppikotkien tilanteessa on myönnettävä, että oma vaakani kallistuu hivenen karjankasvattajien ja matkailuyrittäjien puolelle. Koska jos ihminen lisätilaa hamutessaan uhkaisi täysin ihmisestä riippumatta menestyviä korppikotkia, tilanne olisi eri. Mutta. Kysymyksessä on laji, joka on runsastunut ihmisen toiminnan ansiosta. Nyt se edelleen ihmisen toiminnan ansiosta on vaarassa vähetä. Olen saanut sellaisen käsityksen, että näin lajien määrillä ja suhteella on tapana ajan kuluessa luonnossa vaihdella, toisistaan riippuen.

Tilanteen tekee monimutkaiseksi se, että ”tappajakorppikotkien” joukossa on erittäin uhanalainen partakorppikotka. Jos ihmiset vain lopettaisivat vuorilla asumisen ja muuttaisivat pois, korppikotkien väheneminen olisi pelkästään luonnonsuojelullinen huolenaihe. Poliittisesti hankalaksi tilanteen tekee se, että korppikotkat eivät vain vähene, vaan uhkaavat myös ihmisen elinkeinoa ja turvallisuutta. Toisaalta, äkkipäätelmänä kuulostaisi siltä, että ruhojen kantaminen luontoon edistäisi sekä karjankasvattajien että luonnonsuojelijoiden intressejä, kun korppikotkat tästä taas rauhoittuisivat. Onnea vaan Pyreneille ongelman ratkaisemiseen. Ei sillä, että oma susikeskustelumme olisi ainakaan yhtään helpompi.

Korppikotkat ovat muuten aika jylhiä olentoja. Olen nähnyt muutaman ihan oikeasti luonnossa, eikä tullut houkutusta tehdä lähempää tuttavuutta.

Korppikotkien ja susien johdattelemana totean vielä lopuksi onnentoivotukseni kaikille viime viikon vaaleissa äänialaa voittaneille uusille yo-kunta-aktiiveille sekä muille uusiin tehtäviin nimetyille vanhoille aktiiveille. Vuoden loput tuppaavat olemaan tuulista aikaa ilmeisesti ylioppilaskunnassa kuin ylioppilaskunnassa, ja vaalit edelleen pistävät vauhtia rattaisiin aina joka toinen vuosi, terv. nimim. "onneksi seuraan sivusta".