Joulun odotusta

Taas on kaikki edellisten ja tämän vuoden joululehdet luettu, ja jouluakin ehditty odottaa jo monta viikkoa. Välillä ehti olla jo luntakin maassa, ja kotona oli oikein tunnelmallista. Nämä auttoivat virittymään tunnelmiin.


Vielä neljä päivää.

Excuse me, Sir, olen turisti

Alkuvuosi on mennyt käytännössä erilaisiin vuotta 2008 ja ympäristöä (eikä välillä edes sitä) koskeviin kyselyihin vastatessa. Se on olennainen osa työtäni ja kirjattuna myös roolikuvaukseeni, mutta en olisi arvannut että neljännes vuodesta on pelkästään sitä (olen niiin jäljessä kaikissa muissa töissäni). Ensimmäisenä raportointivuotenani tilanteen teki mielenkiintoiseksi se, että minulla ei ollut aavistustakaan mitä kaikkia raportointivelvollisuuksia työnantajani kaltaisella putiikilla voi olla, ja lyhenin päivä päivältä lannistuksesta postilaatikolla, kun pyytämättä ja yllättäen siellä odotti jälleen yksi uusi tyhjä planketti. Nykyisin tosin suuri osa raporteista tehdään erilaisilla - paremmilla ja huonommilla - nettikaavakkeilla, ja niiden täyttämisessä pitää olla erityisen tarkkana, että on tarkistanut, tuplatarkistanut, tallentanut ja lähettänyt kaikki täyttämänsä välilehdet ja tiedot. Alan nyt varovaisesti jo uskotella itselleni, että maaliskuun päätyttyä viimeinenkin eräpäivä raportoinnille on mennyt. No, ensi vuonna lienee helpompaa, kun on edes kevyt aavistus siitä, mitä tuleman pitää.

Raportoituani raportoimasta päästyäni ja todettuani että olen saanut ko. sidosryhmävelvoitteet hoidettua viime keskiviikkona, otin etäisyyttä ympäristöinsinööriyteen ja matkustin vanhaan kunnon Lontooseen. Kulta oli matkustanut sinne työmatkalle jo alkuviikosta, ja minä menin muutamaksi päiväksi perässä. Imperiumin pääkaupunki ei ollut aivan yhtä keväinen kuin odotin, mutta mahtava kaupunki yhtä kaikki. Pidän siitä joka kerta yhtä paljon.

Saarivaltakunnassa on se erikoinen piirre, että ensimmäisenä päivänä kaikki on nurinkurista, ja tuntee itsensä normituristiakin turistimmaksi väistäessään ihmisiä jalkakäytävällä väärään suuntaan ja nykiessään vääriä ovia vääriin suuntiin. Katua ylittäessä on ensin helppo muistaa katsoa juuri siihen toiseen suuntaan, mutta sitten noin puolen päivän jälkeen sitä menee jotenkin sekaisin siitä kaikesta vääriin suuntiin yrittämisestä, että suojatielläkin vilkuilee hätäisesti varmuuden vuoksi molempiin suuntiin, kun ei enää ole ihan varma. Se menee kuitenkin onneksi ohi noin päivässä. Mutta kyllähän sitä itsensä hieman idiootiksi tuntee rynkyttäessään kahvilan ovea niin pitkään, että kaikki sisällä olevat asiakkaat ehtivät kääntyä katsomaan. Sitten kun viimein pääsee sisään, menee kello viiden tee väärään kurkkuun kun luulee, että kadulla auto liikkuu ilman kuljettajaa.

Tällä kertaa olin yrittänyt suunnitella matkani pakolliset ohjelmanumerot hyvin etukäteen, koska kaupungissa on käyty nyt jo niin monta kertaa ettei voi luottaa pelkästään siihen, että suurkaupungin nähtävyyksiä töllistellessä aika kyllä kuluu mukavasti ja tyytyväisesti. Olin jo edellisellä reissullani haaveillut Kew'n puutarhan näkemisestä, ja nyt sinne viimein pääsin. Paikka oli mahtava, vaikuttavinta olivat magnoliat täydessä kukassa päästämässä sellaista tuoksua, jota olin aikaisemmin vetänyt sieraimiini ainoastaan The Body Shopin purkista (aika autenttisen tuoksun ovat mokomat purkittaneet). Vaikka maaliskuun vesisateessakin paikka teki vaikutuksen, niin varmasti myös kesäkuussa lämpimällä säällä puutarhassa viihtyisi paremmin kuin hyvin vaikkapa piknikillä.

Perjantai-iltana nautimme aidosta ja alkuperäisestä englantilaisesta seisomapaikkakomiikasta Jongleurs comedy clubilla, lauantaina katsoimme vesisateessa David Beckhamin, Wayne Rooneyn, Peter Crouchin ja kumppaneiden menestyksekästä jalkapallottelua Wembleyn stadionilla (Englanti - Slovakia 4 - 0) ja sunnuntaina kiersimme British Museumin pitkästä aikaa. Osasin suhtautua muumioihin ja Egyptin historiaan Sinuhe Egyptiläisen hiljan luettuani paljon paremmin kuin edellisen kerran 16-vuotiaana (jolloin visiitti kesti museokauppakierros mukaan luettuna noin puoli tuntia). Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin myös double deckerillä, maisemia näkyi paremmin kuin maanalaisessa ja mukavaa oli muutenkin.

Olin myös tehnyt etukäteen pätevän ostoslistan, Lontoossa kun on tuota valinnanvaraa hieman enemmän kuin täällä Seinäjoella. Olikin ilahduttavaa kävellä kauluspaitakauppaan, jonka valikoimasta ei voinut olla löytämättä itselleen sopivaa, tai teekauppaan, jossa oli teevalikoimaa yhtä paljon kuin edellisessä kaupassa paitoja. Päädyin ostamaan kaksi paitaa, kalvosinnapit ja puoli kiloa teetä. Tietysti osin ostostelumahdollisuuksia helpotti se, että Lontoon-agenttimme, rakas paikallisoppaamme osasi vinkata oikeat paikat eikä tarvinnut kiertää arvailemassa.

Viivyin melkein kokonaiset neljä päivää, ja ehdin mielestäni oikein kivasti kaikenlaista. Seuraavaa samanpituista turistireissua ei onneksi tarvitse odotella vajaata kahta kuukautta enempää, vuorossa tuolloin toinen rakas kaupunki Firenze. Ehkäpä sieltä en tuo tuliaisina samanlaista kevätflunssaa, jollaisen kylmänkostea Lontoo lähetti mukanani Suomeen.

Parvekepuutarha 2008

Olen ollut vähän laiska ja saamaton blogin suhteen, enkä mm. ole saanut uutta parvekepuutarhaani esiteltyä blogissa lainkaan. Tätä nykyähän minulla on oma sellainen. Ei se nyt ihan mihinkään Kotilieden puutarhasivulle varmaan pääsisi, mutta on sinne kannettu pöytä Jyväskylästä, hankittu mukava pehmeä parvekematto, ostettu amppelia ja ruukkua sekä idätetty siemeniä.

Parveketta. Kuvassa olen myös kätevästi itse omana varjonani sekä naapurin kaunis verho.

Matto oli hyvä hankinta. Se on todella mukava jalan alla, ja kuivuu sateen jäljiltä HETI. Suosittelen, niitä myydään terassi- tai parvekematon nimellä.

Kukat ovat tällä kertaa viime syksyn reissun väreissä punaisia ja keltaisia. Amppelin hankin valmiiksi istutettuna. Olivat anteliaita siellä puutarhakaupassa, kaupan päälle tuli myös yksi kappale voikukkaa. Amppelissa kasvaa tuon voikukan lisäksi sellainen riippuva, keltaisia pieniä naamallisia kukkia kasvattava kaunis juoppo kasvi, joka tarvitsee noin litran vettä päivässä pysyäkseen terhakkana. Nimi saattoi olla niinkin tylsä kuin kultahippu. Lisäksi parvekkeella kasvaa punaisia pelargonioita parvekelaatikossa ja joku keltainen ihan kiva mykerökukkainen pieni kukka, jonka nimi oli ehkä papinkukka tms. Eipä tullut kirjoitettua nimiä ylös ostohetkellä...

Huhtikuussa laitoin vaikka mitä siemeniä tulemaan kesää varten, mutta jostain syystä hengissä selvisivät vain sitruunamelissa ja köynnöskrassi. Multa oli luomua, joten siitä se ei voi johtua... Krassia varten on parvekkeen kaiteesta kattoon viritetty ristikkokin, saapa nähdä (epäilen) kasvaako se koskaan niin isoksi että ristikosta olisi varsinaista hyötyä. Köynnöksen surkeus johtuu osin siitä, että istutin ne ulos aika myöhään, ja osin siitä, että pelargoniat olivat arvioitua suurempia, joten krasseille ei juurikaan jäänyt tilaa. Virhearvio. Myös sitruunamelissat ovat edelleen aivan pikkuruisia, mutta sille ei ole mitään varsinaista syytä.

Parveke on mukavasti ilta-aurinkoon päin. Toistaiseksi kelit ovat olleet keskimäärin niin viileät, että puutarhaa ihastellaan pääasiassa ikkunalasin läpi. Heinäkuun helteitä odotellessa.

Pelargooniat.

Kiroan keliä

Aina sitä jotain voi parvekkeella puuhailla talvellakin. Parvekepuutarhaan oli satanut juuri niin paljon tarpeeksi lunta, että siitä sai rakennettua lumilyhdyn. Tuolla se on nyt loistanut koko illan.

Näillä keleillä ei kyllä muuten kauheasti ole riemua tuosta talvesta. Uusilla suksilla ehdin käydä hiihtämässä kolme kertaa, ja taas kelit vaihtuivat marraskuisiksi. Helmikuun puolen välin tuntumassa tuo pitkittynyt marraskuu alkaa jo urpia. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa toivon keskellä talvea, että olisi mielummin kesä. Kesällä on kivempi olla ulkona joka tapauksessa, oli keli mikä tahansa. Ja voi laittaa parvekepuutarhaa. Tällaisena talvena ei voi tehdä mitään niitä asioita, joita talvella tehdään. Ei pääse edes suksimaan järven jäälle, ja sitten jos on pakkasta ja pääsisikin, niin jään päällä, lumen alla on vettä, joka jäätyy suksenpohjiin, ja taas urpii.

Jäävät todennäköisesti paukkupakkaset tältä talvelta Jyväskylässä näkemättä, elleivät ilmaannu yllättäen jälkijättöisesti. Tiukin lukema tälle talvelle on noin viikon takaa, kun mittari näytti aamulla viittätoista pakkasastetta, mutta lauhtui nollan tietämiin iltapäivään mennessä. Villapaidat ovat pysyneet kaapissa.

Räntäsadetta ja hiljaiseloa

Viuh vaan ja kuulas syksy vaihtui marraskuun loskaksi ja pimeäksi. Hiljaisuus blogissa ei johdu siitä, että olisi niin kiire, vaan lähinnä siitä, että ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Mistään. Marraskuu ja maisterin paperit lamauttivat aivotoiminnan.

Tuli hieman päivitettyä tuota profiiliakin. En ole enää opiskelija, ja parvekepuutarhankin kiikutin viimein viime viikolla kompostiin. Hyvin se jaksoi ensimmäisiin pakkasiin saakka.'

Ei-opiskelijana olo on kummallista. Tavallaan ajatukseen on saanut tottua jo syyskuun alusta, kun kaikilla muilla alkoi tiukka opiskelu, ja itse mietin kotona teekupin ääressä, että mitäs sitä nyt sitten... Kun lokakuun puolivälissä sain varsinaiset paperit käteen, olo oli lähinnä helpottunut. Paperisota tältä osin ohi! Toisaalta, välittömästi alkoi toinen paperisota, kun kaikenlaisia lippuja ja lappuja piti täytellä ja kaivaa arkistoista ja sitten toimittaa erilaisiin virastoihin. Voin sanoa, että se oli vielä moninverroin turhauttavampaa kuin sen maisterin todistuksen odottelu. No, se kaikki on nyt takana ja voin rauhassa keskittyä urasuunnitteluun.

Urasuunnittelun ohessa olen viimeisen kuukauden puuhannut täysillä rakkaan ainejärjestöni ensimmäisiä vuosijuhlia. Homma oli työläs ja juoksuttava, mutta kun sitten viikko sitten perjantaina istuimme kaikkine vierainemme todella kauniissa ja juhlavassa Lyhdyssä, söimme hyvin, joimme hyvin ja lauloimme hyvin, olo oli kovasti ylpeä. Kyllä sitä pieniltäkin löytyy resursseja juhlia hienosti! Virallisen osuuden päätyttyä lähinnä hymyilin koko loppuillan jatkoilla Ilokivessä. Ystäväni Jennin ottamassa kuvassa hieman tunnelmaa juhlasta.

Opiskelijaelämän päättymisen ja valmistumisen paras puoli taitaa kuitenkin olla se, että viimein on aikaa lukea. Erityisesti tällä hetkellä, kun päivät täyttyvät lähinnä sillä urasuunnittelulla ja teenkeittelyllä, hyvät kirjat ovat arkeni pelastus. Tällä hetkellä omaksikin yllätyksekseni luen Sauli Niinistön kirjaa Viiden vuoden yksinäisyys (jota antikvariaatin setä kauppasi nimellä "Sadan vuoden yksinäisyys"... ei, se on ihan toinen kirja), ja vielä suuremmaksi yllätyksekseni kirja on kiinnostava. Sale kertoo kiinnostavia poliittisia juoruja siitä, kuka sanoi mitäkin kun euroa puuhattiin, ja myös mm. siitä, minkälainen huumorintaju Helmut Kohlilla on. Välillä olen pudota kelkasta, kun en nyt ihan muista jotain henkilöä, hänen puoluettaan tai tehtäviään, eikä Sale näitä aina liian tarkkaan selosta. Mutta sitäkin useammin hymyilen hauskoille anekdooteille, joita herra puhemiehemme on onnistunut muististaan kaivamaan. Pitkän Potter-putken jälkeen Niinistön kirja on todella piristävää luettavaa. Kirjat on kyllä tämän vuodenajan paras asia!

Tilannekatsaus lauantai-iltaan

Opiskelu:
Pakko kirjoittaa esseitä vähentää tarvetta kirjoittaa blogia. Niitä esseitä on nyt kirjoitettu kolmatta viikkoa, ehkä jo ensi viikolla tulee valmista. Silkkaa saamattomuutta, ja typerääkin vielä, koska valmistuminen on todennäköisesti niistä esseistä kiinni. Eipä tosin gradun arvosanaakaan ole vielä kuulunut. Olisihan se tosin pitänyt arvata: gradun toinen tarkastaja on sama akateeminen henkilöitymä, jonka tenttituloksia on saanut lähes aina kinuta kuukausikaupalla. Minkäs teet, kun ei oikein sopivampiakaan tarkastajia ollut tarjolla. Jos nyt tässä joskuspian saisin ne paperit, niin joku ehkä ottaisi vakavasti työmarkkinoillakin... Huoh. Niin, heti esseiden valmistumisen jälkeen alkaa täysin kokopäivätoiminen työnhaku.

Pyöräily:
Pyörä nojailee edelleen Kullan parvekkeella päivää paistatellen, päivästä toiseen, ketjut roikkuen. Eipä ole ollut kiire sitä ehostaa, kun on kuitenkin ollut yksi pyörä alla. Se kun nyt sattuu olemaan vielä hieman tasokkaampi ajettava kuin oma, niin mikäs tässä. Siitä huolimatta ei olla mihinkään kovin pitkille pyörälenkeille päästy, ihan silkasta saamattomuudesta sekin. Tänään poljettiin Kypärämäessä, ja olen kyllä valmis muuttamaan sinne koska tahansa. Ihanaa.

Parvekepuutarha:
Tuolla se nostelee niitä kukkia, vaikka on jo melkein pakkasta. Pian, ellei jo tänään, alkaa yöpakkaset ja alkaa ehkä into parvekepuutarhaltakin loppua. Onhan se ollut osin melko säälittävän näköinen jo jonkin aikaa, mutta ne samettikukat on erittäin voimissaan vielä. Pahus, se taloyhtiön parvekekilpailu meni jo heinäkuussa, ja eihän ne silloiset orvokit näkyneet pihan puolelle ollenkaan. Samettikukat kyllä näkyy - heti nyt jo syyskuussa. No, tuskin ne olisivat voittoa tuolle parvekkeelle tuoneet, eihän näin ylös edes kunnolla näe.

Summa summarum:
Jos en pääse tästä saamattomuudesta, jään pian aamukahvi(tee)pöytään pyörittelemään lusikkaa kupissa. Nyt vähän asennetta tähän syksyyn. *Tsemppausta, murahtelua ja rintakehän pullistelua.*

Piristykseksi siteeraan Remun ns. tavistestihaastattelua monta kuukautta vanhasta kesätunnelmaa hehkuttavasta naistenlehdestä:

Haastattelija: Omistatko tikkataulua?
Remu: En. harvoin tulee tikkaa heitettyä, paitsi joskus pimeessä.

H: Tykkäätkö puutarhatontuista?
R: Joo, jos ne on mun kanssa samaa mieltä.

H: Sauvakäveletkö?
R: Kysymys on siitä, että jos pitää lähtee sauvakävelyy vetään, niin täytyy ymmärtää, että on huono partneri.

H: Hiihdätkö perinteisellä vai luistelutyylillä?
R: Perinteisellä. Mähän hiihdän talvella kuin viimeistä päivää, hyvä kun pellot riittää.

H: Kierrätätkö?
R: Niin että hippulat vinkuu.

Ja lauantain kunniaksi vielä yksi lauantai-ilta-aiheinen, itseäni erityisen kovasti naurattanut linkki (kuinkahan monta väliviivallista sanaa yhteen yhdyssanaan voisi yhdistää? Jään miettimään sitä).

Kukkii!

Dramaattisen kesän jälkeen olosuhteet ovat muuttuneet tasaisemmiksi, ja tilanne puutarhassani on rauhoittunut. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta samettikukat puskivat ensimmäiset kukat viime viikolla, ja näyttävät oikein hienolta tällä hetkellä. Koko laatikon hienoudesta ei voi puhua, joten laitan kuvan ainoastaan tuosta edustavimmasta kohdasta. Lobeliat ovat puolikuntoisia ja keskellä laatikkoa on tyhjä kohta hukkuneen samettikukan kohdalla. Olen kuitenkin oikein iloinen näistä keltaisista kukista.

Lämmöllä loistoa muistaen

Kolmas kerta toden sanoi. Tällä kertaa poissaollessani parvekepuutarhaa ei uhannut kuivuminen, päinvastoin. Jyväskylän rankkasateet hukuttivat kukat laatikkoon. Olin vaihtanut noin viikkoa aiemmin roikot ja nuhjuiset orvokit samettikukkiin, lobeliat jätin koska ne olivat vielä melkein siedettävät. Samettikukat eivät oikein ehtineet edes asettua kun vedenpaisumus saapui ja habitaatti muuttui niin, että yksi kolmesta luovutti samoin tein ja muut kaksi muuttivat kukkansa rusinoiksi. Lobeliat kuivuivat pystyyn. Sattuneesta syystä en nyt laita tähän yhtään kuvaa.

En vielä heittänyt laatikkoa pois, en sisältöäkään. Hätäpäissäni ilmastin multaa kovasti lusikanvarrella ja toivon että se kuivuisi nopeasti. Onneksi pukkasi helteen vastapainoksi. Lobelia on sissi, nyt jo se nostaa yhdeltä laidalta vihreitä lehtiä. Kaunistahan siitä ei enää tule, mutta kiinnostaa kovasti nähdä, kuinka hyvin se toipuu. Kahden samettikukan luulen selvinneen myös pelkällä säikähdyksellä. Uskon uusien kukkien vielä ilmestyvän.

Mutta mitään syyskukkia en kyllä enää vaihda. Saa riittää tuhraaminen tällä puolihoidolla.

On niin lämmin, että tarkeni mennä uimaan äsken. Huomasin, että olin tarvinnut bikineitä viimeeksi ollessani konnevedellä raduhommissa ja unohtanut ne sinne. Että sellainen uimarantakesä. Eräät heittivät myös talviturkkinsa tänään... Poislähtiessä pyöräparkkipaikalla pikkutyttö kysyi äidiltään: "Mihin nuo kaikki sorsat menevät sen jälkeen kun ihmiset lähtevät rannalta pois?" Siellä ne laidunsivat auringossa kiiltelevän ihmislihan lomassa kaikessa rauhassa. Sorsat eivät tosiaan näytä suhtautuvan kovin vakavasti ihmisiin, jotka huutavat, läiskyttävät, kirmaavat ja muuten häiriköivät niiden kotimestoilla.

Puutarhantappaja

Olen yrittänyt tappaa puutarhani kahdesti. Ensin oltiin Provinssirokin reissussa nelisen päivää, palattuamme orvokit ja lobeliat roikkuivat velttona yli laidan. Siihen hätiin ensin kovaääninen "O-ou!" ja kiireesti pari kanisterillista vettä laatikkoon. Eipä aikaakaan kun sisar hento keltainen sinisine tovereineen oli jälleen tomerasti pystyssä. Olin huojentunut.

Ja eipä jälleen aikaakaan, kun koitti juhannus. Kukkaset olivat olleet kokonaista kolme päivää pystyssä, kun taas piti lähteä reissuun. Tällä kertaa puutarha jäi noin viideksi päivää ilman vettä. Ja sää oli tietysti kuin morsian. Juhannuksen riemua laimensi hieman se, että mieltä painoi puutarhan unohtaminen aurinkoon, taas. Kotiin palatessa kukkaset roikkuivat entistäkin dramaattisemmin yli laidan. Vettä kaadettiin taas litrakaupalla laatikkoon, ja ajattelin jo, että se on menoa nyt. Joudun puutarha-alennusmyyntiin ostamaan uuden puutarhan. Vaan ei, taas noustiin. On ne ihme sissejä! Toivottavasti ei tule kolmatta kertaa, joka toden sanoo.

Uhkaava loma

Juhannus tuli ja meni, samalla joutui hyllylle gradu. Ensin ensimmäisestä, toiseksi toisesta.

Juhannusta tultiin viettämään Lappeenrantaan grillin ja saunan ääreen. Oli todella mukavaa ja rauhallista, olut hyvää, sauna ja grilli kuuma, kokko komea (tosin kovin nopea) ja sataman vedyt herkkuja. Pyörällä pääsi ja aurinko lämmitti. Se, joka väittää, että juhannus kaupungissa on vain puoli juhannusta, on väärässä. Kahdesti viimeisen kolmen vuoden aikana kaupunkijuhannusta viettäneenä voin kertoa, että keskimäärin enemmän perinteistä juhannustoimintaa (tansseja, viljapeltoja, kokkoja, järven rantoja, saunaa, olutta, taikoja) saa mahtumaan yhteen vuorokauteen silloin, kun juhlii kaupungissa. Kaikkea on tarjolla käden ulottuvilla, tai ainakin pyörämatkan päässä. En väitä, että mökkijuhannuksessakaan olisi mitään vikaa, mutta ei taatusti myöskään kaupunkijuhannuksessa. Ei siis kannata masentua, jos ei ehdi viimeistään maaliskuun ruuhkissa varata mökkiä juhannukseksi, rohkeasti sitten vaan kaupunkijuhannusta viettämään. Hyvä seura ennen kaikkea, muu on toissijaista.

Toiseksi: gradu tuli kertaalleen valmiiksi, ja ajattelin hyllyttää projektin hetkeksi ennen viimeistelyä ja johdannon & johtopäätösten viilausta, varsinkin kun kaikki muutkin graduni tekemiseen vähänkin liittyvät ihmiset olivat sitä mieltä, että se on hyvä ajatus. Yliopisto ja koko muukin Suomi on kesälomalla heinäkuun, joten graduni ei ehdi tarkastukseen joka tapauksessa kuin vasta elokuussa, eli minkäänlaista kiirettä ei ole. Nyt kun sitten rehvakkaasti jäin Lappeenrantaan jouten vielä maanantaihin muiden kiiruhtaessa tahoillensa takaisin töihin, takaraivossa jäytää huono omatunto. Kai tässä jotain pitää nyt keksiä? Pitäisikö kuitenkin katsella sitä gradua vielä ensi viikolla, eihän se paljosta ole kiinni, että se on lopullisesti valmis... Tai ainakin täytyy johonkin tenttiin alkaa lukea heti... Jos työstään ei saa palkkaa, ei ilmeisesti ole mielestään ansainnut lomaakaan. Saati jos on vielä pitänyt työn alla olleesta projektista.

Huomisen irti arjesta kykenen vielä pitkin hampain itselleni suomaan. Täytynee kuitenkin etsiä jostain edes puutarhahansikkaat, että voi vähän kuokkia ja möyhentää tuolla ulkona puutarhassa. Ettei nyt aivan makailuksi menisi tämä.

Huh hellettä

Viime viikolla aurinko ja helle eivät tehneet vaikutusta pelkästään hartianahkaani, vaan myös parvekepuutarha oli poissaollessani kokenut muodonmuutoksen. Ne pikkuruiset orvokit olivat muuttuneet pensaaksi.

Tällä viikolla voikin sitten haikailla viime viikon helteiden perään ja pitää peukkuja, että ensi viikonloppuna ei sada. Sehän on nimittäin tarkoitus viettää pienessä, tuikituntemattomassa tapahtumassa nimeltä Provinssirock.

Kainot keltaiset

Henkilön, joka päiväunissaan halajaa Pohjois-Karjalaan verkkarihousuiseksi lammasfarmariksi, auringonkukan ja perunan kasvattajaksi ja kymmenen koiran emännäksi, täytyy toteutta alter egoaan kaupungissa parvekepuutarhuroinnin voimin. Puutarha on tänä kesänä väreiltään keltainen ja sininen, kainot neidot keltaiset esittäytyvät kuvassa vasemmalla (kaksi heistä katsoo ujosti kameraan). Taustalla harmaana jylhä parveke ja keskisuomalaista koivikkoa. Saan riemastuksekseni käyttää kullan parveketta viherpeukalointitarpeen tyydyttämiseen (olen parvekkeeton reppana). Kulta on suotuisa myös hoitamaan kasteluhommia joskus auringon porottaessa, jos itse olen estynyt rientämään silmäterieni avuksi.

Puutarha on siis olemassa toista kesää. Viime kesänä laatikossa oli samettikukkia ja mansikoita. Oli tosin ehkä hieman optimistista odottaa mansikkakakkutarpeita parvekkeelta pelkästään istuttamalla pari taimea parvekelaatikkoon. Onneksi satuttiin valitsemaan melko marjaisat taimet, eivätkä ne neljä mansikkaa ehtineet kovin paljon kuivua ennen muuttumistaan kokonaan punaiseksi (en tiedä voiko puhua kypsymisestä) ja jouduttuaan parempiin suihin. Oli siinä touhussa kuitenkin tiettyä maanviljelyshenkeä.

Puutarhan kukkien valitseminen ei aiheuta valinnanvaikeutta. Ensin päätetään keväällä, mihin sinä kesänä lähdetään reissuun, sitten pyöräillään Jyväsjärven ympäri viherlandiaan ihmettelemään tarjontaa ja poimitaan mukaan sopivat kukat. Viime vuonna kannatettiin Hollantia sekä jalkapallossa (ei auttanut) että turismilla, ja kukat parvekkeella olivat oranssit. Sopii vaan arvailla, mihin tänä kesänä suunnataan.