Jos nyt joku tätä yleensä enää eksyy lukemaan, niin tiedotan, että olen hengissä ja myös ilmeisen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Hieman voimia verottaa tiukka työnteko, mutta täällä ollaan yhtä kaikki.
Viimeisen entryn jälkeen ei juuri ole tapahtunut kummia. Kummimmasta päästä tapahtumista lienee Firenzen kokeminen uudestaan kuuden vuoden jälkeen toukokuussa (oli ihanaa, vihreää, aurinkoista, ihanaa, lämmintä ja ihanaa) ja Berliinin sateinen reissu kesäkuussa (Söin yhden elämäni parhaista illallisista La Crapule -nimisessä ravintolassa). Ohjelmaa on alkukesälle riittänyt enemmän kuin on ollut motivaatiota toteuttaa sitä, mutta aikatauluja on noudatettu ja juhannukset, provinssit, tangomarkkinat, häät ja muut kissanristiäiset on juhlittu ajallaan. Kaikesta on suoriuduttu hyvällä rutiinilla, joten raportoitavaa on jäänyt kerrassaan vähän. Sen verran voi Provinssista ja tangoista mainita, että tänä vuonna en ollut kummassakaan töissä ja olin erittäin tyytyväinen siihen järjestelyyn. Viime viikonloppu oli ensimmäinen ohjelmaton viikonloppu sitten helatorstaista Italian reissua edeltävän viikonlopun, ja seuraava häämöttää elokuun lopulla, joten vapaa-ajanongelmat eivät mahtuneet tämän kesän aikatauluihin. Lisäksi kesälomat ovat pääosin vielä edessäpäin, joten myös töitä on tehty ahkerasti.
Tai siis enemmän kuin ahkerasti. Olen tehnyt julmetusti töitä. En ole koskaan tehnyt näin kovasti töitä. Mietin, että jos viikon päästä ei alkaisi kesäloma, tuntuisiko minusta tällä hetkellä samalla tavalla väsyneeltä kuin nyt tuntuu, kun tietää että kuusi päivää pitää vielä pinnistellä. Todennäköisesti tällä intensiivisyydellä olisin kyllä joka tapauksessa loman tarpeessa. Hauskaa tässä on se, että samalla kun olen todella väsynyt, olen myös enemmän motivoitunut ja innoissani omasta työstäni kuin koskaan. Päätös istua töissä yleisenä lomakautena oli todella hyvä ratkaisu: olen saanut tehtyä paljon rästihommia sekä monenlaista pohdiskelua ja organisointia kaikessa rauhassa. Sain varmistuksen sille, että olen parhaimmillani saadessani tehdä to do -listan ja sitten toteuttaa sitä yksi tehtävä kerrallaan. Asiat tulevat tehdyksi. Lienen siis putkiaivo.
Siviilielämän puolella seuraava mullistus on: Ta-daa! Muutto! Elokuussa pääsemme uuteen asuntoon Seinäjoen kaakkoislaidalle, eikä tuo tapahdu hetkeäkään liian aikaisin, sillä hermoni tähän taloon ja sen asukkaisiin menee kerta kerran jälkeen useammin. Eikä tuo hermojen menetys ole hyvä yhdistelmä tällä hetkellä vallitsevan väsymyksen kanssa.
Viimeeksi tänään menetin itsehillintäni ja päästin pitkän ja erittäin epäjohdonmukaisen tekstin pyykkivuorolistan laitaan (ei ollut ensimmäinen kerta kun jätän terveisiä). Kirjailtuani selkeältä tuntuneen ajatukseni epäselkeään muotoon kirosin hetken ja kävin kirjoittamassa ihan oikean heippalapun, jonka ripustin omia pyykkejäni sabotoineen henkilön lakanaan. En piirtänyt lakanaan, vaikka sekin kävi mielessä. Heippalaputuksen lisäksi mieleni tekisi soittaa ja raportoida sosiaalityöntekijälle, ympäristöviranomaiselle sekä kiinteistöhuoltoyhtiöön, viimeiseen vähintään puolenkymmenen asiakohdan lista muistini tukena.
Onneksi kuitenkin oma työni pitää minut iloisen kiireisenä, etten ehdi murehtia liikaa asuinrakennukseni alennuksen tilaa. Ja suuremmankin naapurikiukkutärinän saa aina tyyntymään parvekkeelta aukeava auringonlaskumaisema.
keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2009
torstaina, huhtikuuta 02, 2009
Excuse me, Sir, olen turisti
Alkuvuosi on mennyt käytännössä erilaisiin vuotta 2008 ja ympäristöä (eikä välillä edes sitä) koskeviin kyselyihin vastatessa. Se on olennainen osa työtäni ja kirjattuna myös roolikuvaukseeni, mutta en olisi arvannut että neljännes vuodesta on pelkästään sitä (olen niiin jäljessä kaikissa muissa töissäni). Ensimmäisenä raportointivuotenani tilanteen teki mielenkiintoiseksi se, että minulla ei ollut aavistustakaan mitä kaikkia raportointivelvollisuuksia työnantajani kaltaisella putiikilla voi olla, ja lyhenin päivä päivältä lannistuksesta postilaatikolla, kun pyytämättä ja yllättäen siellä odotti jälleen yksi uusi tyhjä planketti. Nykyisin tosin suuri osa raporteista tehdään erilaisilla - paremmilla ja huonommilla - nettikaavakkeilla, ja niiden täyttämisessä pitää olla erityisen tarkkana, että on tarkistanut, tuplatarkistanut, tallentanut ja lähettänyt kaikki täyttämänsä välilehdet ja tiedot. Alan nyt varovaisesti jo uskotella itselleni, että maaliskuun päätyttyä viimeinenkin eräpäivä raportoinnille on mennyt. No, ensi vuonna lienee helpompaa, kun on edes kevyt aavistus siitä, mitä tuleman pitää.
Raportoituani raportoimasta päästyäni ja todettuani että olen saanut ko. sidosryhmävelvoitteet hoidettua viime keskiviikkona, otin etäisyyttä ympäristöinsinööriyteen ja matkustin vanhaan kunnon Lontooseen. Kulta oli matkustanut sinne työmatkalle jo alkuviikosta, ja minä menin muutamaksi päiväksi perässä. Imperiumin pääkaupunki ei ollut aivan yhtä keväinen kuin odotin, mutta mahtava kaupunki yhtä kaikki. Pidän siitä joka kerta yhtä paljon.
Saarivaltakunnassa on se erikoinen piirre, että ensimmäisenä päivänä kaikki on nurinkurista, ja tuntee itsensä normituristiakin turistimmaksi väistäessään ihmisiä jalkakäytävällä väärään suuntaan ja nykiessään vääriä ovia vääriin suuntiin. Katua ylittäessä on ensin helppo muistaa katsoa juuri siihen toiseen suuntaan, mutta sitten noin puolen päivän jälkeen sitä menee jotenkin sekaisin siitä kaikesta vääriin suuntiin yrittämisestä, että suojatielläkin vilkuilee hätäisesti varmuuden vuoksi molempiin suuntiin, kun ei enää ole ihan varma. Se menee kuitenkin onneksi ohi noin päivässä. Mutta kyllähän sitä itsensä hieman idiootiksi tuntee rynkyttäessään kahvilan ovea niin pitkään, että kaikki sisällä olevat asiakkaat ehtivät kääntyä katsomaan. Sitten kun viimein pääsee sisään, menee kello viiden tee väärään kurkkuun kun luulee, että kadulla auto liikkuu ilman kuljettajaa.
Tällä kertaa olin yrittänyt suunnitella matkani pakolliset ohjelmanumerot hyvin etukäteen, koska kaupungissa on käyty nyt jo niin monta kertaa ettei voi luottaa pelkästään siihen, että suurkaupungin nähtävyyksiä töllistellessä aika kyllä kuluu mukavasti ja tyytyväisesti. Olin jo edellisellä reissullani haaveillut Kew'n puutarhan näkemisestä, ja nyt sinne viimein pääsin. Paikka oli mahtava, vaikuttavinta olivat magnoliat täydessä kukassa päästämässä sellaista tuoksua, jota olin aikaisemmin vetänyt sieraimiini ainoastaan The Body Shopin purkista (aika autenttisen tuoksun ovat mokomat purkittaneet). Vaikka maaliskuun vesisateessakin paikka teki vaikutuksen, niin varmasti myös kesäkuussa lämpimällä säällä puutarhassa viihtyisi paremmin kuin hyvin vaikkapa piknikillä.
Perjantai-iltana nautimme aidosta ja alkuperäisestä englantilaisesta seisomapaikkakomiikasta Jongleurs comedy clubilla, lauantaina katsoimme vesisateessa David Beckhamin, Wayne Rooneyn, Peter Crouchin ja kumppaneiden menestyksekästä jalkapallottelua Wembleyn stadionilla (Englanti - Slovakia 4 - 0) ja sunnuntaina kiersimme British Museumin pitkästä aikaa. Osasin suhtautua muumioihin ja Egyptin historiaan Sinuhe Egyptiläisen hiljan luettuani paljon paremmin kuin edellisen kerran 16-vuotiaana (jolloin visiitti kesti museokauppakierros mukaan luettuna noin puoli tuntia). Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin myös double deckerillä, maisemia näkyi paremmin kuin maanalaisessa ja mukavaa oli muutenkin.
Olin myös tehnyt etukäteen pätevän ostoslistan, Lontoossa kun on tuota valinnanvaraa hieman enemmän kuin täällä Seinäjoella. Olikin ilahduttavaa kävellä kauluspaitakauppaan, jonka valikoimasta ei voinut olla löytämättä itselleen sopivaa, tai teekauppaan, jossa oli teevalikoimaa yhtä paljon kuin edellisessä kaupassa paitoja. Päädyin ostamaan kaksi paitaa, kalvosinnapit ja puoli kiloa teetä. Tietysti osin ostostelumahdollisuuksia helpotti se, että Lontoon-agenttimme, rakas paikallisoppaamme osasi vinkata oikeat paikat eikä tarvinnut kiertää arvailemassa.
Viivyin melkein kokonaiset neljä päivää, ja ehdin mielestäni oikein kivasti kaikenlaista. Seuraavaa samanpituista turistireissua ei onneksi tarvitse odotella vajaata kahta kuukautta enempää, vuorossa tuolloin toinen rakas kaupunki Firenze. Ehkäpä sieltä en tuo tuliaisina samanlaista kevätflunssaa, jollaisen kylmänkostea Lontoo lähetti mukanani Suomeen.

tiistaina, maaliskuuta 17, 2009
Kevät, taas, ja vuosi täynnä
Tänään on juhlallisesti kulunut vuosi siitä, kun heräsin ensimmäistä kertaa omasta kotoani Seinäjoella ja aloin ansaita leipäni pelastamalla maailmaa etelä-pohjanmaalla. Olen siis a) ollut seinäjokinen ja b) tehnyt työtä lähes tauotta (pidin viikon loman kesällä ja toisen jouluna) kokonaisen vuoden. Ihmekkö kun väsyttää.
Aika on tuntunut kuluvan valtavan nopeasti, enkä meinaa millään uskoa että jyväskylästä muutosta on jo niin kauan, tai että olen ollut nykyisessä työpaikassani jo reilusti puoli vuotta. Toivottavasti vauhti hidastuu, tai huomaan pian olevani eläkeiässä (joka lienee pelkkä abstrakti käsite siinä vaiheessa, kun oikeasti olen sen ikäinen).
Olen tuon vuoden aikana löytänyt lisää sekä hyviä että huonoja puolia Pohjanmaasta. Huonot puolet rasittavat yleensä vain hetken (yleensä auton ratissa). Hyviä puolia on, ja niistä suurin, mahtava työpaikka, rökittää 6-0 ne kaikki huonot puolet, joten jään nyt kuitenkin vielä toistaiseksi. (Tai luulen ainakin toistaiseksi jääväni. YT-neuvottelujen tulos selviää tällä viikolla, ja toivon pienesti, että saisin vähän pakollista lomaa.)
Aikaisemmin listasin Seinäjoen parhaita puolia, ja täytyy korjata listaa sen verran että Kahvila Konditoria Hanna ja Kerttu Epstorilla on ehdottomasti Seinäjoen paras kahvila. Ne kakut... Jos jotakin pitäisi Seinäjoella suositella, niin valitsisin Hannan ja Kertun.
Muuten mielikuvani eteläpohjalaisuudesta ei ole juuri muuttunut. En oikein jaksaisi enää vastata kysymyksiin "No kuinka olet viihtynyt" ja "mitäs olet tykännyt". Diplomaattinen vastaus kuuluu: "No siinähän tämä on kaupunki kuin muutkin tämän kokoiset Suomessa". Rehellisesti vastaus kuuluisi: "No eikä ole. Viihdyn hyvin, mutta viihtyisin paremmin muualla. Täällä on kuitenkin mahtava työ, joten olen päättänyt asua täällä."
Eteläpohjanmaalla asumisen lisäksi olen nyt omistanut auton hieman yli vuoden, ja juhlistin sitä ottamalla ylinopeussakon Nurmossa. Tolppa välähti, ja viisi päivää jännitin kuinka huonosti käy. Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan, ja sain vain kohtuullisen laskun ääliömäisestä aivot narikassa -ajelusta. Kuka idiootti nyt ajaa liki 80 km/h kuudenkympin alueella sellaisessa kohdassa, jossa tietää olevan kameratolppa? No minä.

maanantaina, helmikuuta 16, 2009
Yhteiskuntavastuita
Tämän päivän Kauppalehden keskiaukeaman juttu käsitteli yritysten yhteiskuntavastuuta. Lehti oli teettänyt Taloustutkimus Oy:lla tutkimuksen suomen yhteiskuntavastuullisimmista brändeistä. Ykköseksi nousi Pentik, ja lehti otsikoi "Pentik on vastuullisin". Tietysti kokenut ympäristöasiantuntijakin lipsahti siinä kohtaa harhaan ja ajatteli että no oho, onpa erikoista, koska mieleen ponnahti aika monta muuta tiukkaa yhteiskuntavastuutyötä isosti tehnyttä yritystä. Uskoin, mutta mielenkiinto oli herännyt ja luin koko jutun.
Ja sieltä se sitten valkeni, että eihän tokikaan väitetty että Pentik on nyt absoluuttisesti yhteiskuntavastuullisin, vaan että Pentik on sitä suomalaisten mielikuvissa. Käytännössä siis Pentikin ei ole tarvinnut tehdä varsinaista yhteiskuntavastuutyötä lainkaan, vaan se on luonut heti jo alkumetreillä luotettavan, suomalaisen, luonnonläheisen ja kotonatehdyn Imagon, johon minkäänlainen maailmanraiskaus ei kertakaikkiaan sovi. Anu Pentik siellä Posiolla istuu sorvin ääressä ja tekee itse kupit, kynttilät, päiväpeitot ja muut rihkamat mitä ketju sitten myy nyt jo kansainvälisesti 80 myymälässä. Totuus kuitenkin on, että suurimpaan osaan tuosta tavarasta voisi rehellisesti teipata sen "Made in India" -lapun. Totuus on taruakin ihmeellisempää, ja sitähän brändeissä tavoitellaan.
Kärkiviisikkoon nousivat edellämainitun lisäksi Ingman, SOK, Kalevala Koru ja Aarikka, ja täytyy sanoa että olin hämmästynyt. Omissa mielikuvissani osa näistä ei tosiaan kolistele kärkeä tässä kisassa. Vuosikausia mainonnassaan ja julkisivussaan yhteiskunta- ja ympäristövastuuta näkyvästi esillä pitänyt Kesko ei ollut 25 yhteiskuntavastuullisimman brändin joukossa lainkaan, sen tuotemerkki Pirkkakin vasta sijalla 12. (Tietysti on otettava huomioon, että luettelostahan vastaajan todennäköisesti ovat näitä brändejä poimineet, ja mitä siellä ei ole, ei sitten ole.)
Myös ympäristöystävällisyyttä oli kysytty, ja ympäristöystävällisin brändi on suomalaisten mielestä Tolu. Kyseessä on kansainvälisen kemikaalifirman tuote, joka on biologisesti hajoavaa ja jonka männynneulasen kuvilla kuvitetun pakkauksen voi polttaa. Siinä on onnistuttu myös ihan mukavasti ympäristöbrändin rakentamisessa ja on jopa jonkinverran alleviivattu asiaa. Alleviivaus on todennäköisesti aloitettu vasta sitten, kun omistus on siirtynyt pieneltä suomalaiselta isolle kansainväliselle (oletan näin tapahtuneen).
Ympäristöystävällisyyden kärkiviisikossa oli Tolun lisäksi Pentik (varmaankin aiemmat perustelut käyvät myös tähän), Valio, Halti ja Oras. Tuossa ryhmässä Halti herättää omassa mielessäni eniten kysymyksiä, mutta ehkä on niin, että kansan syvät rivit eivät vielä huomanneet, ettei juuri mitään Haltia tehdä enää kotimaassa ja ulkoilumielikuvat yhdistyvät tehokkaasti ympäristöyställisyyteen. Edellämainitsemani Pirkka yltää sijalle 14. Jutun mukaan heikoin ympäristöimago brändeistä on Nesléllä, Rolexilla, Unileverillä ja Aurinkomatkoilla. Näihin ei omista mielikuvistanikaan ole vaikea löytää perusteluita.
Mielikuvilla ei tässä asiassa näytä olevan juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Ei edes sen kanssa, kuinka paljon ympäristö- tai yhteiskuntatyötä ja -viestintää brändin eteen tehdään. Suotuisa ympäristö- ja yhteiskuntavastuuimago voi syntyä ihan muunlaisilla mielikuvilla, onnistuneesti suomen kesän värisillä mainoskuvilla tai ehkä reippaalla retrosuomalaisuudella. Vaikka sanotaan, että kansa on nykyään valveutunutta eikä sitä helposti huijata näissä asioissa, mainoskulissin takana ei todennäköisesti tarvitse tehdä mitään varsinaisen asian eteen oikean mielikuvan synnyttämiseksi. Siihenhän voittoa tavoitteleva yritys tietenkin pyrkii.
Oma työnantajani tuskin koskaan pääsee kovin korkealle tässä kilpailussa, vaikka töitä sen eteen paiskitaan minun pöytäni ääressä hartiavoimin joka päivä. Mielikuvat masuunista puhuvat puolestaan.

tiistaina, helmikuuta 03, 2009
Johtopäätös!
Tein eilen jotakin ensimmäistä kertaa vuosiin. Tai ehkä ikinä. En oikein muista. Kävelin nimittäin kirjakauppaan, valitsin hyllystä kaksi, siis kaksi kirjaa ja ostin ne. Ne eivät olleet alennusmyynnissä. Toinen on Anna-Leena Härkösen Ei kiitos ja toinen Lauren Weisbergerin Chasing Harry Winston.
Minä en nimittäin ensinnäkään osta kirjoja vaan lainaan kirjastosta. Toiseksi, en osta niitä ainakaan kirjakaupasta vaan divarista. Kolmanneksi, jos ostan kirjakaupasta kirjoja, en osta normaalihintaisia kirjoja vaan alennusmyyntikirjoja.
Näissä kolmessa teesissä on kuitenkin jotakin pielessä. Lopputuloksena kirjahyllyyni on kertynyt pikku hiljaa kokoelma kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Tietenkin aion lukea ne kaikki joskus, mutta vielä ei ole tullut se hetki, vaikka pisimmillään aikaa on kulunut jo noin 15 vuotta. Se taas johtuu siitä, että koskaan ei ole sopiva hetki. Ja se taas siitä, että kaikki edellä mainitut kirjat on ostettu hetkenä, jolloin olen ajatellut "Tuon voisin joskus lukea". En ajatellut "Tuon haluan lukea kun pääsen kotiin".
Kun eilen kävelin kirjakauppaan, päässäni oli ajatus, että olin juuri aloittanut Douglas Adamsin liftarin käsikirjan seitsemän vuotta sen ostamisen jälkeen, todennut etten halua lukea sitä ja sen jälkeen todennut ettei kirjahyllyni alennusmyynti- ja divarikirjastossa ole mitään muutakaan mitä haluaisin lukea. Johtopäätös! Älä osta puolikiinnostavia alennusmyyntikirjoja! Varsinkaan jos aiot saada ikinä mitään luetuksi!
Olen lukenut Härkösestä kaksi kolmannesta. En malta odottaa, että pääsen alkuun Weisbergerin hömpässä.
Vaikka kuinka haluaisin olla omistamatta turhia asioita, jotka jäävät ainakin itselleni melkoisen kertakäyttöisiksi, totuus on, ettei kirjastosta tai divarista saa niitä suosituimpia ja kiinnostavimpia kirjoja ilman uskomatonta tuuria tai pitkää odotusta. Eilen nautin lukemisesta pitkästä aikaa todella paljon.
Ja kyllä minä pidän kovasti muustakin kuin hömpästä. Eilen nyt vain tuntui hömpältä enemmän kuin muulta.

tiistaina, tammikuuta 27, 2009
Kiltaäiti ja saksalainen hinkuyskä
Täällä Seinäjoella on luettu taas lehtiä, ja osa niiden välittämästä informaatiosta on pakko jakaa.
Seinäjoella ilmestyy useita ilmaisjakelulehtiä, joka on hyvä, koska en niin Ilkasta välitä. Osa niistä on oikein niin huonoja, että jo niiden takia haluaa laittaa "ei mainoksia eikä ilmaisjakeluja" -lapun oveensa (täällä tuo tuntuu riittävän, Jyväskylässä piti lisätä teksti "eikä seurakuntaviestiä"). Osa taas on parempia kuin olen muualla suomessa lukenut. Suorastaan erinomaisia.
Niistä oikein huonoista ei sen enempää (taitto pielessä, usean sivun juttuja sotavuosista jne.), mutta niitä hyviä lukee mielellään. Riittävästi alennusmyynti-, asunto- ja autoilmoituksia ja ihan kohtuullisen kiinnostavia paikallisia juttuja. Vaikka aiemmalla työpaikallani ilmoitettiin kahvipöydässä tiukoin äänenpainoin "Jos ei eres Ilkkaa tilaa niin ei halua mitään tietääkään", niin porskutan kyllä täysin tyytyväisenä pelkillä ilmaisjakeluilla, joita haen ohimennessäni kauppakeskuksen lehtitelineestä.
Paikallinen erityispiirre ovat seuratoiminta- ja järjestöilmoitussivut, joita olen tavannut lukea laiskoina hetkinä. Se on aivan oma maailmansa. Olen myös aika varma, että niin paljon ei ilmoiteta ihan joka paikkakunnan kaupunkilehdessä. Seuratoimintaa täälläpäin näyttäisi nimittäin riittävän. Ilmoitusten sisältö on monesti järjestöstä mitään tietämättömälle melko kysymyksiä herättävää:
"Hinkuyskälennot lopetettu Saksassa
Saksassa olevat amerikkalaiset ilmavoimat ovat lopettaneet saksalaisten lasten hinkuyskän parannusyritykset, lennättämällä heitä, 5 - 8 kilometrin korkeudessa. Muuan ilmavoimien lääkintäupseeri huomautti, ettei mikään todista sitä, että tällainen käsittely parantaisi lapsen lopullisesti hinkuyskästä."
Ei tätä oikein voi edes kommentoida. Maailma on joskus ollut niiin erilainen.
Lukemisesta vakavasti puheenollen, työn alla on parhaillaan Sofi Oksasen Puhdistus, jota voin suositella erittäin lämpimästi. Se on erittäin hyvä. Paljon parempi kuin esimerkiksi aiemmin Finlandioitu Bo Carpelanin Kesän varjot.

- Mitä muuta "EL Seinäjoen Yhdistyksen" tapahtumissa mahdetaan tehdä kuin juoda kahvia ja pitää hiljaisia hetkiä edellisvuonna poisnukkuneille jäsenille? Miksi hiljaisen hetken pitämisestä pitää kertoa lehdessä?
- Entä Nurmon Eläkeläiset? Mitä muuta eläkeläiset keskenään puuhaavat kuin seuraavassa päiväkahvitilaisuudessa päätöslistalla olevaa Helsinki-Tukholma-Helsinki -risteilyä?
- Jos menisin lähimmän metsästysseuran kokoukseen, pääsisinkö syksyllä mukaan hirvimetsälle?
- Ja vielä: Mikä mahtaa olla "Voim. Uskollisuuden Kilta", jonka ilmoitus kuuluu seuraavasti: "Kokoontuminen 28.1.-09 klo 13 kiltaäidin luona. Teemana kuntopisteet ja kevään toiminta. Tervetuloa, kiltaäiti." Kuulostaa salaseuralta. Saako kuntopisteitä jostain aivan erityisestä kiltakunnosta vai vain tavallisesta kunnosta? En voi mennä kuokkimaan kun en tiedä missä kiltaäiti asuu.
"Hinkuyskälennot lopetettu Saksassa
Saksassa olevat amerikkalaiset ilmavoimat ovat lopettaneet saksalaisten lasten hinkuyskän parannusyritykset, lennättämällä heitä, 5 - 8 kilometrin korkeudessa. Muuan ilmavoimien lääkintäupseeri huomautti, ettei mikään todista sitä, että tällainen käsittely parantaisi lapsen lopullisesti hinkuyskästä."
Ei tätä oikein voi edes kommentoida. Maailma on joskus ollut niiin erilainen.
Lukemisesta vakavasti puheenollen, työn alla on parhaillaan Sofi Oksasen Puhdistus, jota voin suositella erittäin lämpimästi. Se on erittäin hyvä. Paljon parempi kuin esimerkiksi aiemmin Finlandioitu Bo Carpelanin Kesän varjot.
sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009
Inventaario vuodelle 2008
Vuodenvaihteen lomakausi on melkein nautittu loppuun. Joulu oli erinomaisen rentouttava, se sisälsi lähinnä lautapelejä ja pientä ulkoilua, kuten mäenlaskua. Joulua juhlittiin Lappeenrannassa ja se suoritettiin poistumatta vanhempieni asuttamasta kaupunginosasta yhtään mihinkään kokonaiseen neljään päivään. Joulun jälkeen tehtiin muutama päivä töitä todella rauhallisessa maisemakonttorissa (hauskaa, kun koko kerroksessa valot palavat ainoastaan oman työpöydän yläpuolella) ja sitten vaihdettiin vanha vuosi uuteen nauramalla vatsalihakset kipeiksi. Vielä on Loppiainen viettämättä.
Jatkumona vuoden takaiselle arvioinnille annan tuomioni myös menneelle vuodelle, ja kokoan listan saavutetuista virstanpylväistä:
2,5 kk työttömyyttä
9 kk työntekoa
n. kaksi viikkoa palkallista lomaa
n. 15 työpaikkahakemusta
5 työpaikkahaastattelua
2 työpaikkaa
1 muutto
1 kylpyhuoneremontti
12 luettua kirjaa
72 nähtyä elokuvaa
3 kurssia työn puolesta
1 kirjansidontakurssi
1 huovutuskurssi
muutamia tusinoita urheiltuja tunteja
n. 15 kuunneltua keikkaa mukaan lukien Provinssirock ja Tangomarkkinat
2 klassisen musiikin konserttia
1 ulkomaanreissu (Tallinna)
kotimaanmatkustusta julkisilla välineillä n. 10 000 km
n. 15 000 km auton ratissa
muutamia kymmeniä pyöräiltyjä kilometrejä
Päällimmäiset tunnelmat vuodesta 2008 ovat, että tätä naista on viety kuin pässiä narussa. Tuo lienee suurimpana syynä siihen, että kirjoja on kulunut kaikkien aikojen säälittävin määrä (olen lukenut Sinuhe Egyptiläistä keskimäärin yhtä kauan kuin olen asunut Pohjanmaalla. Yhä on noin 150 sivua jäljellä.) Lukemistavoitteiden lisäksi vuoden elokuvienkatselutavoite on alitettu surkeasti.
Erityisharmitusta viime vuonna aiheutti tuo oman auton hankkimisen pakko ja nykyisen työpaikkani vaikutus autolla ajettuihin kilometreihin. Tälle en kuitenkaan tällä hetkellä voi mitään, joten murehtiminenkin on melko turhaa. Onneksi meillä paikataan tätä ympäristövaikutusta sillä, että sillä aikaa kun minä huristelen autolla, kulta ajaa omat työmatkansa polkupyörällä, takana on jo yli 500 polkupyörätyömatkakilometriä. Olen myös osin työstäni ja osin nykyisestä sijainnistani johtuen kasvattanut julkisten käyttömäärääni kilometri- ja tuntitolkulla, mikä lienee ihan positiivista.
Vuoden tähtihetket taisivat olla tuon vakituisen Ruukin työpaikan varmistumisen lisäksi rauhalliset lomapäivät Lappeenrannassa juhannuksena ja jouluna sekä ihana helteinen viikonloppu Tallinnassa. Tyytyväinen olen erityisesti siitä, että olen rohkeasti mennyt kuuntelemaan pikkukaupungin kaupunginorkesteria ja myös muita keikkoja on käyty kuuntelemassa melko ennakkoluulottomasti. Tässä on siis tavoitteeseen päästy. Muuten vuodelta 2008 puuttuvat melkolailla kaikki telttailu- ym. ekstremekokemukset, lukuunottamatta yhtä omenavarkaissa käyntiä, josta olen tietenkin hieman ylpeä.
Todennäköisesti vuosi 2009 ei liene yhtä tuulinen kuin viime vuosi oli. Maailmankuvan avartamiseksi tavoitteena on edellisvuotta ahkerampi elokuvien katselu ja kirjojen lukeminen. Myös autossa istuttujen kilometrien henkilökohtaiseksi kompensoimiseksi liikuntaharrastuksia voisi lisätä rutkasti. Voisihan sitä keksiä myös jotakin ihan uutta ja itsensäkin yllättävää. En tosin vielä yhtään tiedä, mitä se voisi olla.

Labels:
autoilu,
listat,
lukeminen,
maailmanpelastus,
opiskelu,
polkupyöräily,
työ
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
Ilmastoasiaa ja käärme pyssyn ulkopuolella
Tämänviikkoinen työmatkani kohdistui Raaheen metalliteollisuuden alkulähteille. Siellä vietettiin konsernin energiapäiviä, pääosin siitä syystä että myös työnantajani on tehnyt energiatehokkuussopimuksen TEM:n kanssa, ja nyt kaikkien toimipaikkojen pitäisi löytää se tarvittava 9 %:n säästö jostakin, sääntöjen puitteissa. Kahden päivän koulutuksen jälkeen voin vain todeta, että säästön tekeminen ja erityisesti sen todentaminen vaatii tulevaisuudessa melkoisesti päänvaivaa myös minulta.
Houkutuksena energiapäiville oli tuotu puhumaan myös kansallinen ilmastojulkkis, se parhaiten elinkeinoelämän kanssa samaan huoneeseen sopiva, siis Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Hän piti alustuksen aiheenaan ilmastonmuutos, ja vaikka en olekaan Korholan kanssa kaikesta samaa mieltä, kuuntelin tuon parituntisen erittäin kiinnostuneena. Täytynee sanoa, että sanoma poikkesi huomattavasti mm. siitä, mitä olen Jyväskylän yliopistossa aiheesta istunut kuuntelemassa.
Korholan pääasiallinen viesti oli, että ilmastomuutokseen liittyvä epävarmuus ihmisen vaikutuksesta on otettava huomioon ja siitä on voitava keskustella, ja erityisesti tuo epävarmuus, ei suinkaan varmuus, on syy siihen, että toimenpiteitä ilmastomuutoksen hidastamiseksi on ryhdyttävä toteuttamaan pikaisesti. Korhola on sitä mieltä, että toivon antaminen on oikea motivaattori, ei suinkaan uhkakuvien maalaaminen, joka aiheuttaa lähinnä kohtalonuskoa ja apatiaa.
Toimenpiteisiin olisi Korholan mukaan otettava täysin uusi, "reformistinen" lähestymistapa teknologioita kehittämällä, koska tällä hetkellä suunnitteilla olevat toimenpiteet ovat auttamatta liian hitaita. Ratkaisumallien tulee olla a) aidosti ilmakehän tilaa parantavia, b) kustannustehokkaita ja kansantaloudellisesti järkeviä sekä c) ympäristön kokonaisedun kannalta mielekkäitä ja ekologisesti sekä sosiaalisesti kestäviä. Viimeinen kohta tarkoittaa siis, että ratkaisumallit eivät saa luoda uusia ympäristöongelmia toisaalle. Tästä viimeistä kohdasta esimerkkeinä, jotka eivät toteuta ehtoa, Korhola käytti tuulivoiman ja maisemallisten ongelmien sekä bioenergian ja metsänhakkuiden välistä yhteyttä. Mielenkiintoista oli mielestäni, että keskustelussa ei edes tässä kohtaa mainittu ydinvoimaa, jonka ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat käytännössä täysin eri asioita. Jos tuulivoima ja bioenergia ovat poissa laskuista, kysymykseni kuuluukin, mitä maailmalla on enää tehtävissä sillä aikataululla, jota muutoksen hidastaminen vaatii?
Oli erikoista olla kuuntelemassa tuota luentoa sellaisessa seurassa, jossa esimerkiksi maininta Suomen Luonnonsuojeluliitosta aiheuttaa tukahdutettuja tyrskähdyksiä. Olen ilmeisesti liiaksi tottunut toisenlaiseen seuraan. Ilmeisesti myös luennolla istuminen ja läsnäololistojen kierrättäminen on minulla liian tuoreessa muistissa, koska henkilökohtaisen savun korvista sai se uskomaton sähläys, jolla osallistujalistoihin saatiin viimein kaikkien paikalla olijoiden nimet. Kuinka vaikeaa se voi olla?!
Johtopäätöksenä koulutuksesta todettakoon, että energia-asioita on kyllä ajettu eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn (sanonta kulutti itsensä niiiin loppuun kahdessa päivässä), mutta jäin siihen käsitykseen, että toistaiseksi tuota viatonta luontokappaletta ei sinne ole vielä varsinaisesti kertaakaan saatu.
En päässyt tällä reissulla masuunille enkä valssaamolle, mutta opastettu kierros on seuraavalle kerralle jo varattuna. En myöskään juuri ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, ja Raahen vanhasta kaupungista se vähä mitä ehdin nähdä, esittäytyi lähinnä käsikopelolla. En muista koskaan olleeni yhtä pimeässä kaupungissa. Koin melko konkreettisen aikamatkan menneisyyteen.
Kaiken muun lisäksi on mainittava, että Korholalla oli ehdottomasti koko salin parhaiten istuva puku. Erittäin tyylikästä, herra Korhola.

Raahen vanhan kaupungin pimeyttä.
maanantaina, joulukuuta 01, 2008
Omena jouluksi
Kuten jo aiemmin mainitsin, en aio antaa joulun livistää sormien välistä, joten joulufiiliksen virallinen nostatus alkoi välittömästi ensimmäisen adventin tultua (toivottavasti en pääse kyllääntymään kolmessa viikossa...).
Tulipa sitten käytyä viikonloppuna kaupassa (koska perjantaina ei voinut kun oli älä-osta-mitään -päivä) ja siellä tuli hirveä hinku ostaa joulukoristeita. Jotain. Valoja, tähtiä, punaista, kultaa. Kaupat on täynnä vaikka minkälaisia lyhtyjä ja valoja, mutta on aivan kertakaikkisen turha ostaa parvekkeelle mitään koska a) se on niin ruma ja b) pimeään aikaan meillä on aina verhot kiinni, koska naapuri näkee muuten koko meidän kodin. Vastustin myös tiukasti kiusausta ostaa sisälle sähköllä toimivia jouluvaloja, kyllä meillä lamppuja palaa kaikissa huoneissa muutenkin ihan tarpeeksi, jatkuvasti, kun on näin pimeää.
Siispä astelin hedelmäosastolle ja ostin kilon verran koristeita jouluksi. Toimii.

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008
Ääniä
Avokonttorin huonoja puolia on se, että kuulee kaiken. Kuulee mm. kaikkien työkavereidensa puhelimien soivan. Kun kerrokset ovat keskeltä auki ensimmäisestä neljänteen, mahtuu yhteen päivään aika monta erilaista soittoääntä. Varmasti jokaisella työpaikalla on se henkilö, jolla on nokialaisessaan se raivostuttavin TITTI-DI-DITTI-TITTITI-DIDIDI (jokainen voi kuvitella tähän mieleisensä) -soittoääni niin kovalla kuin vain suinkin. Tänään, kun yritin saada tolkkua VOC-asetuksen sisällöstä ja vaatimuksista (jälleen kerran), olin ensimmäistä kertaa vähällä lähteä ja liipaista sen naapurin loputtomasti soivan tittidi-tittidi-puhelimen yli maisematoimiston reelingin. Onhan siinä tietysti logiikkaa - jos unohtaa puhelimensa jatkuvasti pöydälleen, sen on oltava TO-DEL-LA kovalla.
Toinen lähes yhtä ärsyttävä puhelimenomistajakategoria ovat "äänitin-lapseni/kissani/koirani-jokeltelua-ja-jaan-sitä-riemua-teille-kahdeksasta-neljään" -henkilöt. Jossakin niistä kolmesta muusta kerroksesta, joissa en itse istu, istuu joku, jonka lapsella ei ole vielä sanoja, mutta senkin edestä keuhkoja. "Äl-läl-lä, äl-läl-lä, äl-läl-läää" kuuntelen joka päivä. Joka PÄivä. Se oli suloista ehkä ensimmäisellä kerralla.
Ehdin soittoäänikiukultani onneksi tehdä tänään vähän muutakin. Ensi viikolla pääsen Raaheen Ruukin energiakoulutuspäiville, ja esittelen siellä omien tehtaidemme energiansäästötoimenpiteitä. Kaksi päivää esitystä kasattuani totesin, että se olisi paljon helpompaa, jos olisin tullut taloon vähän aiemmin ja ehtinyt hieman enemmän olla mukana tämän vuoden energiansäästöhankkeessa. Toivottavasti kukaan ei kysy mitään.
Lisäksi töissä keskusteltiin siitä, kuka saa Ruukilta joulukortteja ja lahjoja ja kuka ei. Periaate on, että ne joilta laskutetaan, saavat, ne jotka laskuttavat Ruukkia, eivät saa. Koska en varsinaisesti ole sellaisissa hommissa, että saisin mitään kaupaksi, en pääse lähettämään kortin korttia. Sääli, sillä tietäisin muutamakin sellaisen henkilön, josta on ollut korvaamaton apu isinöörinurani alkumetreillä (sekä firmalle että minulle).
Joulukuuhan tosiaan alkaa jo muutaman päivän päästä. Joululomaan on enää kolme viikkoa. Olen kyllä aloittanut joulun odottamiseen valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Melkein kaikki joulukortit tuli askarreltua jo pari viikkoa sitten (osin, koska pelkäsin niiden kiireessä jäävän tekemättä). "Joulukoristeita huovuttamalla" -kurssi kansanopistossa (heh!) viimeaikaisten lumituiskupäivien kanssa on myös auttanut kovasti odotustunnelman kohottamisessa. Tällä kertaa todella odotan joulua, enkä päästä sitä lipsahtamaan ohi huomaamatta.
Sainhan käännettyä kiukun pienen mutkan kautta mukaviin tunnelmiin. "Frosty the snowman was a jolly happy soul..."

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)