Joulun odotusta, kehujen kera

Viime päivät ovat kuluneet niskajäykkyyden potemisen lisäksi työhakemuksia kirjoitellessa ja siivotessa. Niiden viimeviikkoisten työpaikkojen kanssa kävi juuri niin kuin arvelinkin: toisen sai joku enemmällä kokemuksella varustettu ja toisessa tarjolla oli vain ns. taskurahaa, ja kieltäydyin kohtaliaasti kunniasta ottaa projekti kontolleni. Tämän viikon alkupuoliskon käyttelinkin tehokkaasti työnhakuun (lue: lähetin sen saman hakemuksen variaatioita kaikkiin mieleen pälähtäneisiin organisaatioihin), ja jätän homman nyt suosiolla ensi vuodelle (luulen että kaikki työnantajat ajattelevat jo joulua, eivät mahdollisia töitä anelevia maistereita). Eilen sitten siivosin asuntoni niin perinpohjaisesti, etten muista koska viimeeksi. Puhdistin mm. pölyt kirjahyllyn alta, joka on seisonut paikoillaan viimeiset neljä vuotta… Siirtelin vähän myös muita huonekaluja. Järjestyksen vaihtaminen silloin tällöin piristää kummasti: vähän niin kuin olisi uusi koti. Kyllä nyt kelpaa odotella joulua, on niin siistiä!

Parastahan siinä siivoilemisessa oli tietysti se, että illalla sain esitellä kullalle hienoa siistiä ja uudelleenjärjestettyä kotia, ja kulta tietysti tapansa mukaan kehui ja ihmetteli puunaamiseni ja ähkimiseni tuloksia. Yksi parhaista puolista omassa kullassani onkin se, että mitä tahansa tuotan, niin kulta jaksaa aina kehua ja ihmetellä. Kehuja satelee, kun olen esimerkiksi taas askarrellut jotakin, yleensä kortteja. Eipä sen tarvitse olla kummempaa kuin oivallisesti valmiiksi väritetty japanilainen kuvaristikko, ja tunnen itseni aivan ylivertaiseksi. Ilmiö korostuu varsinkin nyt, kun olen itsekseni kotona kaikki päivät, ja sitten illalla esitellään taas kaikki se, mitä ollaan päivän aikana täällä puuhailtu. Kannustaminen on tärkeää, sanon minä.

Ohjelmassa muutamalle seuraavalle päivälle olisi vielä joulukahvit kaverin kanssa tänään alkuillasta, kauneimmat joululaulut Taulumäen kirkossa huomenna illalla ja sitten lauantaina lähdemmekin kohti Pohjanmaata joulun viettoon. Sunnuntaina taidamme ehtiä vielä Vaasaan ihmettelemään joulutohinaa, jos mielenkiintoa riittää. Pitelen peukaloita, että ne pilvimassat vaihtaisivat suuntaa ja toisivat tänne ensi viikoksi vähän lunta.

Rock'n'roll your hair!

Olen toki aina ollut sitä mieltä, että uusien asioiden kokeileminen on ihmiselle hyväksi. Joskus vaan ne jälkiseuraamukset saavat ajattelemaan, että olikohan tämä sittenkään tarpeellista.

Eilen illalla, kaverin läksiäisjuhlista lähdettyämme, reitti vei kortepohjalaisen ravintolan bändi-iltaan kuuntelemaan kovaäänistä örinää. Illan aikana tutustuin neljän aloittelevan örinäbändin musiikkiin, vaikka musiikki-sana sinänsä on hieman epäkuvaava valinta: suurin osa lauluista oli sellaisia, joissa kantava elementti on rumpujen jytke ja karjumalla lausutut lyriikat. Ei ainakaan jäänyt yhtään melodiaa soimaan päähän.

Onhan sitä rankkaa musiikkia kuunneltu ennenkin, livenäkin, mutta eilen sain sen varsinaisen kuningasajatuksen: täytyy opetella, miten tukkaa heilutetaan örinämusiikin tahdissa! Seurueessa oli myös muutamia mustiin pukeutuvia, pitkätukkaisia mieshenkilöitä, ja kolmannen bändin setin puoliväliin mennessä olin houkutellut itseni eturiviin heiluttamaan tukkaa niiden pitkätukkien opastuksella. Bändin suuntaan näky saattoi olla huvittava, kun siinä tiukka irvistys naamallani, punaisessa kauluspaidassani harjoittelin tukan heiluttamista kravatti heiluen (kyllä, illan juhliin olin pukeutunut tilanteen vaatimalla tavalla ja kaulassa roikkui myös punainen kravatti).

Sain kyllä asiantuntevaa opastusta tukanheilutuksen tekniseen toteutukseen, mutta joka tapauksessa jälkiseuraamukset alkoivat heti, eivät viiveellä. Niskani muuttui veltoksi puolentoista örinäbiisin jälkeen ja pidin parempana jättää lisäharjoitukset seuraavaan kertaan. Kotiin kävellessä pitelin päätäni pystyssä leuasta kädellä tukien, ja hampaiden pesua varten piti polvistua kummalliseen asentoon lavuaarin ääreen. Aamulla heräsin niska jäykkänä, ja normaalit toimet, kuten sohvalta ylös nouseminen vaativat erilaisia kierähdyksiä ja taivutuksia. Niska on yhä jokseenkin voimaton. Lisää näitä ideoita, Asta!

No, eipä tarvitse sitten vanhana ja heikkoniskaisena harmitella, ettei tullut tuotakaan koskaan kokeiltua. Vaikkakin luulen, että oikeampi ajankohta tämän kokemuksen muistiinmerkitsemiselle meni kohisemalla ohi noin viisitoista vuotta sitten...
Jatkan näennäisen ryhdikästä sunnuntai-iltapäivän viettoa, päätäni otsasta tukien.

Vaikka oli se kyllä todella hauskaa!

Ei töitä, hampurilaisia

Työnhaku ja haastatteluissa sukkulointi tuotti tulosta. Tulin valituksi Jyväskylän paikkaan, mutta kuten arvelinkin, palkkio osoittautui pikkiriikkiseksi. En pystynyt päässäni sovittamaan työn vaatimaa aikaa ja siitä maksettua palkkiota, joten kieltäydyin kohteliaasti tehtävästä. Lupasivat palata asiaan, jos kukaan muukaan ei suostu ryhtymään hommaan tuolla rahalla. Muut kaksi hakijaa olivat opiskelijoita, joten on hyvin mahdollista että valituksi tullut henkilö on oikein tyytyväinen. Myös Seinäjoen paikkaan tuli valituksi joku toinen, eli jatkan puurtamista työnhaun parissa.

Työpaikan vastaanottamisen pohdiskelemisen ohessa olen viihdyttänyt itseäni osoitteessa www.icanhazcheezburger.com. Kysymyksessä on hyvän mielen sivusto, joka tarjoaa naurua eläinten ja hassun englannin välityksellä. Suosittelen lämpimästi etenkin jos tuntuu ettei hymyilytä. Laitan tähän muutaman suosikeistani.

Seinällä

Aika kun alkoi käydä pitkäksi, niin kaverit valmistujaislahjaksi kekseliäinä passittivat minut seinäkiipelyn alkeiskurssille. Ilmoittauduin innoissani kaksipäiväiselle kurssille, josta ensimmäisenä päivänä asiat käytiin teoriassa läpi ja toisena mentiin pitkin seiniä. Vasta teoriaosuuden käytyäni aloin pohtia, onkohan minusta kuitenkaan siihen. Sehän tarkoittaa, että roikutaan rystysten varassa metrien korkeudessa, luottaen siihen että siellä alhaalla oleva henkilö tarkkana köysineen pitää minut siellä ylhäällä, vaikka oma ote kirpoaisi. Ehdin vuorokauden kauhuissani odotella seinälle kiipeämistä, ja toistelin itsekseni, ettei ole pakko kovin korkealle kiivetä, jos ei uskalla.

Hutungissa eilen sitten ensin puettiin valjaita ja kenkiä (ja olisin mielelläni ainakin loppuviikon ilman kenkiä, sen verran tiukille alkuviikko on jalkani laittanut, Hutungin vuokrakiipeilytossut eivät parantaneet tilannetta) ja harjoiteltiin solmujen tekemistä ja varmistamista. Vähän epäilytti, että olenkohan nyt ihan varma että tuo kaveri pysyy tuolla seinällä, varsinkin kun parini oli minua jonkin verran painavampi mieshenkilö. Kumma kyllä en noussut ilmaan, vaikka kaveri roikkui narun toisessa päässä. Ja niin sitä vaan itsekin antoi henkensä tuntemattoman kiipeilijäkaverin käsiin, konkreettisesti.

Ja kumma kyllä myös, kauhu hellitti. Kävin ensin kerran noin kolmessa metrissä, ja heittäydyin rohkeasti köysien varaan. Seuraavilla kerroilla uskalsin jo huomattavasti korkeammalle, ja kiipesinkin sitten pitkin Hutungin seiniä niin kauan kun voimia käsissä riitti. Ihan kattoon asti en päässyt kertaakaan: vaikka sitä onkin siellä köysien varassa, niin jos ei oikein usko että ylettää ja jaksaa, niin helposti jättää yrittämättä. Pitäisi ensin tottua siihen, että vaikka putoaisi, niin siihen ei kuole. Vaikka, jos olisin eilen oikeasti pudonnut, niin sydän olisi varmasti pysähtynyt siihen paikkaan.

Nyt onkin sitten hieman jäykkä olo: kynä ei esimerkiksi tahdo pysyä kädessä ja sekä käsivarsissa että pohkeissa tuntuu kiipeleminen. Saatan kuitenkin heittäytyä köysien varaan vielä uudestaankin.

Kurssikaveri menossa seinällä noin kuudessa metrissä (sattuneesta syystä en saanut itsestäni yhtään tämän kaltaista kuvaa).

Haastavaa

Haastattelukokemusta on nyt kerrytetty tälle syksylle kahden haastattelun verran. Eilen olin Seinäjoella. Osasin perille vesisateesta ja hiertävästä korkokengästä huolimatta (niiden housujen lahkeet oli vaan niin pitkät että ei ollut vaihtoehtoa, vaikka ei ollut viikkoakaan siitä kun samoissa kengissä tanssin itsenäisyyspäiväjuhlissa jalkani tohjoksi), ja mielestäni haastattelu meni ihan hyvin. Sille nyt ei vain voi mitään, että kokemusta ei ole sen enempää kuin mitä on. Yritin tietysti korostaa persoonani ihastuttavimpia puolia, mutta niitä kiinnosti vaan ne jätevedet ja maatilat ynnä muut sellaiset valvonta-asiat. Todennäköisesti paikan saa siis joku muu kuin minä, mutta en ole kyllä paljon sen enempää tässä tilanteessa odottanutkaan. Eikäpähän tarvitse parissa viikossa siirtää elämäänsä toisaalle.

Toinen haastattelu oli täällä Jyväskylässä ja se meni erittäin paljon vahvemmin ainakin kokemuksen puolesta. Kyseisistä projekteista löytyy kokemusta jo runsaasti ja uskon vakuuttaneeni haastattelijat pätevyydestäni. Tiedän myös, että hakijoita oli lisäkseni kaksi, joten mahdollisuuksia tehtävän saamiseen voisi hyvinkin olla. Naamat kuitenkin venähtivät siinä vaiheessa kun palkkatoiveesta tuli puhe. En tiedä minkälaisella viikkorahalla ja työajalla tehtävään oli tarkoitus saada tekijä, mutta ei huvittaisi ryhtyä harrastuksenani tekemään tuota kuitenkin melko haastavaa projektia. Olin kyllä kuullut huhua jo etukäteen, että suurta tiliä ei noissa hommissa onnistu tekemään. Naamat nähtyäni lisäsin tietysti, että palkasta voidaan toki neuvotella. Jää nähtäväksi, oliko hintalappuni niin iso, että työnantajan puolesta ei haluta jatkaa keskustelua. Hinta oli kuitenkin reilusti alakanttiin alan suositusten.

Lainasanoja, osa II

Aloitan sitaateilla sunnuntaihesarista parin viikon takaa (Ei aina ehdi ihan ajoissa kaikkia lehtiä lukea...).

"Mä uskon, että lajin säilymisen kannalta pitää olla hyvin erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja yksilöitä. Se ensimmäinen apina, joka otti kalikan käteen, oli ADHD."
(ADHD-diagnosoitu taikuri Jarmo Luttinen, 50.)

"Ihmisistä on tullut sellaisia lullukoita, että kun iskee hartioille, niin rukkaset putoaa kädestä."
(Elokuvaohjaaja Markku Pölönen)

"Vuotos näyttää olevan kuin purulelu. Aina kun joku poliittinen päättäjä kokee epäonnistuneensa jossain pohjoisessa asiassa, hän yrittää siirtää huomion pois epäonnistumisesta vetäisemällä Vuotoksen julkisuuteen pureskeltavaksi."
(Kansanedustaja Matti Ahde)

Oli jotain asiaakin: Lumeton talvi masentaa. Ei saa edes blogikirjoittelua aikaiseksi. Täällä oli jo oikea talvi! Ajattelin, että lunta on tarpeeksi, ettei pieni vesisade ehdi sitä enää sulattaa. No, ehkä pieni ei olisikaan ehtinyt, mutta vettä on tullut nyt neljättä päivää yhtä soittoa, kaatamalla. Raivostuttavaa! Odotan innolla keskiviikkoa, jolloin säätiedotuksen mukaan Jyväskylässä on jälleen pakkasta kokonaista neljä astetta. Vielä kun lumetkin saataisiin takaisin...

Itsenäisyyspäivänä oli yhtä kurja sää kuin tänäänkin, ja siitä syystä puolet juhlallisuuksista jäi suorittamatta. Ei vain viitsinyt vesisateessa raahautua soihtukulkueeseen ja sankarihaudalle, vaikka mielestäni se onkin juhlallista ja hienoa, toiseksi parasta itsenäisyyspäivän juhlintaa suorastaan. Parasta lienevät kuitenkin linnan juhlat, joita tänä vuonna katsoin ihan keskittyneesti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Oli taas paljon hienoja pukuja ja muutamia mauttomuuksiakin mielestäni. Mutta osaako kukaan sanoa, miksi se Elisan mainosten pidempi ja tummempi kaveri oli siellä? Onko ne Tarjan mielestä niin hyviä mainoksia?

Huomenna ensimmäinen oikea työhaastattelu, pitelen peukkuja itselleni. Jos oikein huonosti huomenna menee, niin aina voi petrata seuraavana päivänä: toisen haastattelun pukkasi heti tiistaiksi. Jos ei mitään muuta jää käteen, niin kokemusta haastatteluista ainakin. Suapahan tiiä, kuten A. Torssonen tässä kohtaa sanoisi.

Fried Finnish Consulting Group

Työnhaku tulee uniin. Näin unta, että matkustin New Yorkiin, ja siellä minut kaapattiin suoraan kadulta johonkin mainostoimistoon töihin. Toimistolla oli työn alla koko henkilökunnan työllistävä projekti Kentucky Fried Chickenille, ja toimistossa oli joka paikassa KFC:n logoja seinillä, tosin kirjaimet logossa olivat FCG (Finnish Consulting Group) KFC:n sijaan. Oli perjantai, ja päivän työt tehtyäni ja toimistosta lähtiessäni en kuitenkaan muistanut katsoa, mikä firman nimi oli, joten jännitti, että miten osaan tulla oikeaan paikkaan taas maanantaina. Lisäksi viikonlopun aikana piti matkustaa Suomeen hakemaan tavaroita, koska olin ollut New Yorkissa vain lomamatkalla. Stressaannuin unessa tästä kaikesta.

Johtopäätökset: Alitajuntani on saanut sen käsityksen, että Amerikassa työtilanne on paaaaljon parempi kuin Suomessa. Vai lieneekö uneeni tullut kummittelemaan vuosisadan takainen muuttoliikenne paremman elämän toivossa ison veden taakse. Ja mystisesti myös ympäristöalan konsulttifirma FCG omalta alaltani oli ujuttautunut osaltaan työllistämään minua.

No, jospa vielä oikeastikin löydän sen työpaikan, oli firma sitten FCG, KFC tai ihan joku muu.

Sutensa kullakin

Luin jokin aika sitten Sunnuntaihesarista jutun espanjalaisen maatalouden muutoksen aiheuttamista vaikutuksista luontoon. Juttu oli otsikoitu ”Nälkiintyneet tappajakorppikotkat pelottavat Espanjan Pyreneillä”. Jutussa kerrottiin, että pahimman BSE-tautiaallon jälkimainingeissa karjankasvatuksen käytäntöjä muutettiin niin, että ruhoja ei jätetä enää lojumaan luontoon vaan ne on tuhottava. Tästä johtuen paikalliset, ennen ruhoja ravinnokseen käyttäneet, nyt nälkäkuoleman partaalla olevat korppikotkat ovat alkaneet aiheuttaa ongelmia tappamalla karjaa, erityisesti poikivia lehmiä, ovatpa ilmeisesti hätyyttäneet ihmisiäkin vuorilla. Karjankasvattajat, matkailuyrittäjät ja muut vuoriston asukkaat suhtautuvat asiaan aggressiivisesti ja esittävät korppikotkien vaarantavan alueen elinkeinojen lisäksi ihmisten turvallisuuden. Lapsia ei uskalleta laittaa yksin koulumatkalle. Luonnonsuojelijat puolestaan vähättelevät vahinkoja ja kantavat linnuille ruokaa luontoon ja ruokkivat niitä suojelukeskuksissa. Kuulostaako tutulta? Tuleeko mieleen supisuomalainen susikeskustelu?

Ottamatta erityisemmin kantaa suomalaisen suden tai vastaavasti lampaankasvattajan ahdinkoon, korppikotkien tilanteessa on myönnettävä, että oma vaakani kallistuu hivenen karjankasvattajien ja matkailuyrittäjien puolelle. Koska jos ihminen lisätilaa hamutessaan uhkaisi täysin ihmisestä riippumatta menestyviä korppikotkia, tilanne olisi eri. Mutta. Kysymyksessä on laji, joka on runsastunut ihmisen toiminnan ansiosta. Nyt se edelleen ihmisen toiminnan ansiosta on vaarassa vähetä. Olen saanut sellaisen käsityksen, että näin lajien määrillä ja suhteella on tapana ajan kuluessa luonnossa vaihdella, toisistaan riippuen.

Tilanteen tekee monimutkaiseksi se, että ”tappajakorppikotkien” joukossa on erittäin uhanalainen partakorppikotka. Jos ihmiset vain lopettaisivat vuorilla asumisen ja muuttaisivat pois, korppikotkien väheneminen olisi pelkästään luonnonsuojelullinen huolenaihe. Poliittisesti hankalaksi tilanteen tekee se, että korppikotkat eivät vain vähene, vaan uhkaavat myös ihmisen elinkeinoa ja turvallisuutta. Toisaalta, äkkipäätelmänä kuulostaisi siltä, että ruhojen kantaminen luontoon edistäisi sekä karjankasvattajien että luonnonsuojelijoiden intressejä, kun korppikotkat tästä taas rauhoittuisivat. Onnea vaan Pyreneille ongelman ratkaisemiseen. Ei sillä, että oma susikeskustelumme olisi ainakaan yhtään helpompi.

Korppikotkat ovat muuten aika jylhiä olentoja. Olen nähnyt muutaman ihan oikeasti luonnossa, eikä tullut houkutusta tehdä lähempää tuttavuutta.

Korppikotkien ja susien johdattelemana totean vielä lopuksi onnentoivotukseni kaikille viime viikon vaaleissa äänialaa voittaneille uusille yo-kunta-aktiiveille sekä muille uusiin tehtäviin nimetyille vanhoille aktiiveille. Vuoden loput tuppaavat olemaan tuulista aikaa ilmeisesti ylioppilaskunnassa kuin ylioppilaskunnassa, ja vaalit edelleen pistävät vauhtia rattaisiin aina joka toinen vuosi, terv. nimim. "onneksi seuraan sivusta".

Räntäsadetta ja hiljaiseloa

Viuh vaan ja kuulas syksy vaihtui marraskuun loskaksi ja pimeäksi. Hiljaisuus blogissa ei johdu siitä, että olisi niin kiire, vaan lähinnä siitä, että ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Mistään. Marraskuu ja maisterin paperit lamauttivat aivotoiminnan.

Tuli hieman päivitettyä tuota profiiliakin. En ole enää opiskelija, ja parvekepuutarhankin kiikutin viimein viime viikolla kompostiin. Hyvin se jaksoi ensimmäisiin pakkasiin saakka.'

Ei-opiskelijana olo on kummallista. Tavallaan ajatukseen on saanut tottua jo syyskuun alusta, kun kaikilla muilla alkoi tiukka opiskelu, ja itse mietin kotona teekupin ääressä, että mitäs sitä nyt sitten... Kun lokakuun puolivälissä sain varsinaiset paperit käteen, olo oli lähinnä helpottunut. Paperisota tältä osin ohi! Toisaalta, välittömästi alkoi toinen paperisota, kun kaikenlaisia lippuja ja lappuja piti täytellä ja kaivaa arkistoista ja sitten toimittaa erilaisiin virastoihin. Voin sanoa, että se oli vielä moninverroin turhauttavampaa kuin sen maisterin todistuksen odottelu. No, se kaikki on nyt takana ja voin rauhassa keskittyä urasuunnitteluun.

Urasuunnittelun ohessa olen viimeisen kuukauden puuhannut täysillä rakkaan ainejärjestöni ensimmäisiä vuosijuhlia. Homma oli työläs ja juoksuttava, mutta kun sitten viikko sitten perjantaina istuimme kaikkine vierainemme todella kauniissa ja juhlavassa Lyhdyssä, söimme hyvin, joimme hyvin ja lauloimme hyvin, olo oli kovasti ylpeä. Kyllä sitä pieniltäkin löytyy resursseja juhlia hienosti! Virallisen osuuden päätyttyä lähinnä hymyilin koko loppuillan jatkoilla Ilokivessä. Ystäväni Jennin ottamassa kuvassa hieman tunnelmaa juhlasta.

Opiskelijaelämän päättymisen ja valmistumisen paras puoli taitaa kuitenkin olla se, että viimein on aikaa lukea. Erityisesti tällä hetkellä, kun päivät täyttyvät lähinnä sillä urasuunnittelulla ja teenkeittelyllä, hyvät kirjat ovat arkeni pelastus. Tällä hetkellä omaksikin yllätyksekseni luen Sauli Niinistön kirjaa Viiden vuoden yksinäisyys (jota antikvariaatin setä kauppasi nimellä "Sadan vuoden yksinäisyys"... ei, se on ihan toinen kirja), ja vielä suuremmaksi yllätyksekseni kirja on kiinnostava. Sale kertoo kiinnostavia poliittisia juoruja siitä, kuka sanoi mitäkin kun euroa puuhattiin, ja myös mm. siitä, minkälainen huumorintaju Helmut Kohlilla on. Välillä olen pudota kelkasta, kun en nyt ihan muista jotain henkilöä, hänen puoluettaan tai tehtäviään, eikä Sale näitä aina liian tarkkaan selosta. Mutta sitäkin useammin hymyilen hauskoille anekdooteille, joita herra puhemiehemme on onnistunut muististaan kaivamaan. Pitkän Potter-putken jälkeen Niinistön kirja on todella piristävää luettavaa. Kirjat on kyllä tämän vuodenajan paras asia!

Muitten blogit

Lisäsin linkkeihin muutaman blogin, joita luen säännöllisesti, ja jotka ovat mielestäni hyviä ja tutustumisen arvoisia.
Muitakin meheviä blogivinkkejä otetaan vastaan, luen blogeja erittäin mielelläni. Erityisesti tuttujen ihmisten. Vinkkaa siis.