Unelmatyöpaikka

Olen jo pitkään ajatellut, että pitäisi hahmotella se unelmien työpaikka, jossa palaisin halusta olla töissä. Tämänhetkisessä työpaikassani ei ole mitään vikaa, mutta ihan kokonaiselämänkatsomuksen kannalta on ehkä viisasta tehdä jonkinlainen muistilista, mitä tällä elämällään haluaa tehdä ja millaisissa puitteissa. Työpaikalla tulee vietettyä arjesta valtaosa.

Jos aloitetaan ulkoisista puitteista, niin työpaikan pitäisi tarjota sekä fyysisesti että henkisesti tyydyttävät tilat, joissa ei tule selkä kipeäksi eikä ajatus sakkaa. Työpaikalla pitäisi olla monenlaisia tiloja erilaisiin tilanteisiin - ryhmätyöhön ja yksin työskentelyyn, energisoivaan ja rauhoittavaan ajattelutyöhön. Olisi mahtavaa, jos työpaikalla haluttaisiin oikeasti ihmisten viihtyvät, ja tilat suunniteltaisiin moderneiksi, tarkoituksenmukaisiksi, hyvin valaistuiksi ja inspiroiviksi. Haulla "creative office spaces" saa nähtäväkseen koko joukon kuvia (mm. Googlen konttorista), joissa ei ole lähdetty perinteisestä sermi-pöytä-tuoli -toimistosuunnittelusta, ja jollaisissa mielelläni päiväni istuisin. Työvälineet olisivat modernit, laadukkaat ja järkevät, eikä väärässä kohtaa säästettäisi, kun kyseessä on esim. teknologia jota työntekijä tarvitsee päivittäin. Työpaikan pitäisi tarjota myös herkullinen ja terveellinen lounas kohtuulliseen hintaan.

Työajan osalta voin todeta, että en enää sopeutuisi työpaikkaan, jossa olisi joustamaton työaika. Elämä olisi hyvin paljon vaikeampaa, jos pitäisi joka päivä olla toimistossa tasan klo 8-16. Unelmatyössäni voin tehdä työn joustavasti, siellä missä se käytännössä onnistuu sinä päivänä parhaiten.

Tärkeä, ellei tärkein osa työpaikalla viihtymistä ovat kollegat, ilmapiiri ja esimies. Työpaikalla pitää olla kannustava, insiroiva ja uudistuskykyinen ilmapiiri, että työtehtävien ja olosuhteiden kehittäminen on mahdollista. Henkilöstö on monipuolinen sekä ikä-, sukupuoli-, että tehtäväjakaumansa osalta. Pitää pystyä vaihtamaan ajatuksia kehittävässä hengessä ja luomaan kehitysprojekteja, joille saadaan johdon tuki. On erittäin tärkeää, että on mahdollisuus inspiroitua, innostua ja saada uusia näkökulmia ja ajatuksia säännöllisesti omien lähimpien työkavereiden kesken. Työpaikalla ei harrasteta johdon, organisaatioiden, olosuhteiden eikä kollegoiden sättimistä ja manaamista, ja konfliktit käsitellään. Työkaverit kannustavat toisiaan antamaan parhaan panoksensa.

Esimies ottaa vastuunsa ja pysyy kärryillä alaistensa tekemisestä sekä osaa vaatia alaisiltaan oikeita asioita. Hyvä esimies sekä kannustaa että haastaa kehittymään ja pitää omien alaistensa puolta. Hyvä esimies on sisäistänyt organisaation strategian ja tavoitteet ja pyrkii joukkonsa kanssa päämäärätietoisesti niitä kohti.

Organisaation sisäiseen tiedonkulkuun panostetaan, ja sisäistä viestintää pidetään yhtä suuressa arvossa kuin ulkoistakin viestintää. Muutoksista ja epävarmuutta & juoruilua aiheuttavista asioista tiedotetaan avoimesti ja nopeasti. Sisäiseen tiedon jakamiseen on panostettu ja kynnys erillisten tiedotustilaisuuksien tai -kampanjoiden järjestämiseen on matala.

Tärkein asia kokonaisuudessa lienee kuitenkin ne omat työtehtävät. Olen parhaimmillani saadessani tehdä tutkimustyyppistä ja analysoivaa työtä keskittyneesti, ja saan riittävästi aikaa viimeistellä sitä yksin. Työtehtävien osalta minulle sopivat tehtävät,
- jotka ovat monipuolisia ja vaihtelevia (ts. ei kahta samanlaista tehtävää)
- joissa saan tehdä tutkimusta ja analyysia
- jotka ovat projektiluonteisia - saan aikaansaamisen kokemuksia valmistuvista projekteista
- joissa saan ideoida ja kehittää
- joissa vaaditaan viimeisteltyä ja yksityiskohtaista lopputulosta
- joissa saan organisoida ja suunnitella - tehdä listoja
- joissa saan vähintään toisinaan ottaa puheenjohtajan roolin
- jotka ovat arvojeni mukaisia
- joissa koen, että voin jättää oman kädenjälkeni ja työni koetaan merkitykselliseksi
- ja ennen kaikkea: jotka ovat niin kiinnostavia että työpäivä menee siivillä ja olen vielä kotonakin innoissani.

Unelmatyönantaja tarjoaa säännöllisesti mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen, virkistymiseen ja eheytymiseen. Keinot näihin ovat monenlaisia, ja toivoisin että työnantaja mahdollistaisi sellaisia kokemuksia, joita en välttämättä muuten tulisi hankkineeksi, kuten nyt vaikka laadukkaat asiantuntijaseminaarit ja -koulutukset, juoksukoulun tai leivontakurssin järjestäminen. Omaperäisimmät ja virkistävimmätkään tilaisuudet eivät aina ole kovin kalliita. Jonkun kansainvälisen työnantajan muistan antavan mahdollisuuden työntekijöiden joka viikko käyttää muutaman tunnin jonkin oman projektin parissa, joka päästää työntekijän aivot flow-tilaan. Ilmeisesti tuollainen tuottaa hyviä projekteja ja keksintöjä myös työnantajan hyväksi.

Unelmieni työpaikka ja tehtävät ovat ennemmin
- uudistushaluisia kuin konsevatiivisia
- monipuolisia kuin monotonisia
- "out of the box" kuin laput silmillä
- Vuosikymmen- kuin kvartaalitavoitteisia
- "kuulostaapa hyvältä"- kuin "ei siitä kuitenkaan tule mitään" -asenteella varustettuja

Jos tämän kaiken saisi, niin inspiraatio kantaisi varmasti työajan jälkeenkin.

Hengissä ollaan

Jos nyt joku tätä yleensä enää eksyy lukemaan, niin tiedotan, että olen hengissä ja myös ilmeisen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Hieman voimia verottaa tiukka työnteko, mutta täällä ollaan yhtä kaikki.

Viimeisen entryn jälkeen ei juuri ole tapahtunut kummia. Kummimmasta päästä tapahtumista lienee Firenzen kokeminen uudestaan kuuden vuoden jälkeen toukokuussa (oli ihanaa, vihreää, aurinkoista, ihanaa, lämmintä ja ihanaa) ja Berliinin sateinen reissu kesäkuussa (Söin yhden elämäni parhaista illallisista La Crapule -nimisessä ravintolassa). Ohjelmaa on alkukesälle riittänyt enemmän kuin on ollut motivaatiota toteuttaa sitä, mutta aikatauluja on noudatettu ja juhannukset, provinssit, tangomarkkinat, häät ja muut kissanristiäiset on juhlittu ajallaan. Kaikesta on suoriuduttu hyvällä rutiinilla, joten raportoitavaa on jäänyt kerrassaan vähän. Sen verran voi Provinssista ja tangoista mainita, että tänä vuonna en ollut kummassakaan töissä ja olin erittäin tyytyväinen siihen järjestelyyn. Viime viikonloppu oli ensimmäinen ohjelmaton viikonloppu sitten helatorstaista Italian reissua edeltävän viikonlopun, ja seuraava häämöttää elokuun lopulla, joten vapaa-ajanongelmat eivät mahtuneet tämän kesän aikatauluihin. Lisäksi kesälomat ovat pääosin vielä edessäpäin, joten myös töitä on tehty ahkerasti.

Tai siis enemmän kuin ahkerasti. Olen tehnyt julmetusti töitä. En ole koskaan tehnyt näin kovasti töitä. Mietin, että jos viikon päästä ei alkaisi kesäloma, tuntuisiko minusta tällä hetkellä samalla tavalla väsyneeltä kuin nyt tuntuu, kun tietää että kuusi päivää pitää vielä pinnistellä. Todennäköisesti tällä intensiivisyydellä olisin kyllä joka tapauksessa loman tarpeessa. Hauskaa tässä on se, että samalla kun olen todella väsynyt, olen myös enemmän motivoitunut ja innoissani omasta työstäni kuin koskaan. Päätös istua töissä yleisenä lomakautena oli todella hyvä ratkaisu: olen saanut tehtyä paljon rästihommia sekä monenlaista pohdiskelua ja organisointia kaikessa rauhassa. Sain varmistuksen sille, että olen parhaimmillani saadessani tehdä to do -listan ja sitten toteuttaa sitä yksi tehtävä kerrallaan. Asiat tulevat tehdyksi. Lienen siis putkiaivo.

Siviilielämän puolella seuraava mullistus on: Ta-daa! Muutto! Elokuussa pääsemme uuteen asuntoon Seinäjoen kaakkoislaidalle, eikä tuo tapahdu hetkeäkään liian aikaisin, sillä hermoni tähän taloon ja sen asukkaisiin menee kerta kerran jälkeen useammin. Eikä tuo hermojen menetys ole hyvä yhdistelmä tällä hetkellä vallitsevan väsymyksen kanssa.

Viimeeksi tänään menetin itsehillintäni ja päästin pitkän ja erittäin epäjohdonmukaisen tekstin pyykkivuorolistan laitaan (ei ollut ensimmäinen kerta kun jätän terveisiä). Kirjailtuani selkeältä tuntuneen ajatukseni epäselkeään muotoon kirosin hetken ja kävin kirjoittamassa ihan oikean heippalapun, jonka ripustin omia pyykkejäni sabotoineen henkilön lakanaan. En piirtänyt lakanaan, vaikka sekin kävi mielessä. Heippalaputuksen lisäksi mieleni tekisi soittaa ja raportoida sosiaalityöntekijälle, ympäristöviranomaiselle sekä kiinteistöhuoltoyhtiöön, viimeiseen vähintään puolenkymmenen asiakohdan lista muistini tukena.

Onneksi kuitenkin oma työni pitää minut iloisen kiireisenä, etten ehdi murehtia liikaa asuinrakennukseni alennuksen tilaa. Ja suuremmankin naapurikiukkutärinän saa aina tyyntymään parvekkeelta aukeava auringonlaskumaisema.

Kevät, taas, ja vuosi täynnä

Tänään on juhlallisesti kulunut vuosi siitä, kun heräsin ensimmäistä kertaa omasta kotoani Seinäjoella ja aloin ansaita leipäni pelastamalla maailmaa etelä-pohjanmaalla. Olen siis a) ollut seinäjokinen ja b) tehnyt työtä lähes tauotta (pidin viikon loman kesällä ja toisen jouluna) kokonaisen vuoden. Ihmekkö kun väsyttää.

Aika on tuntunut kuluvan valtavan nopeasti, enkä meinaa millään uskoa että jyväskylästä muutosta on jo niin kauan, tai että olen ollut nykyisessä työpaikassani jo reilusti puoli vuotta. Toivottavasti vauhti hidastuu, tai huomaan pian olevani eläkeiässä (joka lienee pelkkä abstrakti käsite siinä vaiheessa, kun oikeasti olen sen ikäinen).

Olen tuon vuoden aikana löytänyt lisää sekä hyviä että huonoja puolia Pohjanmaasta. Huonot puolet rasittavat yleensä vain hetken (yleensä auton ratissa). Hyviä puolia on, ja niistä suurin, mahtava työpaikka, rökittää 6-0 ne kaikki huonot puolet, joten jään nyt kuitenkin vielä toistaiseksi. (Tai luulen ainakin toistaiseksi jääväni. YT-neuvottelujen tulos selviää tällä viikolla, ja toivon pienesti, että saisin vähän pakollista lomaa.)

Aikaisemmin listasin Seinäjoen parhaita puolia, ja täytyy korjata listaa sen verran että Kahvila Konditoria Hanna ja Kerttu Epstorilla on ehdottomasti Seinäjoen paras kahvila. Ne kakut... Jos jotakin pitäisi Seinäjoella suositella, niin valitsisin Hannan ja Kertun.

Muuten mielikuvani eteläpohjalaisuudesta ei ole juuri muuttunut. En oikein jaksaisi enää vastata kysymyksiin "No kuinka olet viihtynyt" ja "mitäs olet tykännyt". Diplomaattinen vastaus kuuluu: "No siinähän tämä on kaupunki kuin muutkin tämän kokoiset Suomessa". Rehellisesti vastaus kuuluisi: "No eikä ole. Viihdyn hyvin, mutta viihtyisin paremmin muualla. Täällä on kuitenkin mahtava työ, joten olen päättänyt asua täällä."

Eteläpohjanmaalla asumisen lisäksi olen nyt omistanut auton hieman yli vuoden, ja juhlistin sitä ottamalla ylinopeussakon Nurmossa. Tolppa välähti, ja viisi päivää jännitin kuinka huonosti käy. Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan, ja sain vain kohtuullisen laskun ääliömäisestä aivot narikassa -ajelusta. Kuka idiootti nyt ajaa liki 80 km/h kuudenkympin alueella sellaisessa kohdassa, jossa tietää olevan kameratolppa? No minä.

Yhteiskuntavastuita

Tämän päivän Kauppalehden keskiaukeaman juttu käsitteli yritysten yhteiskuntavastuuta. Lehti oli teettänyt Taloustutkimus Oy:lla tutkimuksen suomen yhteiskuntavastuullisimmista brändeistä. Ykköseksi nousi Pentik, ja lehti otsikoi "Pentik on vastuullisin". Tietysti kokenut ympäristöasiantuntijakin lipsahti siinä kohtaa harhaan ja ajatteli että no oho, onpa erikoista, koska mieleen ponnahti aika monta muuta tiukkaa yhteiskuntavastuutyötä isosti tehnyttä yritystä. Uskoin, mutta mielenkiinto oli herännyt ja luin koko jutun.

Ja sieltä se sitten valkeni, että eihän tokikaan väitetty että Pentik on nyt absoluuttisesti yhteiskuntavastuullisin, vaan että Pentik on sitä suomalaisten mielikuvissa. Käytännössä siis Pentikin ei ole tarvinnut tehdä varsinaista yhteiskuntavastuutyötä lainkaan, vaan se on luonut heti jo alkumetreillä luotettavan, suomalaisen, luonnonläheisen ja kotonatehdyn Imagon, johon minkäänlainen maailmanraiskaus ei kertakaikkiaan sovi. Anu Pentik siellä Posiolla istuu sorvin ääressä ja tekee itse kupit, kynttilät, päiväpeitot ja muut rihkamat mitä ketju sitten myy nyt jo kansainvälisesti 80 myymälässä. Totuus kuitenkin on, että suurimpaan osaan tuosta tavarasta voisi rehellisesti teipata sen "Made in India" -lapun. Totuus on taruakin ihmeellisempää, ja sitähän brändeissä tavoitellaan.

Kärkiviisikkoon nousivat edellämainitun lisäksi Ingman, SOK, Kalevala Koru ja Aarikka, ja täytyy sanoa että olin hämmästynyt. Omissa mielikuvissani osa näistä ei tosiaan kolistele kärkeä tässä kisassa. Vuosikausia mainonnassaan ja julkisivussaan yhteiskunta- ja ympäristövastuuta näkyvästi esillä pitänyt Kesko ei ollut 25 yhteiskuntavastuullisimman brändin joukossa lainkaan, sen tuotemerkki Pirkkakin vasta sijalla 12. (Tietysti on otettava huomioon, että luettelostahan vastaajan todennäköisesti ovat näitä brändejä poimineet, ja mitä siellä ei ole, ei sitten ole.)

Myös ympäristöystävällisyyttä oli kysytty, ja ympäristöystävällisin brändi on suomalaisten mielestä Tolu. Kyseessä on kansainvälisen kemikaalifirman tuote, joka on biologisesti hajoavaa ja jonka männynneulasen kuvilla kuvitetun pakkauksen voi polttaa. Siinä on onnistuttu myös ihan mukavasti ympäristöbrändin rakentamisessa ja on jopa jonkinverran alleviivattu asiaa. Alleviivaus on todennäköisesti aloitettu vasta sitten, kun omistus on siirtynyt pieneltä suomalaiselta isolle kansainväliselle (oletan näin tapahtuneen).

Ympäristöystävällisyyden kärkiviisikossa oli Tolun lisäksi Pentik (varmaankin aiemmat perustelut käyvät myös tähän), Valio, Halti ja Oras. Tuossa ryhmässä Halti herättää omassa mielessäni eniten kysymyksiä, mutta ehkä on niin, että kansan syvät rivit eivät vielä huomanneet, ettei juuri mitään Haltia tehdä enää kotimaassa ja ulkoilumielikuvat yhdistyvät tehokkaasti ympäristöyställisyyteen. Edellämainitsemani Pirkka yltää sijalle 14. Jutun mukaan heikoin ympäristöimago brändeistä on Nesléllä, Rolexilla, Unileverillä ja Aurinkomatkoilla. Näihin ei omista mielikuvistanikaan ole vaikea löytää perusteluita.

Mielikuvilla ei tässä asiassa näytä olevan juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Ei edes sen kanssa, kuinka paljon ympäristö- tai yhteiskuntatyötä ja -viestintää brändin eteen tehdään. Suotuisa ympäristö- ja yhteiskuntavastuuimago voi syntyä ihan muunlaisilla mielikuvilla, onnistuneesti suomen kesän värisillä mainoskuvilla tai ehkä reippaalla retrosuomalaisuudella. Vaikka sanotaan, että kansa on nykyään valveutunutta eikä sitä helposti huijata näissä asioissa, mainoskulissin takana ei todennäköisesti tarvitse tehdä mitään varsinaisen asian eteen oikean mielikuvan synnyttämiseksi. Siihenhän voittoa tavoitteleva yritys tietenkin pyrkii.

Oma työnantajani tuskin koskaan pääsee kovin korkealle tässä kilpailussa, vaikka töitä sen eteen paiskitaan minun pöytäni ääressä hartiavoimin joka päivä. Mielikuvat masuunista puhuvat puolestaan.

Inventaario vuodelle 2008

Vuodenvaihteen lomakausi on melkein nautittu loppuun. Joulu oli erinomaisen rentouttava, se sisälsi lähinnä lautapelejä ja pientä ulkoilua, kuten mäenlaskua. Joulua juhlittiin Lappeenrannassa ja se suoritettiin poistumatta vanhempieni asuttamasta kaupunginosasta yhtään mihinkään kokonaiseen neljään päivään. Joulun jälkeen tehtiin muutama päivä töitä todella rauhallisessa maisemakonttorissa (hauskaa, kun koko kerroksessa valot palavat ainoastaan oman työpöydän yläpuolella) ja sitten vaihdettiin vanha vuosi uuteen nauramalla vatsalihakset kipeiksi. Vielä on Loppiainen viettämättä.

Jatkumona vuoden takaiselle arvioinnille annan tuomioni myös menneelle vuodelle, ja kokoan listan saavutetuista virstanpylväistä:
2,5 kk työttömyyttä
9 kk työntekoa
n. kaksi viikkoa palkallista lomaa
n. 15 työpaikkahakemusta
5 työpaikkahaastattelua
2 työpaikkaa
1 muutto
1 kylpyhuoneremontti
12 luettua kirjaa
72 nähtyä elokuvaa
3 kurssia työn puolesta
1 kirjansidontakurssi
1 huovutuskurssi
muutamia tusinoita urheiltuja tunteja
n. 15 kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock ja Tangomarkkinat
2 klassisen musiikin konserttia
1 ulkomaanreissu (Tallinna)
kotimaanmatkustusta julkisilla välineillä n. 10 000 km
n. 15 000 km auton ratissa
muutamia kymmeniä pyöräiltyjä kilometrejä

Päällimmäiset tunnelmat vuodesta 2008 ovat, että tätä naista on viety kuin pässiä narussa. Tuo lienee suurimpana syynä siihen, että kirjoja on kulunut kaikkien aikojen säälittävin määrä (olen lukenut Sinuhe Egyptiläistä keskimäärin yhtä kauan kuin olen asunut Pohjanmaalla. Yhä on noin 150 sivua jäljellä.) Lukemistavoitteiden lisäksi vuoden elokuvienkatselutavoite on alitettu surkeasti.

Erityisharmitusta viime vuonna aiheutti tuo oman auton hankkimisen pakko ja nykyisen työpaikkani vaikutus autolla ajettuihin kilometreihin. Tälle en kuitenkaan tällä hetkellä voi mitään, joten murehtiminenkin on melko turhaa. Onneksi meillä paikataan tätä ympäristövaikutusta sillä, että sillä aikaa kun minä huristelen autolla, kulta ajaa omat työmatkansa polkupyörällä, takana on jo yli 500 polkupyörätyömatkakilometriä. Olen myös osin työstäni ja osin nykyisestä sijainnistani johtuen kasvattanut julkisten käyttömäärääni kilometri- ja tuntitolkulla, mikä lienee ihan positiivista.

Vuoden tähtihetket taisivat olla tuon vakituisen Ruukin työpaikan varmistumisen lisäksi rauhalliset lomapäivät Lappeenrannassa juhannuksena ja jouluna sekä ihana helteinen viikonloppu Tallinnassa. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että olen rohkeasti mennyt kuuntelemaan pikkukaupungin kaupunginorkesteria ja myös muita keikkoja on käyty kuuntelemassa melko ennakkoluulottomasti. Tässä on siis tavoitteeseen päästy. Muuten vuodelta 2008 puuttuvat melkolailla kaikki telttailu- ym. ekstremekokemukset, lukuunottamatta yhtä omenavarkaissa käyntiä, josta olen tietenkin hieman ylpeä.

Todennäköisesti vuosi 2009 ei liene yhtä tuulinen kuin viime vuosi oli. Maailmankuvan avartamiseksi tavoitteena on edellisvuotta ahkerampi elokuvien katselu ja kirjojen lukeminen. Myös autossa istuttujen kilometrien henkilökohtaiseksi kompensoimiseksi liikuntaharrastuksia voisi lisätä rutkasti. Voisihan sitä keksiä myös jotakin ihan uutta ja itsensäkin yllättävää. En tosin vielä yhtään tiedä, mitä se voisi olla.

Ilmastoasiaa ja käärme pyssyn ulkopuolella

Tämänviikkoinen työmatkani kohdistui Raaheen metalliteollisuuden alkulähteille. Siellä vietettiin konsernin energiapäiviä, pääosin siitä syystä että myös työnantajani on tehnyt energiatehokkuussopimuksen TEM:n kanssa, ja nyt kaikkien toimipaikkojen pitäisi löytää se tarvittava 9 %:n säästö jostakin, sääntöjen puitteissa. Kahden päivän koulutuksen jälkeen voin vain todeta, että säästön tekeminen ja erityisesti sen todentaminen vaatii tulevaisuudessa melkoisesti päänvaivaa myös minulta.

Houkutuksena energiapäiville oli tuotu puhumaan myös kansallinen ilmastojulkkis, se parhaiten elinkeinoelämän kanssa samaan huoneeseen sopiva, siis Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hän piti alustuksen aiheenaan ilmastonmuutos, ja vaikka en olekaan Korholan kanssa kaikesta samaa mieltä, kuuntelin tuon parituntisen erittäin kiinnostuneena. Täytynee sanoa, että sanoma poikkesi huomattavasti mm. siitä, mitä olen Jyväskylän yliopistossa aiheesta istunut kuuntelemassa.

Korholan pääasiallinen viesti oli, että ilmastomuutokseen liittyvä epävarmuus ihmisen vaikutuksesta on otettava huomioon ja siitä on voitava keskustella, ja erityisesti tuo epävarmuus, ei suinkaan varmuus, on syy siihen, että toimenpiteitä ilmastomuutoksen hidastamiseksi on ryhdyttävä toteuttamaan pikaisesti. Korhola on sitä mieltä, että toivon antaminen on oikea motivaattori, ei suinkaan uhkakuvien maalaaminen, joka aiheuttaa lähinnä kohtalonuskoa ja apatiaa.

Toimenpiteisiin olisi Korholan mukaan otettava täysin uusi, "reformistinen" lähestymistapa teknologioita kehittämällä, koska tällä hetkellä suunnitteilla olevat toimenpiteet ovat auttamatta liian hitaita. Ratkaisumallien tulee olla a) aidosti ilmakehän tilaa parantavia, b) kustannustehokkaita ja kansantaloudellisesti järkeviä sekä c) ympäristön kokonaisedun kannalta mielekkäitä ja ekologisesti sekä sosiaalisesti kestäviä. Viimeinen kohta tarkoittaa siis, että ratkaisumallit eivät saa luoda uusia ympäristöongelmia toisaalle. Tästä viimeistä kohdasta esimerkkeinä, jotka eivät toteuta ehtoa, Korhola käytti tuulivoiman ja maisemallisten ongelmien sekä bioenergian ja metsänhakkuiden välistä yhteyttä. Mielenkiintoista oli mielestäni, että keskustelussa ei edes tässä kohtaa mainittu ydinvoimaa, jonka ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat käytännössä täysin eri asioita. Jos tuulivoima ja bioenergia ovat poissa laskuista, kysymykseni kuuluukin, mitä maailmalla on enää tehtävissä sillä aikataululla, jota muutoksen hidastaminen vaatii?

Oli erikoista olla kuuntelemassa tuota luentoa sellaisessa seurassa, jossa esimerkiksi maininta Suomen Luonnonsuojeluliitosta aiheuttaa tukahdutettuja tyrskähdyksiä. Olen ilmeisesti liiaksi tottunut toisenlaiseen seuraan. Ilmeisesti myös luennolla istuminen ja läsnäololistojen kierrättäminen on minulla liian tuoreessa muistissa, koska henkilökohtaisen savun korvista sai se uskomaton sähläys, jolla osallistujalistoihin saatiin viimein kaikkien paikalla olijoiden nimet. Kuinka vaikeaa se voi olla?!

Johtopäätöksenä koulutuksesta todettakoon, että energia-asioita on kyllä ajettu eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn (sanonta kulutti itsensä niiiin loppuun kahdessa päivässä), mutta jäin siihen käsitykseen, että toistaiseksi tuota viatonta luontokappaletta ei sinne ole vielä varsinaisesti kertaakaan saatu.

En päässyt tällä reissulla masuunille enkä valssaamolle, mutta opastettu kierros on seuraavalle kerralle jo varattuna. En myöskään juuri ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, ja Raahen vanhasta kaupungista se vähä mitä ehdin nähdä, esittäytyi lähinnä käsikopelolla. En muista koskaan olleeni yhtä pimeässä kaupungissa. Koin melko konkreettisen aikamatkan menneisyyteen.

Kaiken muun lisäksi on mainittava, että Korholalla oli ehdottomasti koko salin parhaiten istuva puku. Erittäin tyylikästä, herra Korhola.

Raahen vanhan kaupungin pimeyttä.

Ääniä

Avokonttorin huonoja puolia on se, että kuulee kaiken. Kuulee mm. kaikkien työkavereidensa puhelimien soivan. Kun kerrokset ovat keskeltä auki ensimmäisestä neljänteen, mahtuu yhteen päivään aika monta erilaista soittoääntä. Varmasti jokaisella työpaikalla on se henkilö, jolla on nokialaisessaan se raivostuttavin TITTI-DI-DITTI-TITTITI-DIDIDI (jokainen voi kuvitella tähän mieleisensä) -soittoääni niin kovalla kuin vain suinkin. Tänään, kun yritin saada tolkkua VOC-asetuksen sisällöstä ja vaatimuksista (jälleen kerran), olin ensimmäistä kertaa vähällä lähteä ja liipaista sen naapurin loputtomasti soivan tittidi-tittidi-puhelimen yli maisematoimiston reelingin. Onhan siinä tietysti logiikkaa - jos unohtaa puhelimensa jatkuvasti pöydälleen, sen on oltava TO-DEL-LA kovalla.

Toinen lähes yhtä ärsyttävä puhelimenomistajakategoria ovat "äänitin-lapseni/kissani/koirani-jokeltelua-ja-jaan-sitä-riemua-teille-kahdeksasta-neljään" -henkilöt. Jossakin niistä kolmesta muusta kerroksesta, joissa en itse istu, istuu joku, jonka lapsella ei ole vielä sanoja, mutta senkin edestä keuhkoja. "Äl-läl-lä, äl-läl-lä, äl-läl-läää" kuuntelen joka päivä. Joka PÄivä. Se oli suloista ehkä ensimmäisellä kerralla.

Ehdin soittoäänikiukultani onneksi tehdä tänään vähän muutakin. Ensi viikolla pääsen Raaheen Ruukin energiakoulutuspäiville, ja esittelen siellä omien tehtaidemme energiansäästötoimenpiteitä. Kaksi päivää esitystä kasattuani totesin, että se olisi paljon helpompaa, jos olisin tullut taloon vähän aiemmin ja ehtinyt hieman enemmän olla mukana tämän vuoden energiansäästöhankkeessa. Toivottavasti kukaan ei kysy mitään.

Lisäksi töissä keskusteltiin siitä, kuka saa Ruukilta joulukortteja ja lahjoja ja kuka ei. Periaate on, että ne joilta laskutetaan, saavat, ne jotka laskuttavat Ruukkia, eivät saa. Koska en varsinaisesti ole sellaisissa hommissa, että saisin mitään kaupaksi, en pääse lähettämään kortin korttia. Sääli, sillä tietäisin muutamakin sellaisen henkilön, josta on ollut korvaamaton apu isinöörinurani alkumetreillä (sekä firmalle että minulle).

Joulukuuhan tosiaan alkaa jo muutaman päivän päästä. Joululomaan on enää kolme viikkoa. Olen kyllä aloittanut joulun odottamiseen valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Melkein kaikki joulukortit tuli askarreltua jo pari viikkoa sitten (osin, koska pelkäsin niiden kiireessä jäävän tekemättä). "Joulukoristeita huovuttamalla" -kurssi kansanopistossa (heh!) viimeaikaisten lumituiskupäivien kanssa on myös auttanut kovasti odotustunnelman kohottamisessa. Tällä kertaa todella odotan joulua, enkä päästä sitä lipsahtamaan ohi huomaamatta.

Sainhan käännettyä kiukun pienen mutkan kautta mukaviin tunnelmiin. "Frosty the snowman was a jolly happy soul..."

Jäteopissa

Olin pitkästä aikaa koulun penkillä eilen ja toissapäivänä. Koska kyseessä oli työnantajan tarjoama ja satoja euroja kustantanut koulutus, olivat fasiliteetitkin paremmin hoidossa kuin silloin kun viimeeksi istuin luennolla. Ei nyt mitenkään mullistavasti, mutta kuitenkin.

Koulutuksen tarjosi (tai myi) Ekokem, ja aiheena oli vaativa ongelmajätehuolto. Luennot ovat tietysti aina luentoja, ne ovat hyviä, huonoja tai keskinkertaisia ainoastaan johtuen henkilöstä, joka seisoo salin edessä. Tuohon kahteen päivään ja noin tusinan luennon sarjaan mahtui sekä loistavia että keskinkertaisia. Ja koska ne kaikkein keskinkertaisimmat oli laitettu sinne eteen molempina päivinä lounaan jälkeen, ne muuttuivat huonoiksi eikä puolet luokasta voinut estää itseään torkahtelemasta.

Aiheet sen sijaan olivat yksi toisensa jälkeen mielenkiintoisia, minkä takia ne kello kahdentoista torjumattomissa olevat torkut ottivatkin niin kovasti päähän. Olisin mielelläni kuullut kaiken. Aiheet olivat hyviä ja kiinnostavia tietenkin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne käsittelivät juuri niitä ongelmia, joita minun pitäisi omassa työssäni ratkaista. Sain toivottavasti paljon hyviä eväitä käytännön toteuttamiseen, ja ainakin listalleni taas muutamia uusia asiantuntijoita, joille soittaa kun hätä on suurin.

Kurssilla oli viitisentoista osallistujaa, osa selvästi työnantajan pakottamana, osa aidon kiinnostuneena aiheesta ja osa onnellisena siitä, että oli päässyt yöksi pois kotoa. Ensimmäiset torkkuivat ensimmäisestä luennosta lähtien, kolmannet taas vasta toisen päivän luentojen aikana. Itse kilttinä etupenkin tyttönä lähdin ensimmäisenä päivänä ajoissa siskon luokse nukkumaan ja jaksoin piinata luennoitsijoita toisen päivän viimeiseen luentoon saakka.

Luentojen lisäksi meille tarjottiin kierros uudessa jätteenpolttolaitoksessa. Olen käynyt jo useammassa, mutta jollain tapaa se valtava jätevuori tekee joka kerta vaikutuksen. Lisäksi Riihimäen palokunta kävi esittelemässä kemikaali- ja kylmäpukunsa. Puku näytti pätevältä, mutta toimiminen sellaisessa ei oikein vakuuttanut. Pukeminen ei onnistu yksin ja siihen kuluu aikaa useita minuutteja, jonka jälkeen aikaa puvussa oleskelemiseen on reilut kymmenen minuuttia. Ja siinä ajassa pitäisi neljä pällekkäistä hanskaa kädessään saada jotakin kemikaalionnettomuuspaikalla aikaiseksi. No, ne miehet taitavat osata hommansa.

Varsinaisen opin lisäksi tarjolla oli riittävästi ruokaa sekä illanviettoa. Ruoka oli erinomaista. Oli kuitenkin hieman erikoista astella Ekokemin lounasruokalassa pöytään, johon oli katettuna alkusalaatit kaikkine koristeineen, kun viereiseen pöytään kantoivat tarjottimia pussit jaloissaan ja suojalasit päässään haalarimiehet, jotka katsoivat meitä hieman ihmeissään. Illanviettoon en tosiaan jäänyt sen pidemmälti kuuntelemaan kuopiolaisten hauskojen miesten vitsejä tai luomaan suhteita, vaan pidin yllä vanhoja suhteita kyydityttämällä itseni vanhan tutun kyydissä siskoni luokse juoruilemaan pienistä, mitättömistä ja mukavista asioista. Sisareni uutuuttaan kiiltävä ja oikein sievä asunto sai itsenikin haaveilemaan vastaremontoidusta keittiöstä, joka olisi varmaankin oikein mukava jokseenkin kuluneen ja ahtaan vuokrakyökin sijaan.

Luennolla istuminen oli pitkästä aikaa niin kivaa, että aloin jälleen harkita kemian opintoja. Erityisesti, kun Ekokemillä vakuuttivat minut siitä, että lisätieto aihealueesta ei todellakaan olisi pahitteeksi.

Hyvästi opiskelijuus

Ensimmäinen päivä lokakuuta. Ensimmäinen päivä sitten kesän 1999 kun opiskelijakorttini ei ole voimassa. Tästä se alkaa, kalliit junaliput, normaalihintaiset lounaat, ennennäkemättömät hinnat teatterissa ja museossa. Huoh.

Joitain asioita tosiaan kaipaan. Opiskelukaverini statuksena oli jokunen viikko sitten facebookissa "Risto valitsee kursseja Korpista". Tajusin näin jälkijättöisesti, että se tosiaan oli lukuvuoden paras hetki, kun katseli kurssien sisältöjä ja suunnitteli uusia opintoja. Amk:ssa tietysti vain katseli uusia kursseja, suunnitelmat oli tehty opiskelijan puolesta, toimiva systeemi sekin. Lisäksi on monia muita juttuja: sosiaalisuus ja kaverien treffailu keskellä päivää, pitkät lounaat Ilokivessä, satunnaiset omavalintaiset vapaapäivät, kaikki sellainen. Jopa miltei vuoden uppoutuminen graduun (amk:ssa hieman vähemmän aikaa opinnäytetyöhön), keskittyminen yhteen, itseä kiinnostavaan aiheeseen viikosta ja kuukaudesta toiseen oli hienoa. Kerrankin oli aikaa keskittyä yhteen asiaan ja tehdä se kunnolla (uskomatonta ehkä, mutta ajattelin gradustani näin jo sitä tehdessäni). Toisinaan leikin ajatuksella, josko sitten isona ryhtyisikin tutkijaksi.

Henkilökohtaisen hintaluokkani muutosta lukuunottamatta olen kuitenkin ihan tyytyväinen veronmaksaja. Insinöörin työni on kiinnostavaa ja päivät kuluvat hieman liiankin nopeasti toisinaan. En kaipaa sitä huonoa omaatuntoa, jota opiskelija saa kantaa jatkuvasti: aina on jotakin tekemättä jotakin kurssia varten. Ja tenttiä edeltävät päivät nenä kirjassa tuntuvat samalta kuin oikein paha koti-ikävä: kunpa voisi olla jossain muualla ja tehdä jotain muuta.

Vai josko ehkä sittenkin hakisi opiskelemaan jotakin kiinnostavaa...

Työtä teräksen parissa

Kesä on ehtinyt vaihtua syksyä lupailevaan vesisateeseen sitten viimeisen. Päivittäinen istumapaikkani on samalla ehtinyt siirtyä 30 kilometriä etelään. Olen ympäristöinsinöörinä terästeollisuudessa nyt kolmatta viikkoa, ja paljon on näihin ensimmäiseen kahteen viikkoon mahtunut, voi pojat. Kilometrejä auton ratissa on kertynyt noin 1100, ja ylityötuntejakin siinä samalla muutamia. Pelkäsin, että ensimmäiset pari viikkoa saan pyöritellä peukaloitani organisaatioon perehtymisen merkeissä, mutta kyllä tämä on ollut tiukkaa kvartaaliympäristönsuojelua aivan alusta lähtien.

Ihan aluksi piti tilata sopivia työtamineita ja -releitä. Nyt on uusi tietokone ja puhelin (jonka vaihdoin kuitenkin aika pian takaisin omaan entiseen, hieman parempaan puhelimeeni), käyntikortit tulivat tänään postissa, ja mikä parasta, minullapa on todella komea, keltainen, kuulosuojaimellinen kypärä, samanlainen kuin esimerkiksi näillä herroilla. Turvakenkätoimitusta odottelen vielä malttamattomana.

Varsinaisen työnteon aloitin tuottamalla yhden kakkoskvartaalia koskevan powerpoint-esityksen, joka piti lähettää divisioonan johdolle tiedoksi. Ja divisioonan johto melkein ymmärsi, mitä olin yrittänyt hienoilla kaavioillani sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minun odotetaan tekevän juuri sitä, mitä omastakin mielestäni olen tullut uuteen työhöni tekemään. Viihdyn.

Omasta, hieman järjestelmällisyysfriikistä mielestäni erityisen mukavaa uudessa organisaatiossa on se, että se noudattaa äärimmäisen orjallisesti kaikenlaisia viestinnän ulkonäköohjeita. Kaikkialla käytetään tiettyjä värejä, fontteja, fonttikokoja, asiakirjapohjia ja niin edelleen. Se on jollain tapaa erityisen tyydyttävää.

Värikoodattujen kypärien ja powerpoint-esitysten parissa puuhailun lisäksi olen siis istunut autossa ja kiertänyt tehtaita eri puolilla Pohjanmaata. Olen nähnyt kuinka peltikatto saa muotonsa ja miten villa liimataan eristeeksi teräksen väliin seinäelementtiin. Vaikuttavin kaikista on kuitenkin siltatehdas, jossa vierailin viime viikolla. Siellä miehet (ei, siellä ei tosiaan ole yhtään naista töissä) hitsaavat kasaan ja nostelevat "pieniä" ja "isoja" elementtejä valtavilla magneettinostureilla (pienet painavat "vain" sen 5-10 tonnia, isommat peräti 70 tonnia). Kun näkee sellaisen 4x25-metrisen elementin nousevan ilmaan, tulee siinä feminiinisemmällekin olennolle väkisin kovin karski ja miehekäs olo.

Työni tarkastajana

Jäljellä on neljä päivää ympäristönsuojelutarkastajan viransijaisena. Tai ei oikeastaan sitäkään, koska ylityötunnit pitäisi vielä ehtiä viettää poissa työpaikalta. Neljä kuukautta on mennyt todella nopeasti, ja sanomattakin on selvää, että työ on opettanut paljon tuoreelle maisterille.

Ensinnäkin työ on opettanut itsensä ilmaisemista kuivakkaasti. Viranomaisena täytyy osata sanoa asiat neutraalin objektiivisesti. Vaikka asia kuinka henkilökohtaisesti innostaisi tai kismittäisi, on osattava kääntää asia niin, että seikkaan on nyt muidenkin kiinnitettävä objektiivisen harmaata ja virallista huomiota. Taito sekin.

Tein ennen työn aloittamista oletuksen, joka onkin pitänyt paikkansa, mutta vain puolittain. Pohjalaisisännille on tarvinnut väittää vastaan harvinaisen vähän. Minut on otettu mahtavan mukavasti vastaan suurimmassa osassa paikoista joihin olen tarkastajana kävellyt sisään, kahvia on keitetty ja tarinoitu yhtä jos toista yrittämisestä ja siitä kuinka maailma muuttuu, ja kuinka hyvä on että ympäristöstä huolehditaan. Sitä ennustuksen toista puolta, naapuririitoja, onkin sitten ollut senkin edestä. Ympäristönsuojelua – ja siinä samassa ympäristönsuojelutarkastajaa – on mukava ja helppo käyttää lyömäaseena kekseliäisyyden loppuessa. Meille soitetaan, jos ei vain ole kanttia mennä sanomaan sille naapurille, että sen naama kertakaikkiaan ottaa päähän, tai toisessa tapauksessa siitä aidan yli on huudettu jo niin paljon, että homma on muuttunut molemminpuoliseksi pään aukomiseksi. Sitten keksimällä keksitään, että nuo kaksi maalipurkkia ovat seisseet tuossa naapurin talon päädyssä jo aika kauan, tai että naapurin komposti on puoli metriä väärässä kohdassa. Asiaa siinä sitten selvitellään, ja seuraavaan viikkoon mennessä jomman kumman naapurin mittari on mennyt niin paljon punaiselle, että se polttaa saunanpesässään pelkkää sanomalehteä toista päivää putkeen pelkkää ilkeyttään. Ja taas meille soitetaan. Voi pojat, näitä esimerkkejä olisi kerrottavaksi.

Välillä ollaan onneksi myös ihan oikeiden ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä, niin vakavien, että poliisi ja mahdollisesti syyttäjäkin on kutsuttu mukaan piirileikkiin. Maailmassa on vielä olemassa ihmisiä, joita ei lainkaan kiinnosta yksinkertaisimmatkaan ympäristöasiat, ja ne jätetäänkin huomiotta kunnes rikosilmoitus on tehty. Asioiden kärjistyminen tuohon mittakaavaan aiheuttaa päänvaivaa myös tarkastajan omalla puolella pöytää: muistioita on kirjoitettava kieli keskellä suuta, kun tietää erittäin todennäköisesti joutuvansa myöhemmin omista sanomisistaan vastuuseen käräjäoikeudessa. Vastuuta on jo roimasti organisaationkin puolesta. Ja tuntuma on se, etteivät nämä asiansa näin pitkälle vieneet henkilöt edes muutu oikeussalikäsittelystä miksikään.

Tässä työssä on edellisistä huolimatta huomattavasti enemmän hyvää kuin huonoa. Joka päivä on erilainen erilaisten ihmisten ja asioiden kanssa, ja aika kuluu vinhaa vauhtia. Sekin, mikä ei aina ole mukavaa, saattaa silti olla mielenkiintoista. Ja vaikka aina ei tunnekaan tekevänsä työtä, jolla on merkitystä, saattaa siitäkin jonkun toisen päivä hieman parantua. Työpaikalla tulee naurettua paljon, ja keskustelua käydään kollegoiden kesken päivittäin ja runsaasti. Välillä olen vähän väsynyt hommiin, mutta hermojani en ole menettänyt kuin yhden ainokaisen kerran asiakkaan vastaanväittämiseen. Kyseessä on muuten se sama vakioasiakkaaksi muodostunut yrittäjähenkisyyden ja piittaamattomuuden yhdistelmän ruumiillistuma, jolta vastaanotin ensimmäisen huutopuheluni huhtikuun alussa. En kuitenkaan vieläkään huutanut, kuulemma, kollegan mukaan. Ainakaan yhtä kovaa kuin asiakas itse. Ja mainittakoon myös, että en ole ainoa, jolta tapaus on saanut savun korvista.

Voin suositella ympäristönsuojelutarkastajan työtä lämpimästi kaikille asiakaspalvelusta, keskikokoisesta tai vähän pienemmästä vallasta, omien jalostuneiden mielipiteiden lausuntoina ylös kirjoittamisesta, lakipykälien tulkitsemisesta, byrokratiasta, kirjeiden ja muistioiden
kirjoittamisesta, puhelimeen vastaamisesta, erikoisiin kysymyksiin vastauksen löytämisestä tai tietenkin maailman pelastamisesta (isossa tai pienessä mittakaavassa) kiinnostuneille. Ja on siinä hommassa vielä paljon muutakin tekemistä.

Järjen veit ja merelle siltaa

Noniin. Seinäjoen kesän toiset festivaalit on nyt eletty. Tangohulinaa oli kaupungissa keskiviikosta sunnuntaihin, ja tänään viimeisetkin jäljet keskustan kaduilta on saatu siivottua.

Havahduin huomaamaan, että onhan sekin ihan oikea festivaali. Itse olin siellä enemmän töissä kuin huvittelemassa, vaikka kävin huolellisesti kuuntelemassa suuren iskelmäidolini Topi Sorsakosken keikan torstai-iltana. Se oli hieno keikka se. Sanoisin jopa, että hienompi kuin ne osittain näkemäni rokimmat keikat sivummalla tangokadusta.

Markkinahenkeä etukäteen tuntemattomalle omituisiin tilanteisiin joutuminen oli tangokadulla enemmän kuin todennäköistä. Kollegan kanssa mm. törmättiin Marita Taavitsaisen keikalle lavan eteen välispiikin aikana, ja hetken siinä katse yläviistoon Maritaa ihmeteltyämme tajusimme - ympäriltä kuuluvan rapinan havahduttamina - seisovamme keskellä valtavaa kadun pituista tanssilattiaa. Tuli kiire väistellä tangokansaa sivummalle, kun pariskuntia alkoi tulla syliin.

Olen hyvinkin saanut perspektiiviä siihen, miksi joku lähtee Tangomarkkinoille toiselta laidalta Suomea katsottuani meininkiä tänä vuonna paikan päällä. Oli mielenkiintoista havaita, että siinä missä oma sukupolveni vetää Provinssiin päälle sen festarikarhupuvun tai -peruukin,
tangomarkkinasukupolvi vetää päähänsä sen jo parikymmentä vuotta markkinoilla mukana kulkeneen huopahatun, joka on kiinnitetty täyteen tangopinssejä. Festarikansa on festarikansaa ja festarirekvisiittaa pitää olla.

Tangomarkkinoilla on myös oma vihkiytynyt yleisönsä - karavaanarialueita työn puolesta kiertäessä kävi ilmi, että joillain alueilla on viimeisten 15 tangomarkkinoiden ajan majaillut suurinpiirtein sama porukka, samoilla paikoilla, ja kaikki tuntevat toisensa. On niin totuttu siihen mitä viimekin vuonna oli, että jos leirintäalueen suihku vaihtaa paikkaa, ollaan järjestäjäpuolella helisemässä kiukkuisen palautteen kanssa. Sama seikka selittää toisaalta myös sen, että pitkin tätä viikkoa Ilkan sivut ovat täyttyneet kireistä kommenteista liittyen siihen, kenen olisi pitänyt voittaa ja pitäisikö Lauri Tähkää päästää tangomarkkinoiden päälavalle.

Tyypillistä on myös, että siinä missä esim. Provinssissa 100 dB(A) saa yleisön huutamaan kovempaa ja ryntäämään lähemmäs lavaa, Tangomarkkinoiden päälavalla 75 dB(A):n ylityttyä meitä melumittarin kanssa seisojia pyydetään tekemään jotakin kun meteli on niin kamala. Täytyy kyllä myöntää, että itse kallistun hieman jälkimmäisten puolelle. Oli todella mukava kuunnella ulkoilmakeikkaa, jonka mökä oli sen 75-80 dB(A) noin 30 metrin päässä kaiuttimesta. Ei tarvinnut tulppia, mikä on kaltaiselleni pienikorvaiselle ja tinnituspelkoiselle henkilölle suunnaton huojennus. Joku tietävä voisi valaista minua, miksi, oi miksi pitää viheliäiset nuorisomusiikkikeikat olla niin kovalla?

Tässä vielä tangokansaa ja Topi.

Tankianin Serj onkin mukava mies

Ehkä väsynein maanantai todella pitkään aikaan. Puhelin on soinut typeriä puheluita töissä koko päivän (ihmiset voi olla joskus todella uskomattomia), ja pohjalla on kolmen päivän festarirupeama Provinssissa, joista kaksi töissä siellä. Päälle vielä kuraisten festarivieraiden mukanaan tuoman kuran imurointia (ei pahalla kaverit, tulkaa ensi vuonna taas) ja pyykinpesua kovasti illalla. En vaihtaisi, mutta nyt pitäisi saada kunnon unet. Kertaan kuitenkin hieman kun homma on vielä muistissa.

Perjantainahan satoi vettä ja Linkin Park soitti. Katsottiin alkupuoli keikkaa mikserikopista, joten ei kastuttu, mutta oltiin pahasti tiellä. Linkin Parkin miksaaja on sellainen yhtä leveä kuin kärttyinen ukko, joka ei meinannut millään mahtua kulkemaan edestakaisin sitä kapeaa käytävää pöydän takaa pöydän eteen, kun meidänkin piti seisoa siellä. Nauratti se sen naurettavan tärkeä asenne. Suomalaisen organisaation äänimiehellä tuli savu korvista sen hankalan ukkelin kanssa. No, bändi veti hyvän hittikimaran setin lopuksi, ja se olisi ollut vielä viihdyttämpää, jos olisin voinut kuunnella sitä lavan etupuolella enkä läheisellä asuinalueella melumittarin kanssa.

Lauantaiaamuna pyöräilin vielä tyhjälle ja suljetulle festivaalikentälle havaitsemaan, että se näytti siltä ettei siellä ketään olisi edellisenä päivänä ollutkaan. Uskomatonta. Laitanpa pari ennen-jälkeen kuvaa todistimeksi. Kaatopaikalle se kuitenkin haisi, mutta mitäpä muutakaan odottaa, kun
25 000 ihmistä jättää soosiset astiat juuri siihen missä lautanen tyhjeni ja päälle sataa vettä. Todettuani siisteyden pyöräilin takaisin kotiin nukkumaan ja odottamaan iltapäivän hommia.

Jipun meluja mitatessa Ylen teltan backstagella tuli vastaan Asko Kallonen. Eläkeläisten (kauheita) meluja mitatessa päälavan takana vastaan tuli puolestaan Serj Tankian. Tankianin Serj moikkasi, Kallosen Asko ei (ja vain toinen heistä aukoo päätään Idols-tuomarina). Olin niin ällistynyt tuon tiukan armenialaisen rokkimiehen leppoisuudesta, etten älynnyt edes nimmaria pyytää. Pahus. Ja sittenhän siinä kävi vielä niin, että lopetettuani työt ja siirryttyäni oluttelttaan kavereiden seuraan, en oikein muistanut katsoa Tankianin keikkaa. Pahuksen pahus. Danko Jonesin keikan kuitenkin näin. se oli oikein hyvä, jopa parempi kuin odotin.

Sunnuntai oli rauhallinen päivä, kun ei varsinaisesti ollut töitä. Billy Talent kyllä kuolasi iltapäivällä päälavalla (yih, ei miellyttänyt), mutta päivä meni lähinnä Foo Fightersia odotellessa. Saatiinkin sitten oikein erinomaiset paikat lavan edestä. Edessä oli vain lyhyitä ihmisiä. Dave Grohlia en onnistunut bongaamaan backstagelta vaikka kuinka tein tikusta asiaa sinne monta kertaa, mutta ehkä hyvä keikka parinkymmenen metrin etäisyydeltä on melkein yhtä hienoa. Laitan kurillanikin kuvia, kun niiden valokuvaussäännöt on niin tiukat.

Maanantaina, tänään siis, päädyin väsyneenä kauhistelemaan sitä järkyttävää siivoa, joka festarialuetta ympäröivillä leirintäalueilla vallitsi. Ihmisillä täytyy todella olla liikaa rahaa, kun taakseen voi jättää kaiken makkarapaketeista makuupusseihin, telttoihin ja kokonaisiin
puutarhakalusteisiin pöytineen kaikkineen. Ei käy kateeksi niitä vanhempia, jotka vapaaehtoisesti, lastensa urheiluseuran hyväksi haravoivat välinpitämättömän festarikansan p**kaa hehtaaritolkulla.

Kuriositeettina menneestä viikonlopusta ja Seinäjoesta: jotain kertoo mielestäni sanomalehdestä, että erään Ilkan toimittajan mukaan parasta Provinssissa oli Tankianin keikan jälkeinen ilotulitus.

Ja niistä typeristä puheluista. Kun siellä langan toisessa päässä on kerrottu, että "meiltä ei mitään jätteitä tule kun ne kaikki poltetaan" ja minä olen sanonut, että polttaminen ei oikein sovi kun se on laissa kielletty, niin kuka järkevä ihminen uskoo, että se muuttuu sallituksi kun vain jankuttaa tarpeeksi kauan että "aina meillä on poltettu"? Luuleeko ne että ennen pitkää sanonkin: "E-hei, minä vaan narrasin, on se sittenkin sallittu!"

Perjantaina illalla päälavan edessä.

Lauantaina aamulla samalla tantereella.

Foo.

Dave.

Vastauksia edelliseen

Kävin tänään laittamassa nimeni papereihin (useisiin todellakin), kahden kuukauden päästä urani metalliteollisuudessa alkaa. Pyörin samalla käynnillä vähän tulevassa työpaikassani ja sain jonkin verran vastauksia eilisiin kysymyksiin:

• Joudun mahdollisesti jopa Tanskaan. Englanti on virallinen työkieli. Esimieheni oli sitä mieltä, että ruotsini on kolmosen arvoista asteikolla yhdestä neljään. Itse en ollut sitä mieltä. Luulen, että mitä pidemmälle päästään, sitä varmemmin esimieheni alkaa olla kanssani samaa mieltä.
• Pukukoodi ei ole tiukka. T-paita käy, tai hommahaalari.
• Niin isoon taloon mahtuu varmaan monenlaista porukkaa. Myös vanhoja teollisuusäijiä.
• En pääse pyörällä töihin. Työmatka on 30 kilometriä.

Loppuihin kysymyksiin vastausta ei vielä löytynyt. Nyt leivon piirakan allekirjoitettujen papereiden kunniaksi.

Bloggaamisesta ja tulevaisuudesta

Eilenpä oli oikein vuosipäivä. Ensimmäinen blogiteksti syntyi työllä ja vaivalla vuosi sitten. Tuli tuossa vähän selailtua, että mitä sitä on oikein saatu aikaiseksi. Aika paljon asiaa on ollut polkupyöräilystä, eläimistä ja ötököistä, lukemisesta, opiskelusta ja maailmanpelastamisestakin. Omasta mielestäni parhaat tekstit ovat syntyneet sellaisina joutilaina hetkinä, jolloin on ollut aikaa tuumia. Kuten nyt viime vuoden loppukesällä, kun otin etäisyyttä ja lomaa.

Paljon on ehtinyt vuoden aikana muuttua, suurimpina kela-status (opiskelijasta työttömyyden kautta työssäkäyväksi veronmaksajaksi), asunto ja paikkakunta. Mielenkiinto samoihin asioihin kuitenkin pysyy. Kirjoittaminen on ollut keskimäärin terapeuttista ja palkitsevaa, ja aion tätä hupia jatkaa vastakin. Missään vaiheessa ei ole ollut kysymys siitä, että lukeeko näitä jorinoita joku vaiko eikö, vaikka olenkin viime aikoina kuullut, että lukee, todella yllättävätkin henkilöt. Yritän olla ottamatta paineita asiasta.

Sitten hieman hienoja uutisia ja hehkutusta. Olen onnistunut puhumaan itseni sellaiseen unelmatyöpaikkaan, että en meinaa itsekään uskoa todeksi. Tämän tyyppiset tehtävät itselläni olivat mielessä, kun aloitin opinnot Jyväskylässä: Ta-daa! Vakituinen ympäristöinsinöörin paikka Ruukilla!

Riemusta kiljuen tietenkin otin paikan vastaan (olisi ehkä pitänyt saada nauhalle se puhelu, jonka soitin kullalle noin minuutti uutisen jälkeen). Kysymys on työpaikasta, jonkalaiseen en vielä muutamaan vuoteen, jos nyt koskaan, uskonut itselläni olevan mahdollisuuksia. En tiedä vielä aloitusajankohtaa enkä paljon muutakaan, mutta huomenna on sovittuna lounastreffit esimiesten ja esimiesten esimiesten kanssa asioista sopimiseksi, sen jälkeen tiedän varmaankin enemmän.

Kaikenlaisia asioita pyörii mielessä tuollaisen uutisen jälkeen:

• Joudunkohan kuinka nopeasti Ruotsiin tai tekemisiin umpiruotsinkielisten kanssa, pitääkö jo alkaa prepata (tuleva esimiehenihän siis on ruotsinkielinen)?
• Onkohan siellä tiukka pukukoodi?
• Onkohan siellä hyvää porukkaa, vai ainoastaan vanhoja teollisuusäijiä?
• Missä istumapaikkani sijaitsee, pääsenköhän pyörällä töihin?
• Osaankohan tehdä sitä työtä mitä menen sinne tekemään?
• Minkälaisten asioiden kanssa oikein joudunkaan tekemisiin? Onko työlläni merkitystä?
• Saankohan omat käyntikortit?

Tämä kaikki selviää epäilemättä viimeistään muutaman kuukauden päästä.

Oppia kaikki ikä

Tällä viikolla on lähinnä toivuttu vapusta tekemällä rutosti töitä ja katsomalla hömppää dvd:ltä. Vapussa onkin toipumista: ensin kaksi päivää piknikkiä puistossa auringon paisteessa, sitten kaksi päivää polkupyöräilyä pitkin Jyväskylää lintuja tarkkaillen, auringon paisteessa jälleen. Eipä ole koskaan ollut tähän aikaan vuodesta minun nahkassani huomattavissa selvää päivettymistä, paitsi nyt.

Mutta siitä työnteosta. Huhkia on saanut, ja joka päivä opettaa jotakin uutta. Olen oppinut ainakin seuraavat asiat:

• Sadasta kotipihallaan huutavasta fasaanista ei pääse eroon pesimäaikaan, vaan on odotettava syksyyn.
• Vesilain tulkitseminen ojituskysymyksissä ei ole vain vaikeaa, se on miltei mahdotonta. Heittäisin mielelläni vesilinnulla koko ojituskysymyksiä ylipäänsä. Hitto vie.
• Yhdessä päivässä ehtii tehdä puoli tusinaa tarkastusta, mutta muistiota niin monesta ei ehdi kirjoittaa koskaan.
• Jos rikospoliisi pyytää virka-apua, siinä ei auta äpinä, että olen ollut hommissa vasta vähän aikaa enkä tiedä mistä on kysymys. Viransijainen on viranhaltija on viranhaltija.
• Tontillinen sekalaista kamaa naapurin ilmiantamana tekee pari sataa kuutiota kaatopaikkajätettä ja ison laskun.
• Puhelimessa huutavan asiakkaan voi saada hiljaiseksi.
• Ympäristökeskus ja ympäristöosasto on todella vaikeaa olla sekoittamatta keskenään.
  
• Sektorien välinen yhteistyö on hankalaa.
• Jos ei kykene sanomaan esimiehelleen ei, saa viihdytettäväkseen kourallisen kenialaisia opiskelijoita, koko päiväksi.

Töitä on paiskittu senkin takia kovasti, että huomenna on taas oltava muualla. Juna vie aamutuimaan Tampereelle henkilöarviointiin: olen hakijajoukon top kakkosessa tosi kivaan työpaikkaan. (!!!). Täytynee tässä iltapuhteina jatkaa innostuksen ja motivaation kohottamista, koska muusta työpaikan saaminen ei enää liene kiinni.

Kaakelia

Aamuisin kello puoli kahdeksan asuntoni ovikelloa soittaa mies, joka tervehtii, kävelee kylpyhuoneseen ja vetää oven perässään kiinni.

Remontti etenee sellaista vauhtia, etten ole itsekään uskoa. Voiko olla mahdollista, että kuulin remontin tarpeesta perjantaina, ja nyt tiistaina yli puoleen kylpyhuoneen seinistä on lätkitty kaakelit, matto lattialta revitty ja betoninkuivauskoneet hönkii lattialla iltaisin? Luulen kuitenkin, että remonttireiska on optimisti väittäessään remontin vielä valmistuvankin tällä viikolla. Alunperin käsitin, että vain lattia uusitaan ja mahdolliset kosteusvauriot kuivataan, mutta ilmeisesti myös isännöitsijän silmään kylpyhuoneen kuluneet, beiget muovitapetit olivat riittävän rumat peitettäväksi kaakelilla.

Remontin keskellä on aina vähän hankalaa, mutta yhden putkiremontin eläneenä tämä on kuitenkin erittäin siedettävää ja kohtuullista.Varsinkin kun tietää, että palkkiona vaivoista saa uutuuttaan kiiltelevän (joskin vähän pölyisen) kylpyhuoneen. Suurimpia rasitteita lienee se, että kasvoja pestessä tiskiharja takertuu otsatukkaan (koska kaikki veden kanssa läträys täytyy toimittaa saman altaan yllä keittiössä). Kohtuullista, erittäin kohtuullista.

Niin, ja kävin tänään taas yhdessä työhaastattelussa yhteen tosi kivaan työpaikkaan. Päätöksiä asiasta tehdään toukokuussa. Pidän sinnikkäästi peukaloita ja toiveita pystyssä siihen saakka.

Työn iloa

Eipä ennätä paljon aatoksiaan intternettiin ylös kirjata, kun on uusi työ opeteltavana. Työtä työssäni riittäisi, vaikka en olisikaan vasta-alkaja. Töitä saa tehdä parhaan taitonsa mukaan ainakin sen kahdeksan tuntia päivässä. Vielä kuitenkin nautin työstäni lähes joka hetki.

Osin voin itse vaikuttaa siihen, mitä päiväni sisältää, osin sen määräävät sulaneen lumen alta paljastuneet, ihmisten jälkeensä jättämät roinat, joista sitten soitellaan ja joiden maisemasta hävittämiseksi pitää joskus tehdä paljon töitä. Harvoin on kuitenkaan mitään todellisia törkeyksiä, ts. kohtuutonta haittaa (sian ruhoja tms.) tienpientareella tarjolla. Toisina hetkinä en koe läheskään sellaista maailmanparantamisen ponnekasta iloa kuin parhaina hetkinä voisi. Maailmassa on nimittäin olemassa ihmistyyppi, joka rakastaa sitä, että voi purkaa harminsa johonkin osoitteeseen, oli se harmi sitten vaikka kaksi roskapussia työmatkan varrella pyörätien kupeessa. Me sitten käymme töllistelemässä niitä kahta pussia siellä ja tuhlaamme hyvää maailmanpelastusaikaa yhden ihmisen päivän parantamiseksi.

Toisinaan taas ihmiset kyllä valittavat aiheesta, mutta valituksen aiheuttaja ei tätä aihetta näe tai ainakaan suostu tekemään asialle mitään. Olen jo käynyt läpi ensimmäisen huutopuheluni, jonka kuluessa minulle huudettiin mm. "Lue kalenteria, osaatko lukea kalenteria!?!" Tulin kuitenkin tuon puhelun johdosta siihen ilahtuneeseen päätelmään, että itse en menetä malttiani ja pystyn oikein rauhallisesti vastaamaan huutajalle, että "kyllä, minä osaan lukea kalenteria, mutta mitäpä voisimme päivän polttavalle ongelmalle tehdä?"

Tehtäviini kuuluu myös itse hankkiutua erikoisiin tilanteisiin, kuten siihen erääseenkin korjaamoon, joka oli kattoa myöten täynnä tupakansavua, ja jonka kovin vastahankaiselta omistajalta yritin saada vastauksia ongelmajätteitä koskeviin kysymyksiini. Ei mitenkään erityisen vuorovaikutteinen vierailu. Omistajan silmistä paistoi vierailuni aikana riemu ainoastaan silloin, kun hän tarjosi läpeensä likaisentuhruisen kätensä käteltäväksi ja minä ilmeenkään värähtämättä tartuin siihen. En usko kummankaan maailman huomattavasti käynnistäni parantuneen. On onneksi olemassa myös edellisen vastakohtia, jotka kierrättävät minua putiikissaan pari tuntia, juottavat kahvia ja kertovat matkalla kaiken asiasta ja asian vierestä. Siinähän se iltapäivä sitten mukavasti kuluikin.

Kotona oleskeluni hankaloituu tulevina päivinä eksponentiaalisesti. Tänään sain isännöitsijältä masentavia uutisia: kylpyhuone menee tarkastuksen perusteella remonttiin. Muuttaa ei sentään tarvitse, mutta on juostava suihkussa kellarikerroksessa. Pitää myös tyhjentää ja remonttisuojata paikkoja eteisen tienoilla. Ja koska kokemukseni perusteella remontit tehdään pääosin ennen ihmisten yleistä heräämisaikaa, voin myös alkaa pelätä aamuisin, minkälaiseen haalarimieheen kunakin aamuna makuuhuoneen oven avatessani törmään.

Niin ja btw, pelkoon voi tutkimusten mukaan myös kuolla. Sunnuntai-Hesarin Torsti (30.3.) tiesi kertoa, että kokonainen viiriäislakka voi kuolla pelkästään siihen, että petolintu ilmaantuu näköpiiriin. Ilmeisesti pelkoon (tai säikähdykseen, sydänkohtauksen johdattelemina) kuolevat myös ne päästäiset, jotka jälkeenpäin löytyvät kintut ojossa koirankikkareen vierestä. Se haju vaan oli aavistuksen verran liikaa.

Siteeraan vielä samaista Hesaria, joka siteeraa puolestaan Konsulttitoimisto Augustin Konsultti-Suomi-sanakirjaa:

Öö: (usein käytetty) siirtymävaiheen äännähdys, kuuluu konsultin suusta siirryttäessä epäselvästä analyysista epätoivoiseen selitysyritykseen.

Naulan kantaan.

Oikoonen

Pohjanmaa on näyttäytynyt aloittelijalle viimeisen kahden viikon aikana ensin aurinkoisena, sitten lumisena. Kaikenlaista eteläkarjalaisluonteelle outoa ja kummallista on tullut vastaan. Ensinnäkin paikannimet. Missään muualla en ole murteen huomannut vaikuttavan paikannimiinkin niin voimakkaasti kuin täällä. Vai miltä kuulostaa Oikoonen, Alaanen ja Havoosto? Pohojalaaselle vokaali on pitkä.

Toiseksi liikenne. Seinäjoki on kaupunki, johon tullaan autolla suhaamaan ja hoitamaan asioita jostakin tiettömän taipaleen päästä. Se näkyy katukuvassa. Liikennesäännöt ovat vihjeitä, joita ei ole pakko noudattaa, jos ei halua. Esimerkiksi risteyksestä vasemmalle kääntyessään voi kääntyä suoraan vastaantulevan kaistalle, jos kuitenkin aikoo seuraavasta, lähellä olevasta liittymästä kääntyä edelleen vasemmalle. Jalankulkijalla ei ole oikeuksia. Jalka oikoosenaan saa suojatien reunassa seisoa niin kauan kuin tahtoo, signaali ei tarkoita autoilijalle mitään. Myös pyöräilijöiden, jo suojatiellä olevien, oletetaan pysähtyvän ja väistävän autoa. Olen vielä hengissä, mutta nyt jos koskaan on aika hankkia se uusi, sievä, vaaleanpunaisesti kukallinen kypärä, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa.

Itse ajan autoa tietysti paremmin, enkä ainakaan jalankulkijoiden yli. Kulkupelini toimii edelleen ja kulkee kivasti. Takana on nyt jo arviolta reilut 1000 km (lukuun sisältyy muuttomatka halki Suomen, Jyväskylästä kahteen otteeseen). Täällä päässä en ole autoa juuri tarvinnut liikutella, ja autoilussa itselleni haasteellisimmaksi onkin osoittautunut lämmitystolpan kanssa asiointi. Olen lähtenyt reissuun nyt puolenkymmentä kertaa, aina tietysti pakkasessa ja ennalta arvaamatta niin, ettei lämmitys ole osunut kohdalleen, jos edes koko piuha on ollut auton nokassa kiinni. Neljänä aamuna auto on seissyt lämmityksessä niin että sillä ei ole lähdetty mihinkään. Kaiken muun huvituksen lisäksi se perhanan lämmityspiuha on niin lyhyt, ettei se yllä tolppaan asti ellei autoa pysäköi ruutuun vinosti. Yönsininen salamani siis lähinnä seisoo ruudussa paikallaan, vinossa, väliin tuiskussa, väliin paisteessa.

Päivät on tehty ympäristönsuojelun viranomaistyötä. Työ on välillä ihan koulutusta vastaavaa, milloin yksittäisen ihmisen maailman pelastusta (tai paremmaksi muuttamista), milloin paperinpyöritystä laajemmassa pelastettavassa mittakaavassa. Suurimmalta osalta soittelijoista joudun ottamaan puhelinnumerot ylös ja soittamaan takaisin, kun en vaan ihan oikoosenaan pysty keksimään sopivaa vastausta. En ole osannut vastata sen paremmin suoraan siihen, mihin jätemaalipurkit voi viedä, kuin siihenkään, miten lähelle sikalaa voi saada omakotitalon rakennusluvan. Myös lantapattereita koskevat kysymykset ovat vaatineet kaupunkilaisneidiltä hetken papereiden plaraamista. Nopeasti ja luotettavasti olen osannut vastata vain siihen, missä sijaistettavani mahtaa olla tällä hetkellä kun hänen numerostaan vastaankin minä. Välillä homma on ollut askartelua, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä: viimeisenä taloon tulleen velvollisuus on mm. päivittää leikekirja (työstä käy: ilmeisesti edellinen tulija saapui vuonna 2005, ja sain käyttööni liian jäykät sakset ja huonoa liimaa). Olen askarrellut myös käyntikortteihini omia yhteystietojani (putiikkiin on järkevästi tilattu yleis-viransijaiskortteja, joihin voi itse täydentää puuttuvat tiedot), eikä sekään ole sujunut mainittavan hyvin (tarrojen tulostaminen voi olla todella vaikeaa).

Iltaisinkin aika on kulunut kaikkine laatikoineni ja järjestelyineni niin vauhdilla, ettei kyllästymistä ole tarvinnut vielä potea. Suurta Keski-Suomi-ikävääkään ei ole vielä ehtinyt kasautua. Osin siinä auttaa iltaisin Jyväskylään auki oleva sätti-ikkuna. Muuten ei juuri vapaa-ajan vieton suhteen ole ongelmia, kun sitä väsyneenä maataan oikoosenaan, taju kankaalla jo iltakymmeneltä.

Uusi elämäni Pohjanmaalla

Kolme päivää töitä viranomaisena takana. Ja neljä iltaa puunausta, kuurausta, järjestämistä, jynssäämistä, purkamista ja roudaamista kotona myös takana. Eikä läheskään kaikki ole vielä paikallaan. Sen voin ainakin sanoa, että vähän väsyttää.

Asunto alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että täällä oikeasti asutaan, siitä huolimatta, että huonekaluja ei ole juuri nimeksikään. Asunto on talon kulmassa ja ikkunoita on kahteen suuntaan. Toiset ovat sisäpihalle, ja vastapäisistä asunnoista on siis kivasti voinut seurata miten tavaravuori olohuoneessani päivä päivältä pienenee ja kuinka minä huhkin iltamyöhiin rätteineni ja laatikoineni. Toiset ikkunat ovat joen suuntaan, ja maisema onkin kivempi. Joki ei tosin näy, mutta laskettelurinne kyllä. Hämmästykseni oli melkoinen, kun maanantai-iltana huomasin ikkunastani näkyvän valaistun laskettelurinteen. Minä luulin muuttaneeni lakeuksille.

Talo ja alue, jolla se sijaitsee, vaikuttavat rauhallisilta. Ilmeisesti ne sitä ovatkin, päätellen pihalla laiduntavasta fasaanilaumasta. Työpaikalle on matkaa muutama sata metriä, ja lähikauppa on Anttila. Ihan hirveästi en ole vielä ehtinyt tutustua lähikortteleiden palvelutarjontaan johtuen elämän työntäyteisyydestä sekä kotona että virassa, mutta läheisen elokuvavuokraamon alennussetelit huomasin kuitenkin poimia talteen eteiseen kasaantuneesta roskapostikasasta (ei mainoksia -lappu odottelee vielä askarteluaan).

Kotifasaanirouva aamiaisella tänään klo 07.55.

Työpaikalla kaikki on uutta ja ihmeellistä, kuten arvata saattaa, ja päivät ovat täyttyneet lähinnä äimistelystä ja jatkuvasta uuden oppimisesta. Työyhteisö vaikuttaa mukavalta ja asiat tuntuvat sujuvan. Jälkimmäisestä todisteena se, että maanantaina aamulla olivat puhelin, avaimet sekä atk-tunnukset salasanoineen odottamassa minua ja töideni alkamista. Tuollaista ei sentään ole tapahtunut minulle koskaan aiemmin missään työpaikassa. Apua ja perehdytystä työkavereilta tuntuu saavan niin paljon kuin vain kehtaa pyytää. Työhuoneessani on kaksi ikkunaa ja toisesta oikein mukavat maisemat luultavasti Seinäjoen kauneimman korttelin puistoon. Toisesta voi ihailla viereisen talon valkeaa seinää muutaman metrin etäisyydeltä. Kyllä kelpaa.

Varsinaisista töistä voin varmaankin kertoa sitten, kun pääsen niihin ihan oikeasti käsiksi (vaikka soitin tänään kyllä ympäristöministeriöön). Sen sijaan alussa antoisinta ovat uudet ihmiset ja uuden työpaikan sosiaaliset normit. Esimerkiksi, että mihin aikaan sitä kahvia tulee juoda (vähän väliä) ja kuka istuu missäkin (tai mitkä paikat ovat varattuja vuosikymmenten rutiinien seurauksena).

Asia, joka näin alussa on osoittautunut todelliseksi haasteeksi, on itseni esitteleminen puhelimessa. Siinä vaiheessa, kun olen saanut sanottua nimeni, olen jo unohtanut mistä organisaatiosta nyt olinkaan. Siinä sitten änkytetään jotain Seinäjoesta ja terveydestä. Ehkä tarvitsen kuivaharjoittelua JYYn edustajiston pj:n tavoin.

Seinäjoki