Näytetään tekstit, joissa on tunniste autoilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autoilu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, syyskuuta 23, 2009

Kaimani kuusikossa

Joku näistä pitää paikkansa:
a) korppi on huomattavasti yleisempi Pohjanmaalla kuin muualla Suomessa, tai
b) korppi on yleistynyt huomattavasti Suomen luonnossa viime aikoina, tai
c) korppi on ennenkin ollut ihan yhtä näkyvillä, mutta koska en ole istunut autossa pitkin korpitaipaleita päivittäin, se on jäänyt minulta näkemättä.

En tiedä vastausta. Jos joku tietää, niin minulle saa kertoa.

Nimittäin viimeisen vuoden ajan Pohjanmaalla ahkerammin autoilleena olen päässyt ihailemaan korppien liikkeitä lähes joka toinen päivä. Eteläpohjalainen korppi on löytänyt maanteiden noutopöydät, ja usein Corvus Corax joko liitelee tien päällä, istuu kuusessa tai ihan siinä kaistalla liiskaantuneen evään äärellä. Ja joka kerta pitää varoa ajamasta ojaan, kun pitää niin ihmetellä.

Aikaisemmat havaintoni eläimestä ovat vaellusreitiltä, kesämökin metsiköstä tai kansallispuistosta satojen metrien päästä, jossa linnun on paljastanut ääni. Ja sitä on pitänyt hissuksiin väijyä liikkumatta kiikarin kanssa. Kiikaritta sitä ei ole päässyt ihailemaan kuin vilaukselta ylilennolla. Kyllä se vieläkin arka on, ei muutamaa kymmentä metriä lähemmäs pääse kun se jo lehahtaa kuusikkoon.

Mutta komia musta lintu se on, häjy jopa. Iso. Eikä kovin tyhmä. Kuinkakohan kauan kestää että se istuu pihapuussa odottamassa biojäteastian kannen aukaisua tai vartioimatta jätettyä grillimakkaraa?

torstaina, huhtikuuta 02, 2009

Excuse me, Sir, olen turisti

Alkuvuosi on mennyt käytännössä erilaisiin vuotta 2008 ja ympäristöä (eikä välillä edes sitä) koskeviin kyselyihin vastatessa. Se on olennainen osa työtäni ja kirjattuna myös roolikuvaukseeni, mutta en olisi arvannut että neljännes vuodesta on pelkästään sitä (olen niiin jäljessä kaikissa muissa töissäni). Ensimmäisenä raportointivuotenani tilanteen teki mielenkiintoiseksi se, että minulla ei ollut aavistustakaan mitä kaikkia raportointivelvollisuuksia työnantajani kaltaisella putiikilla voi olla, ja lyhenin päivä päivältä lannistuksesta postilaatikolla, kun pyytämättä ja yllättäen siellä odotti jälleen yksi uusi tyhjä planketti. Nykyisin tosin suuri osa raporteista tehdään erilaisilla - paremmilla ja huonommilla - nettikaavakkeilla, ja niiden täyttämisessä pitää olla erityisen tarkkana, että on tarkistanut, tuplatarkistanut, tallentanut ja lähettänyt kaikki täyttämänsä välilehdet ja tiedot. Alan nyt varovaisesti jo uskotella itselleni, että maaliskuun päätyttyä viimeinenkin eräpäivä raportoinnille on mennyt. No, ensi vuonna lienee helpompaa, kun on edes kevyt aavistus siitä, mitä tuleman pitää.

Raportoituani raportoimasta päästyäni ja todettuani että olen saanut ko. sidosryhmävelvoitteet hoidettua viime keskiviikkona, otin etäisyyttä ympäristöinsinööriyteen ja matkustin vanhaan kunnon Lontooseen. Kulta oli matkustanut sinne työmatkalle jo alkuviikosta, ja minä menin muutamaksi päiväksi perässä. Imperiumin pääkaupunki ei ollut aivan yhtä keväinen kuin odotin, mutta mahtava kaupunki yhtä kaikki. Pidän siitä joka kerta yhtä paljon.

Saarivaltakunnassa on se erikoinen piirre, että ensimmäisenä päivänä kaikki on nurinkurista, ja tuntee itsensä normituristiakin turistimmaksi väistäessään ihmisiä jalkakäytävällä väärään suuntaan ja nykiessään vääriä ovia vääriin suuntiin. Katua ylittäessä on ensin helppo muistaa katsoa juuri siihen toiseen suuntaan, mutta sitten noin puolen päivän jälkeen sitä menee jotenkin sekaisin siitä kaikesta vääriin suuntiin yrittämisestä, että suojatielläkin vilkuilee hätäisesti varmuuden vuoksi molempiin suuntiin, kun ei enää ole ihan varma. Se menee kuitenkin onneksi ohi noin päivässä. Mutta kyllähän sitä itsensä hieman idiootiksi tuntee rynkyttäessään kahvilan ovea niin pitkään, että kaikki sisällä olevat asiakkaat ehtivät kääntyä katsomaan. Sitten kun viimein pääsee sisään, menee kello viiden tee väärään kurkkuun kun luulee, että kadulla auto liikkuu ilman kuljettajaa.

Tällä kertaa olin yrittänyt suunnitella matkani pakolliset ohjelmanumerot hyvin etukäteen, koska kaupungissa on käyty nyt jo niin monta kertaa ettei voi luottaa pelkästään siihen, että suurkaupungin nähtävyyksiä töllistellessä aika kyllä kuluu mukavasti ja tyytyväisesti. Olin jo edellisellä reissullani haaveillut Kew'n puutarhan näkemisestä, ja nyt sinne viimein pääsin. Paikka oli mahtava, vaikuttavinta olivat magnoliat täydessä kukassa päästämässä sellaista tuoksua, jota olin aikaisemmin vetänyt sieraimiini ainoastaan The Body Shopin purkista (aika autenttisen tuoksun ovat mokomat purkittaneet). Vaikka maaliskuun vesisateessakin paikka teki vaikutuksen, niin varmasti myös kesäkuussa lämpimällä säällä puutarhassa viihtyisi paremmin kuin hyvin vaikkapa piknikillä.

Perjantai-iltana nautimme aidosta ja alkuperäisestä englantilaisesta seisomapaikkakomiikasta Jongleurs comedy clubilla, lauantaina katsoimme vesisateessa David Beckhamin, Wayne Rooneyn, Peter Crouchin ja kumppaneiden menestyksekästä jalkapallottelua Wembleyn stadionilla (Englanti - Slovakia 4 - 0) ja sunnuntaina kiersimme British Museumin pitkästä aikaa. Osasin suhtautua muumioihin ja Egyptin historiaan Sinuhe Egyptiläisen hiljan luettuani paljon paremmin kuin edellisen kerran 16-vuotiaana (jolloin visiitti kesti museokauppakierros mukaan luettuna noin puoli tuntia). Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin myös double deckerillä, maisemia näkyi paremmin kuin maanalaisessa ja mukavaa oli muutenkin.

Olin myös tehnyt etukäteen pätevän ostoslistan, Lontoossa kun on tuota valinnanvaraa hieman enemmän kuin täällä Seinäjoella. Olikin ilahduttavaa kävellä kauluspaitakauppaan, jonka valikoimasta ei voinut olla löytämättä itselleen sopivaa, tai teekauppaan, jossa oli teevalikoimaa yhtä paljon kuin edellisessä kaupassa paitoja. Päädyin ostamaan kaksi paitaa, kalvosinnapit ja puoli kiloa teetä. Tietysti osin ostostelumahdollisuuksia helpotti se, että Lontoon-agenttimme, rakas paikallisoppaamme osasi vinkata oikeat paikat eikä tarvinnut kiertää arvailemassa.

Viivyin melkein kokonaiset neljä päivää, ja ehdin mielestäni oikein kivasti kaikenlaista. Seuraavaa samanpituista turistireissua ei onneksi tarvitse odotella vajaata kahta kuukautta enempää, vuorossa tuolloin toinen rakas kaupunki Firenze. Ehkäpä sieltä en tuo tuliaisina samanlaista kevätflunssaa, jollaisen kylmänkostea Lontoo lähetti mukanani Suomeen.

tiistaina, maaliskuuta 17, 2009

Kevät, taas, ja vuosi täynnä

Tänään on juhlallisesti kulunut vuosi siitä, kun heräsin ensimmäistä kertaa omasta kotoani Seinäjoella ja aloin ansaita leipäni pelastamalla maailmaa etelä-pohjanmaalla. Olen siis a) ollut seinäjokinen ja b) tehnyt työtä lähes tauotta (pidin viikon loman kesällä ja toisen jouluna) kokonaisen vuoden. Ihmekkö kun väsyttää.

Aika on tuntunut kuluvan valtavan nopeasti, enkä meinaa millään uskoa että jyväskylästä muutosta on jo niin kauan, tai että olen ollut nykyisessä työpaikassani jo reilusti puoli vuotta. Toivottavasti vauhti hidastuu, tai huomaan pian olevani eläkeiässä (joka lienee pelkkä abstrakti käsite siinä vaiheessa, kun oikeasti olen sen ikäinen).

Olen tuon vuoden aikana löytänyt lisää sekä hyviä että huonoja puolia Pohjanmaasta. Huonot puolet rasittavat yleensä vain hetken (yleensä auton ratissa). Hyviä puolia on, ja niistä suurin, mahtava työpaikka, rökittää 6-0 ne kaikki huonot puolet, joten jään nyt kuitenkin vielä toistaiseksi. (Tai luulen ainakin toistaiseksi jääväni. YT-neuvottelujen tulos selviää tällä viikolla, ja toivon pienesti, että saisin vähän pakollista lomaa.)

Aikaisemmin listasin Seinäjoen parhaita puolia, ja täytyy korjata listaa sen verran että Kahvila Konditoria Hanna ja Kerttu Epstorilla on ehdottomasti Seinäjoen paras kahvila. Ne kakut... Jos jotakin pitäisi Seinäjoella suositella, niin valitsisin Hannan ja Kertun.

Muuten mielikuvani eteläpohjalaisuudesta ei ole juuri muuttunut. En oikein jaksaisi enää vastata kysymyksiin "No kuinka olet viihtynyt" ja "mitäs olet tykännyt". Diplomaattinen vastaus kuuluu: "No siinähän tämä on kaupunki kuin muutkin tämän kokoiset Suomessa". Rehellisesti vastaus kuuluisi: "No eikä ole. Viihdyn hyvin, mutta viihtyisin paremmin muualla. Täällä on kuitenkin mahtava työ, joten olen päättänyt asua täällä."

Eteläpohjanmaalla asumisen lisäksi olen nyt omistanut auton hieman yli vuoden, ja juhlistin sitä ottamalla ylinopeussakon Nurmossa. Tolppa välähti, ja viisi päivää jännitin kuinka huonosti käy. Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan, ja sain vain kohtuullisen laskun ääliömäisestä aivot narikassa -ajelusta. Kuka idiootti nyt ajaa liki 80 km/h kuudenkympin alueella sellaisessa kohdassa, jossa tietää olevan kameratolppa? No minä.

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Inventaario vuodelle 2008

Vuodenvaihteen lomakausi on melkein nautittu loppuun. Joulu oli erinomaisen rentouttava, se sisälsi lähinnä lautapelejä ja pientä ulkoilua, kuten mäenlaskua. Joulua juhlittiin Lappeenrannassa ja se suoritettiin poistumatta vanhempieni asuttamasta kaupunginosasta yhtään mihinkään kokonaiseen neljään päivään. Joulun jälkeen tehtiin muutama päivä töitä todella rauhallisessa maisemakonttorissa (hauskaa, kun koko kerroksessa valot palavat ainoastaan oman työpöydän yläpuolella) ja sitten vaihdettiin vanha vuosi uuteen nauramalla vatsalihakset kipeiksi. Vielä on Loppiainen viettämättä.

Jatkumona vuoden takaiselle arvioinnille annan tuomioni myös menneelle vuodelle, ja kokoan listan saavutetuista virstanpylväistä:
2,5 kk työttömyyttä
9 kk työntekoa
n. kaksi viikkoa palkallista lomaa
n. 15 työpaikkahakemusta
5 työpaikkahaastattelua
2 työpaikkaa
1 muutto
1 kylpyhuoneremontti
12 luettua kirjaa
72 nähtyä elokuvaa
3 kurssia työn puolesta
1 kirjansidontakurssi
1 huovutuskurssi
muutamia tusinoita urheiltuja tunteja
n. 15 kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock ja Tangomarkkinat
2 klassisen musiikin konserttia
1 ulkomaanreissu (Tallinna)
kotimaanmatkustusta julkisilla välineillä n. 10 000 km
n. 15 000 km auton ratissa
muutamia kymmeniä pyöräiltyjä kilometrejä

Päällimmäiset tunnelmat vuodesta 2008 ovat, että tätä naista on viety kuin pässiä narussa. Tuo lienee suurimpana syynä siihen, että kirjoja on kulunut kaikkien aikojen säälittävin määrä (olen lukenut Sinuhe Egyptiläistä keskimäärin yhtä kauan kuin olen asunut Pohjanmaalla. Yhä on noin 150 sivua jäljellä.) Lukemistavoitteiden lisäksi vuoden elokuvienkatselutavoite on alitettu surkeasti.

Erityisharmitusta viime vuonna aiheutti tuo oman auton hankkimisen pakko ja nykyisen työpaikkani vaikutus autolla ajettuihin kilometreihin. Tälle en kuitenkaan tällä hetkellä voi mitään, joten murehtiminenkin on melko turhaa. Onneksi meillä paikataan tätä ympäristövaikutusta sillä, että sillä aikaa kun minä huristelen autolla, kulta ajaa omat työmatkansa polkupyörällä, takana on jo yli 500 polkupyörätyömatkakilometriä. Olen myös osin työstäni ja osin nykyisestä sijainnistani johtuen kasvattanut julkisten käyttömäärääni kilometri- ja tuntitolkulla, mikä lienee ihan positiivista.

Vuoden tähtihetket taisivat olla tuon vakituisen Ruukin työpaikan varmistumisen lisäksi rauhalliset lomapäivät Lappeenrannassa juhannuksena ja jouluna sekä ihana helteinen viikonloppu Tallinnassa. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että olen rohkeasti mennyt kuuntelemaan pikkukaupungin kaupunginorkesteria ja myös muita keikkoja on käyty kuuntelemassa melko ennakkoluulottomasti. Tässä on siis tavoitteeseen päästy. Muuten vuodelta 2008 puuttuvat melkolailla kaikki telttailu- ym. ekstremekokemukset, lukuunottamatta yhtä omenavarkaissa käyntiä, josta olen tietenkin hieman ylpeä.

Todennäköisesti vuosi 2009 ei liene yhtä tuulinen kuin viime vuosi oli. Maailmankuvan avartamiseksi tavoitteena on edellisvuotta ahkerampi elokuvien katselu ja kirjojen lukeminen. Myös autossa istuttujen kilometrien henkilökohtaiseksi kompensoimiseksi liikuntaharrastuksia voisi lisätä rutkasti. Voisihan sitä keksiä myös jotakin ihan uutta ja itsensäkin yllättävää. En tosin vielä yhtään tiedä, mitä se voisi olla.

perjantaina, lokakuuta 03, 2008

Sänkyhommia

Sain tänään uuden sängyn. Tuossa se seisoo eteisessä aaltopahviin käärittynä (koska en ole tarpeeksi voimakas siirtääkseni sitä itsekseni). Olen oikein ylpeä tuosta hankinnasta, mielestäni se täyttää lähestulkoon kaikki kestävän kehityksen mukaisen ostoksen kriteerit, ainakin:
  • Se on valmistettu kotimaassa. Se on itseasiassa lähihuonekalu (vrt. lähiruoka). Sen valmistanut yritys Kaiseri Oy kokoaa pohjalaisilla alihankkijoilla teettämänsä osat 60 kilometrin päässä minusta, Kauhajoella.
  • Sen materiaali on uusiutuvaa, kotimaista koivua.
  • Se on valmistettu huolellisesti laadukkaasta materiaalista ja odotettavasti se kestää vuosikymmenen jos toisenkin.
  • Se ei ole trendikäs vaan klassisen kaunis, joten myös sen ulkonäkö kestää aikaa.
  • Siihen ostetaan patjat erikseen, toisin kuin runkopatjaan. Kun patja menettää kykynsä tarjota hyvät yöunet, vain patja uusitaan, ei koko runkoa.
  • Ostoksella tuettiin myös paikallisuutta, sekä valmistaja että myyjä ovat pieniä paikallisia yrittäjiä.
Se maksoi noin kolme kertaa niin paljon kuin ketjuhuonekalukaupan edullisin saman kokoinen, vinkuintiassa teetetty (ruma) sänky, mutta uskon, että sijoitus on sen arvoinen.

Tietysti joku toinen henkilö, sellainen jolla on päinvastaiset näkökulmat ja ideologia verrattuna omiini, olisi voinut perustella ostoksen itselleen pelkällä ylellisyydellä ja estetiikalla ja kaasuttaa kaksi-ja-puolilitraisellaan iloisena kaupasta kotiin. Mutta sehän siinä onkin niin hienoa. Se ei muuta varsinaisen huonekalun ominaisuuksia miksikään. Miksei niillä ole vähintään joutsenmerkkiä niissä huonekaluissaan?

tiistaina, syyskuuta 23, 2008

Puoli vuotta pohojalaasuutta

Olen nyt asunut puoli vuotta Pohjanmaalla. Kaikenlaista on tullut huomattua sinä aikana ja opittua itsekin vähän tavoille.

Jonkin verran olen oppinut siitä monesti mainitusta Seinäjoen liikennekulttuurista. En enää aina laita vilkkua risteyksessä ja tänään pysäköin autoni kadun varteen väärälle puolelle, perä menosuuntaan. Se tuntui ihan mukavalta.

Kuriositeettina aiheeseen, muutama viikko sitten Seinäjoen keskustaan avattiin uusi kävelykatu. Se on noin 50 metriä pitkä. Sillä saa kyllä ajaa autolla, molempiin suuntiin. Pysäköidä ei enää saa, joten jossain vaiheessa on käveltävä enempi. Se on siis kävelykatu.

Pohjanmaahan on Suomen ameriikka. Täällä ollaan vähän suureellisia. Rakennukset eivät sijaitse esim. ykköskadun ja kakkoskadun välissä, vaan esimerkiksi Nurmon ja Ilmajoen välissä. Tästä johtuen, kauppakeskuksen opasteessa lukee "puutarhamyymälämme sijaitsee rakennuksen ilmajoen puoleisessa päädyssä".

Jos jokin on tullut selväksi, niin se, ettei pohjalainen anna periksi. Pohjalainen kiinteistönomistaja polkee kaikkien puolentoistasadan vuokra-asuntonsa roska-astiat omin jaloin kerran viikossa, ettei tarvitsisi hankkia lisää jäteastioita eikä myöskään saisi roskaamissyytteitä. Vedenpaisumuksen tullessa ja muiden suomalaisten surkeasti hukkuessa eteläpohjalaiset kelluvat pelkällä asenteella.

Mitä pohjalaismurteeseen tulee, nauran edelleen kahvipöydässä sanoille horari, ronitsi ja rario. Harvemmin kahvipöytäkeskusteluissa mainituista sanoista rirektiivi on erityisen säväyttävä. Jostain syystä kuitenkin duudsoni on useimmiten duudsoni. Pärvöötän jo lahjakkaasti, mutta ymmärrän väärin kun joku vempele on nätti, ja ihmettelen, mitä tekemistä estetiikalla on asian kanssa. Häjy on hieman selkeämpi käsite, vaikka sitäkin voi käyttää mielestäni hyvin erikoisissa yhteyksissä. Kun murresanat lentelevät ympärilläni tarpeeksi vauhdikkaasti, toistelen hiljaa mielessäni "mie-sie-mie-sie" ja tunnen oloni heti vähän kotoisammaksi.

Loppuun vielä tämän hetken Seinäjoen top 5:
5. Hyvät pyöräilymaastot. Ei mäen mäkeä reitillä.
4. Hyväskä. Kahvila keskustassa, josta saa luultavasti Etelä-Pohjanmaan parhaat, suorastaan erinomaiset leivonnaiset (kokemusta ei ole valtavasti, eli korjaan heti, jos tulee parempia vastaan).
3. Pitkät puistoalueet jokien varressa. Sekä Seinäjoen että Pajuluoman molemmilla rannoilla kulkevat hyvin hoidetut ja viihtyisät kevyen liikenteen väylät.
2. Alvar Aallon kirjasto. Aallon rakennusten top-vitosen kärjessä.
1. Maisema. Parhaiten Seinäjokea lähestytään Ylistaron suunnasta, kun mäen päältä, mutkan takaa aukeaa koko kaupunki, ja samaan aikaan näkyvissä ovat sekä Lakeuden Risti, Jouppilanvuori että Suomen Rehun siilo. Etualalla laiduntavat lehmät.

maanantaina, elokuuta 18, 2008

Työtä teräksen parissa

Kesä on ehtinyt vaihtua syksyä lupailevaan vesisateeseen sitten viimeisen. Päivittäinen istumapaikkani on samalla ehtinyt siirtyä 30 kilometriä etelään. Olen ympäristöinsinöörinä terästeollisuudessa nyt kolmatta viikkoa, ja paljon on näihin ensimmäiseen kahteen viikkoon mahtunut, voi pojat. Kilometrejä auton ratissa on kertynyt noin 1100, ja ylityötuntejakin siinä samalla muutamia. Pelkäsin, että ensimmäiset pari viikkoa saan pyöritellä peukaloitani organisaatioon perehtymisen merkeissä, mutta kyllä tämä on ollut tiukkaa kvartaaliympäristönsuojelua aivan alusta lähtien.

Ihan aluksi piti tilata sopivia työtamineita ja -releitä. Nyt on uusi tietokone ja puhelin (jonka vaihdoin kuitenkin aika pian takaisin omaan entiseen, hieman parempaan puhelimeeni), käyntikortit tulivat tänään postissa, ja mikä parasta, minullapa on todella komea, keltainen, kuulosuojaimellinen kypärä, samanlainen kuin esimerkiksi näillä herroilla. Turvakenkätoimitusta odottelen vielä malttamattomana.

Varsinaisen työnteon aloitin tuottamalla yhden kakkoskvartaalia koskevan powerpoint-esityksen, joka piti lähettää divisioonan johdolle tiedoksi. Ja divisioonan johto melkein ymmärsi, mitä olin yrittänyt hienoilla kaavioillani sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minun odotetaan tekevän juuri sitä, mitä omastakin mielestäni olen tullut uuteen työhöni tekemään. Viihdyn.

Omasta, hieman järjestelmällisyysfriikistä mielestäni erityisen mukavaa uudessa organisaatiossa on se, että se noudattaa äärimmäisen orjallisesti kaikenlaisia viestinnän ulkonäköohjeita. Kaikkialla käytetään tiettyjä värejä, fontteja, fonttikokoja, asiakirjapohjia ja niin edelleen. Se on jollain tapaa erityisen tyydyttävää.

Värikoodattujen kypärien ja powerpoint-esitysten parissa puuhailun lisäksi olen siis istunut autossa ja kiertänyt tehtaita eri puolilla Pohjanmaata. Olen nähnyt kuinka peltikatto saa muotonsa ja miten villa liimataan eristeeksi teräksen väliin seinäelementtiin. Vaikuttavin kaikista on kuitenkin siltatehdas, jossa vierailin viime viikolla. Siellä miehet (ei, siellä ei tosiaan ole yhtään naista töissä) hitsaavat kasaan ja nostelevat "pieniä" ja "isoja" elementtejä valtavilla magneettinostureilla (pienet painavat "vain" sen 5-10 tonnia, isommat peräti 70 tonnia). Kun näkee sellaisen 4x25-metrisen elementin nousevan ilmaan, tulee siinä feminiinisemmällekin olennolle väkisin kovin karski ja miehekäs olo.

lauantaina, maaliskuuta 29, 2008

Oikoonen

Pohjanmaa on näyttäytynyt aloittelijalle viimeisen kahden viikon aikana ensin aurinkoisena, sitten lumisena. Kaikenlaista eteläkarjalaisluonteelle outoa ja kummallista on tullut vastaan. Ensinnäkin paikannimet. Missään muualla en ole murteen huomannut vaikuttavan paikannimiinkin niin voimakkaasti kuin täällä. Vai miltä kuulostaa Oikoonen, Alaanen ja Havoosto? Pohojalaaselle vokaali on pitkä.

Toiseksi liikenne. Seinäjoki on kaupunki, johon tullaan autolla suhaamaan ja hoitamaan asioita jostakin tiettömän taipaleen päästä. Se näkyy katukuvassa. Liikennesäännöt ovat vihjeitä, joita ei ole pakko noudattaa, jos ei halua. Esimerkiksi risteyksestä vasemmalle kääntyessään voi kääntyä suoraan vastaantulevan kaistalle, jos kuitenkin aikoo seuraavasta, lähellä olevasta liittymästä kääntyä edelleen vasemmalle. Jalankulkijalla ei ole oikeuksia. Jalka oikoosenaan saa suojatien reunassa seisoa niin kauan kuin tahtoo, signaali ei tarkoita autoilijalle mitään. Myös pyöräilijöiden, jo suojatiellä olevien, oletetaan pysähtyvän ja väistävän autoa. Olen vielä hengissä, mutta nyt jos koskaan on aika hankkia se uusi, sievä, vaaleanpunaisesti kukallinen kypärä, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa.

Itse ajan autoa tietysti paremmin, enkä ainakaan jalankulkijoiden yli. Kulkupelini toimii edelleen ja kulkee kivasti. Takana on nyt jo arviolta reilut 1000 km (lukuun sisältyy muuttomatka halki Suomen, Jyväskylästä kahteen otteeseen). Täällä päässä en ole autoa juuri tarvinnut liikutella, ja autoilussa itselleni haasteellisimmaksi onkin osoittautunut lämmitystolpan kanssa asiointi. Olen lähtenyt reissuun nyt puolenkymmentä kertaa, aina tietysti pakkasessa ja ennalta arvaamatta niin, ettei lämmitys ole osunut kohdalleen, jos edes koko piuha on ollut auton nokassa kiinni. Neljänä aamuna auto on seissyt lämmityksessä niin että sillä ei ole lähdetty mihinkään. Kaiken muun huvituksen lisäksi se perhanan lämmityspiuha on niin lyhyt, ettei se yllä tolppaan asti ellei autoa pysäköi ruutuun vinosti. Yönsininen salamani siis lähinnä seisoo ruudussa paikallaan, vinossa, väliin tuiskussa, väliin paisteessa.

Päivät on tehty ympäristönsuojelun viranomaistyötä. Työ on välillä ihan koulutusta vastaavaa, milloin yksittäisen ihmisen maailman pelastusta (tai paremmaksi muuttamista), milloin paperinpyöritystä laajemmassa pelastettavassa mittakaavassa. Suurimmalta osalta soittelijoista joudun ottamaan puhelinnumerot ylös ja soittamaan takaisin, kun en vaan ihan oikoosenaan pysty keksimään sopivaa vastausta. En ole osannut vastata sen paremmin suoraan siihen, mihin jätemaalipurkit voi viedä, kuin siihenkään, miten lähelle sikalaa voi saada omakotitalon rakennusluvan. Myös lantapattereita koskevat kysymykset ovat vaatineet kaupunkilaisneidiltä hetken papereiden plaraamista. Nopeasti ja luotettavasti olen osannut vastata vain siihen, missä sijaistettavani mahtaa olla tällä hetkellä kun hänen numerostaan vastaankin minä. Välillä homma on ollut askartelua, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä: viimeisenä taloon tulleen velvollisuus on mm. päivittää leikekirja (työstä käy: ilmeisesti edellinen tulija saapui vuonna 2005, ja sain käyttööni liian jäykät sakset ja huonoa liimaa). Olen askarrellut myös käyntikortteihini omia yhteystietojani (putiikkiin on järkevästi tilattu yleis-viransijaiskortteja, joihin voi itse täydentää puuttuvat tiedot), eikä sekään ole sujunut mainittavan hyvin (tarrojen tulostaminen voi olla todella vaikeaa).

Iltaisinkin aika on kulunut kaikkine laatikoineni ja järjestelyineni niin vauhdilla, ettei kyllästymistä ole tarvinnut vielä potea. Suurta Keski-Suomi-ikävääkään ei ole vielä ehtinyt kasautua. Osin siinä auttaa iltaisin Jyväskylään auki oleva sätti-ikkuna. Muuten ei juuri vapaa-ajan vieton suhteen ole ongelmia, kun sitä väsyneenä maataan oikoosenaan, taju kankaalla jo iltakymmeneltä.

maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Neljä pyörää ja pakoputki

Periaatteistaan ei voi aina ja iankaikkisesti pitää kiinni: olen vastentahtoinen autonomistaja. Seinäjoki-yhtälön jälkimmäinen osa tuli siis ratkaistua viikonloppuna.

En ostanut sitä ensimmäisen autokauppiaan tyrkyttämää työkonetta (vuoden -92 mersua), enkä sitä viimeisen kauppiaan tosi kivaa mutta jo kovasti maanteitä nähnyttä pikku Peugeotia. Myös tila-autoa auttavasti imitoiva Renault jäi kauppaan. Ostin sen sijaan Fiat Bravan vuosimallia 2001, ja olen kuluneen kahden vuorokauden autonomistajuuteni aikana vakuuttanut itseni siitä, että kysymyksessä on minun tarkoituksiini varmasti Suomen paras viime lauantaina kaupan ollut auto, ottaen huomioon hinnan, ajetut kilometrit ja vuosimallin. Autoon kehtaa istua julkisella paikalla: se on sievä yönsininen yksilö (pahimmassa tapauksessa olisin liekkikuvioisen, takakontin täyttävillä kaiuttimilla varustetun madalletun Toyotan omistaja). Se on siisti keskikokoinen henkilöauto, eikä siinä ole mitään turhia erikoisuuksia. Mankka löytyy. Ilmastointia ei ole (tätä saatan vielä noitua kesähelteellä yönsiniseen kaunottareen istuutuessani). Mikä tärkeintä, auto myös tuntuu liikkuvan ihan mukavasti paikasta toiseen.

Sitten on edessä ne periaatteelliset haasteet. Autossa on kohtuullisen kokoinen moottori (1.6), eivätkä hiilidioksidipäästöt ole ihan sillä tasolla, millä väkisin ostetun ihanneautoni päästöt olisivat (voin kertoa numeroita heti, kun saan paperit käteeni Kaakkois-Suomesta). Tavoitteena olisi
1) ajaa autolla mahdollisimman vähän,
2) olla tottumatta autolla liikkumisen mukavuuteen ja
3) myydä auto heti kun sitä ei enää tarvita.

Kohta kolme vaatii tilanneharkintaa ja tulevaisuuden ennustelua kesän lopulla, mutta ensimmäisen kahden kohdan kanssa pitää olla tarkkana heti tästä päivästä alkaen. Kotini sijaitsee Seinäjoen keskustassa, parin sadan metrin päässä työpaikastani ja kaikkien keskustan palveluiden ulottuvilla. Minulla on hyvä polkupyörä. Julkisen liikenteen yhteydet Seinäjoelta muualle ovat kohtuulliset. Polttoaine maksaa, kampien pyörittäminen fillarilla ei. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa jättää auto parkkiin.

Tässä se nyt komeilee:

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Lainasanoja, osa III

On taas tullut vastaan niin monta hyvää juttua, että en malta olla laittamatta tänne. Ensinnä pönkitän eteläkarjalaista itsetuntoani pohjanmaalaistumisen edellä Helena Anttosen kommenteilla karjalaisuudesta (Sitaatit löysivät tiensä tähän blogiin Facebookista, jonne ne oli sijoitettu kommenteilla: "Helena Anttosta ja NYT -liitettä mukaellen."):

Miksi karjalaiset puhuvat niin älyttömän paljon?
- Myö taijetaa aatella äänee, mut iteksee myö ei haasteta - ei ees marjametäs. En tiijä, johtuuks yletö haastamine siit, et meijä on vaikia erottaa issoo asiaa pienest.

Oletko koskaan tavannut hiljaista karjalaista?
-On niit tääl omal kylälkii mut vissii hyö vaa unehtuu siihe puhhee paljoutee.

Miten karjalaiselta saa suunvuoron?
-Sitä ei maksa jäähä varttumaa, karjalaine on näät melkone monolooki pitäjä. Kaks naisihmistä pystyy puhumaa päällekkäi ja samal seuraamaa, mitä kolmas haastaa.

Miksi haastamisest tulee suu makiaks?
-Mie oon kyl huomant et liiast haastamisest voip tulla kankkunekkii. Ilettää ja kavuttaa et pitiks miu tuokii männä sanomaa.

Muita vastaan tulleita, herkullisia lainauksia Hesarista:

”23:n yli on selkeä ylilyönti, alle 21 on spartalaista.”
Motivan Kimmo Rautiainen sopivasta sisälämpötilasta, HS 3.2.2008

”Musta talvi on sotkenut kakkakeskustelijoiden rytmin”
HS 3.2.2008

”Hän rakastaa makeaa ja hyvää. Kalorit, nuo kavalat salamatkustajat, kunnioittavat hänen intohimoaan eivätkä näemmä koskaan luikahda hänen lautaselleen.”
Vivi-Ann Sjögren ystävästään jälkiruokakunigattaresta, joka valmistaa aterialle aina vähintään kolme jälkiruokaa. HS Kuukausiliite, helmikuu 2008.

Väliaikatietoja omasta elämästä: olen päässyt niin pitkälle itseni ja omaisuuteni uudelleensijoittamisessa, että minulla on ensi lauantaista lähtien kaksi asuntoa. Toisesta pääsen eroon 15.3. jonka jälkeen sitä ollaankin sitten Pohjanmaalaisia. Seinäjoki-yhtälöstä on ratkaisematta enää omaisuuden siirtäminen Keski-Suomesta Pohjanmaalle (millä kaikilla välineillä) ja auton hankinta (mistä, milloin, minkälainen ja mihin hintaan). Elämänmuutoksen pähkäilemisestä johtuvan henkisen ylikuormituksen pyyhkiessä punaisella sektorilla rauhoittelen itseäni Ikean kuvastolla ja haaveilla uudesta päiväpeitosta.

Mut mie ainakii luulisin, et eiköhä kaik nuokii hommat hoiju ku vaa rupee hoitamaa, yks kerrallaa. Jot silviisii.

keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Maailmanpelastus alkaa Pohjanmaalta

Noniin. N. 70 lähetetyn työhakemuksen jälkeen voin onnitella itseäni ja todeta, että ahkeruus palkitaan. Tiedossa on viimeinkin rehellistä ympäristöalan työtä Pohjanmaalla maaliskuusta heinäkuuhun. En saanut mitään niistä työpaikosta, joita oikeasti hain, mutta yhden sellaisen työpaikan sellaiselta työnantajalta, jolta olin hakenut toista paikkaa ja jota varten minua oli jo haastateltukin Seinäjoella. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että tiedän, että ennen minua hommaan oli kysytty jo lukuisia muita, parempia tekijöitä, mutta kukaan heistä ei halunnut muuttaa Pohjanmaalle noin lyhyeksi aikaa. Työuraansa aloittelevan ympäristöasiantuntijan paras ominaisuus onkin suostuvaisuus ottaa vastaan työ kuin työ, ehdoilla kuin ehdoilla.

Yksi ehdoista on, että auto on oltava alla. Sen lisäksi, että yritän pikaisesti hankkia asunnon Seinäjoelta, on minun siis hankittava myös kulkupeli alle. Asiain käytännön toteutus ei ole vielä ihan kirkkaana mielessä, mutta nuo ovat kuitenkin vain käytännön asioita, jotka epäilemättä hoituvat sinnikkäästi järjestelemällä. Voin rehellisesti tunnustaa, että Pohjanmaalle ei mennä nyt ansaitsemaan muuta kuin työkokemusta, sillä kaikki mikä tulee, menee varmasti työpaikan vastaanottamisen vaatimiin kuluihin. Murheellisena totean myös, että tässä autohankinnassa ei paljon tulevan menopelin hiilidioksidipäästöjä laskeskella, vaan päätöksenteon keskiössä on tulevien tulojen ja menojen kohtaaminen. Kuten arvata saattaa, opiskeluputkesta hiljattain ulos pukatulla ei ole paljon opintotukieuroja varastossa näpsäkän pikku hybridiauton hankintaan.

Parasta on kuitenkin se, että tehtävät kartuttavat oman alani perustavanlaatuista työkokemusta. Tulevan ympäristönsuojelutarkastajan viransijaisen pääasiallisiin tehtäviin kuuluu nimittäin seinäjokelaisille, ylistarolaisille ja nurmolaisille isännille vastaan väittämisen lisäksi eteläpohjalaisten naapuririitojen sovittelu. Kaikki tietenkin maailmanpelastamisen nimissä.

Aiemmin mainitsemani muuttoon liittyvä fiilistely alkoi jo tänään soitettuani vuokranantajalleni ja sanottuani kotini irti. Siinä vuolaasti kiiteltiin puolin ja toisin hyvin toimineesta monivuotisesta vuokralaissuhteesta. Seuraavaksi vastauksia etsitään erilaisiin käytännön kysymyksiin, kuten mistä pakkaaminen aloitetaan ja kuinka moni viherkasveista kohtaa ennen muuttoa tiensä pään takapihan biojäteastiassa. Eikä ollut viime viikolla hankkimani sininen kassi pahasti väärässä, ainoastaan se on Etelä-Pohjanmaa, joka niihin uniin taatusti pian ilmaantuu.

Asunnosta, erityisesti tästä asunnosta luopumisessa on myös todella mainiot puolensa. Olen nimittäin aivan voimaton niiden tupakoivien teinien edessä. Ne ilmaantuvat aina uudestaan.