Neil Gaiman: Fragile Things 10/32

Alaotsikko: Short Fictions & Wonders. 2006. 440 s.

Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: Kuutisen viikkoa. Tai vähän pidempään.
Suosikkisitaattini: "Remember your name. Do not lose hope - what you seek will be found. Trust ghosts. Trust those that you have helped to help you in their turn. Trust Dreams. Trust your heart, and trust your story." (Runosta Instructions.)

Neil Gaiman on ollut yksi suosikkikirjailijoistani siitä saakka kun luin Nverwheren joskus 90-luvun lopulla. Gaimanin fantasia on monesti niin herkullisen kiehtovaa, että se tarjoaa oivallisen pakopaikan todellisuudesta. Olen lukenut muutaman Gaimanin suomeksi, mutta sitten tuli seinä vastaan ja suomennokset loppuivat, vaikka kirjallisuutta olisi ollut mieheltä tarjolla. En oikein ymmärrä tätä suomennosten viivettä näinkin tunnetulta kirjailijalta, mutta joka tapauksessa se ajoi minut lukemaan Gaimanit englanniksi. Sittemmin tuosta on tullut tapa, vaikka tämäkin kirja olisi ollut tarjolla myös suomeksi. 

Tämä kirja on itseasiassa tuliainen Lontoosta vuonna 2009, mutta jostain syystä se jäi hyllyyn odottamaan parempia aikoja. En ole oikein koskaan ollut novellien suurin kuluttaja, mutta tämä sai kyllä kokoelmana täydet pisteet kaikkine omituisine olentoineen. Kokonaisuutta parantaa se, että Gaiman on kirjoittanut lyhyesti taustaa jokaiselle tarinalle, se ainakin itselläni tuo lukukokemukseen lisäelementtejä. Tätä kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen pohtivani Gaimania kirjalijana ja herra Gaimanin mielenliikkeitä muutenkin, liekö sitten tämän taustoituksen syytä. On toki paljastettava, että alkupuolella oli pelottavimmat kummitusjutut, josta syystä kirja makasi jonkin aikaa koskemattomana yöpöydällä - ilta-aika kun ei tuntunut sopivimmalta lukuhetkeltä tälle herkkänahkaiselle lukijalle.

Yksi asia kirjassa jäi häiritsemään pahemman kerran. Ensimmäinen tarina, A Study in Emerald, alkaa samalla tavalla kuin BBC:n Sherlock-sarjan avausjakso, sillä erotuksella, että BBC:n Sherlock ei tutki vihertävän olennon vaan ihan tavallisen ihmishenkilön murhaa. Jakson nimi BBC:llä on Study in Pink. Kuitenkaan BBC:n sarjan yhteydessä ei löydy yhtikän minkäänlaista mainintaa liittyen Gaimaniin. Olen niin ällikkänä tästä, että asia on häirinnyt jo viikkotolkulla. Miksi edes internet ei kerro tästä mitään?

Gaiman on viime vuosina keskittynyt omaksi harmikseni lastenkirjallisuuteen, jota en juurikaan harrasta, mutta viimein on taas tulossa uutta luettavaa myös aikuisille, kun The Ocean at the End of the Lane julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Sitä odotellessa. 

Suosittelen: Gaimania ylipäänsä Niille, jotka periaatteessa pitäisivät fantasiakirjallisuudesta, mutta joiden mielestä keskiaikaiset tarinat ovat liian mahtipontisia ja vampyyrijutut jo vähän kuluneita. Tätä kyseistä kirjaa suosittelen esim. työmatkalukemiseksi.

(P.S. Vuosi melkein puolessa ja kirjoista vajaa kolmannes takana. Ei hyvältä näytä...)

Saku Tuominen: Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc (9/32)

Muut kirjailijat Tuukka Koski ja Kimmo Kivilahti. 2012. Tammi.  333 s. 

Kuinka hyvä: *****
Otti aikaa: Noin kaksi viikkoa, joista toinen oli noin vuosi sitten ja toinen nyt.
Suosikkisitaattini: Tomaatteja. Oliiviöljyä. Suolaa. Pippuria.

Tämä on lahjakirja, joka saapui kirjahyllyymme vuosi sitten jouluna (jonka takia on hämmentävää, että kirjaan on painettu painovuosi 2012...). Ajattelin silloin, että pitääpä selailla läpi, jos löytyisi vaikka joku kiva uusi ruoka. Mutta. Kirja vei ihan täysin mukanaan. Tuossa on niin kivasti avattu suomaisesta näkökulmasta italialainen ruokakulttuuri, että kirjan luettuani oikein odotan että pääsen taas Italiaan, tilaamaan ravintolassa kerrankin oikeita asioita. 

Ruokaohjeiden ainesosaluettelot ovat pääasiassa hyvin yksinkertaisia, ja yksinkertaisin niistä kuuluu "Tuoreita hedelmiä". Suurimmassa osassa oliiviöljy, suola ja pippuri ovat vakioroolissa.  Paria kirjan ruoista meillä on jo valmistettukin. Itselleni tämän kirjan paras anti on kuitenkin ruokakulttuurin kuvauksessa, ei ruokaohjeissa.  Aionpa joka tapauksessa konsultoida tätä kirjaa joka kerta kun valmistan uudenlaista italialaista ruokaa.

Suosittelen: Italiaan matkustavalle, maan ruokakulttuuria perinpohjin tuntemattomalle.

Roberto Saviano: Gomorra Mafian valtakunta (8/32)

Gomorra Viaggo nell'impero economico e nel sogno di dominio della camorra. 2006. Suom. Hannimari Heino. WSOY.  543 s.
Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: vuosikausia.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Napoli ja muu Etelä-Italia
Päähenkilöt: Roberto Saviano

Tässä kirjassa aukeaa oiva ikkuna ihan toiseen maailmaan, sellaiseen, jonka on nähnyt elokuvissa mutta ei uskonut että ihan oikeasti jossain tätä tapahtuu. Tämä ei ole mikään kummisetä, kaukana siitä. Tämä on paljastuskirja Italian mafiasta. 

Aihe on järjettömän kiinnostava, ja kirjasta valkenee sellaisia totuuksia, joiden vuoksi ei enää tee mieli laittaa rahaa muotiteollisuuteen eikä italialaisiin maataloustuotteisiin. Kirjailija on kuitenkin purkanut kaiken sen tekstiksi siihen malliin, että lukijan mielenkiinto meinaa välillä vähän hyytyä. Lisäksi jäin kaipaamaan yksityiskohtaisempaa omakohtaista tapahtumien kuvausta pitkien historiaselostusten sijaan. Sain tämän taannoin joululahjaksi, ja juutuin vuosiksi juuri näihin selostusosuuksiin, joten lukeminen kesti. En ole vielä nähnyt tästä kirjasta tehtyä elokuvaa, ja jännityksellä odotankin miten tämä kaikki selostus on saatu koottua elokuvaksi. 

Suosittelen: Mafiaelokuvafaneille.

Donna Leon: Ystävä sä lapsien (7/32)

Suffer the Little Children. 2007. Suom. Kristiina Rikman. Otava. 280 s.  

Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: suunnilleen pääsiäisen.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Venetsia.
Päähenkilöt: Guido Brunetti.
Muut henkilöt: vaimo Paola, tytär Chiara, (poika Raffi), kollega Vianello, esimies Patta.

Näitä on tullut luettua jokunen, joskaan ei kaikkia. Tämä kyseinen Brunetti-dekkari oli mielestäni aiempia lukemiani mielenkiinnottomampi, siksi vain vaatimattomat kaksi tähteä. Luen näitä harvakseltaan leppoisan venetsialaistunnelman vuoksi, dekkareiksi eivät tavallisesti ole ollenkaan liian jänniä. Lisäksi Leon mehustelee herkullisesti italialaisilla ruoilla, joita Paola perheelleen valmistaa. Vaikka eräitä tämä piirre kirjoissa ärsyttää, niin omasta mielestäni se juuri on näiden kirjojen suola. Tuohon suosikkisitaattikohtaan olisin voinut etsiskellä jonkun perusteellisen illalliskuvauksen, mutta en jaksanut vaivautua selailemaan.

Tämä kyseinen kappale kirjasta tuolla hyllyssä on pokkari, ja joutanee kirjahyllystä muualle jahka lopullisen inventaarion hetki tulee. Varmaan vuoden lopussa kirjahyllyssä on paljonkin kevennettävää.

Suosittelen: Lomalukemiseksi

Muuten on todettava lukuprojektista: urakka k*see. Maaliskuun jälkeen pitäisi olla takana yhdeksän kirjaa, mutta maaliskuussa kokoelmaan tuli vain yksi lisää. Tällä hetkellä on kyllä useita kirjoja kesken, joten ehkäpä tilanne korjaantuu vielä. Toivottavasti.

Alkuperäinen projektisuunnitelma täällä.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (6/32)

To Kill a Mockingbird. 1960. Suom. Maria Westerlund. Gummerus (Koko kansan kirjakerho). 374 s.  
Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: 10 päivää.
Suosikkisitaattini: "Sinä jeevelin pölliäinen, Jem, mikä sinä uskot olevasi?" ja "Kun kuljin kotiin, ajattelin että Jem ja minä kasvaisimme aikuisiksi mutta meillä ei enää olisi paljon opittavaa, ellei mahdollisesti algebraa."

Miljöö: 1930-luvun Maycomb Alabamassa.
Päähenkilöt: Jem (Jeremy), Scout (Jean Louise) ja Atticus Finch.
Muut henkilöt: keittäjä Calpurnia, Kesäkaveri Dill, naapurin Boo Radley, tuomari Taylor, juoppo idiootti Bob Ewell, Maudie-neiti ja Alexandra-täti. Muun muassa.

Tämäkään kirja ei varsinaisesti ole omani, vaan lainassa eräästä kirjahyllystä. Tuo laina on kuitenkin venynyt jo vuosikausien mittaiseksi. Onneksi kuitenkin tämän sieltä kerran otin ja nyt luin, koska ymmärrän hyvin miksi se on klassikko. Olen nähnyt samannimisen elokuvan, ja muistin joitakin kohtia, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksenä. Kirja on kuitenkin paljon parempi. 

Kirjan alkupuoli on pääasiassa viehättävää 30-luvun kesien kuvausta lasten näkökulmasta, jännittävintä on naapurin Boo (Arthur) Radley, joka ei koskaan tule ulos, mutta jonka menneistä tekosista liikkuu villejä huhuja. 30-luvun Alabaman rasismi on kirjan kantava voima, ja lienee myös tuon klassikkomaineen takana - kirja on ennenkaikkea rasisminvastainen kannanotto. Jemin ja Scoutin isä Atticus on oikeamielinen asianajaja, joka määrätään puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, ja koko perhe saa siitä kuraa niskaansa. Hieman puolivälin jälkeen päästään viimein käräjille, ja sen jälkeen kirjassa alkaa sellainen moraalinen alleviivaus, että aikuinen 2010-luvun lukija meinaa jo vähän kyllästyä. Tästä syystä vain neljä tähteä. Maailma oli kuitenkin toinen vielä vuonna 1960, jolloin kirja on julkaistu. Juoni on ihastuttavasti vanhanaikaisella tavalla yksioikoinen, ja kirjan huumori on sellaista hiljaista ja lämmittävää, hyvin samanlaista kuin hiljan kehumani Ulla-Lena Lundbergin huumori. Olinkin ilahtunut että hetimmiten löysin toisen samanmoisen kertojan. Myös suomentajan oivallinen käännös henkii joissakin kohdissa viehättävästi mennyttä suomen kieltä (sinä jeevelin pölliäinen...).

Hauskaa oli myös huomata, miten kirjan kansikuva vaikuttaa omaan mielikuvaan kirjasta. Omassa kappaleessani ei ollut paperikansia jäljellä, vain pelkät tyhjät ruskeat kannet. Guuglasin mielenkiinnosta muutaman kuvan kirjasta, ja täytyy sanoa että en ollenkaan ymmärrä uusintapainoksen kansikuvavalintaa, en olisi ehkä ottanut kirjaa käteeni jos tuo kansikuva olisi ollut läsnä ensimmäisessä tapaamisessamme. Alkuperäisen käännöksen kansi puolestaan on viehättävä. 

Olen onnellinen että luin tämän kirjan.

Suosittelen: Rattoisasti etenevää klassikkoa kaipaavalle, myös oikein nuorelle henkilölle.

P.S. Muutokset lukulistassa päivitän ainakin toistaiseksi alkuperäiseen postiin täällä. Muutosten vuoksi myös kokonaiskirjamäärä saattaa vaihdella postista toiseen.

Teestä

Innostuin tänään teestä. Tai, oikeammin, olen innostunut siitä vähitellen jo pitkän aikaa. Ihmettelenkin, ettei tässä blogissa ole vielä yhtään teepostia.

Olen juonut teetä jokseenkin aina, mutta pussiteet hylkäsin jo varmasti kymmenen vuotta sitten (ei ne kaikki nyt sysipahoja ole, joten tarjottaessa juon sujuvasti). Teekaupat ovat kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palanneet Suomeen, joten markettien hyllystä teetä tulee ostettua nykyään melkein vain hätätapauksessa. Lisäksi tuon teetä lähes poikkeuksetta tuliaisena itselleni matkoilta (paitsi Saksasta, jossa tekevät niin väkevät ja kitkerät sekoitukset että ei pysty juomaan).

Juon sujuvasti mustaa teetä, maustettua mustaa teetä, vihreää teetä, ja nykyisin myös maustettua oolong-teetä (en ole vielä maistanut maustamatonta). Joskus saatan juoda myös maustettua valkoista tai vihreää teetä, rooibos -teetä tai honeybush -teetä, joskaan en näistä niin erityisesti välitä -  joko ne eivät maistu millekään tai sitten ne maistuvat jollekin muulle kuin teelle. Ennen nukkumaankäymistä silloin tällöin menettelee. Pääasiassa olen kuitenkin maustetun mustan teen kuluttaja.

No, ostelen teetä sen ihmeempiä perehtymättä, joskus haistelen eri laatuja ensin, mutta usein saatan ostaa pelkän nimen ja kuvauksen perusteella. Maustettujen mustien teiden ostaminen onkin mukavaa hommaa, aina saa yllätyksen pussissa. En oikeastaan ole halunnutkaan ostaa samaa teetä montaa kertaa, erilaiset teet ja uudet maut ovat ylellisyyttä arjessa. Poikkeuksia kuitenkin on: Suosikkina ovat hyllyssä vuositolkulla pysyneet Twiningsin Earl Grey tai Lady Earl Grey sekä Nordqvistin Keisarin morsian. Niitä myös saa aika lailla joka kaupasta.

Vihreän teen hienouden olen löytänyt vasta ihan hiljan, kun sattumalta maistoin "kiinan suosituinta", Long Jing -teetä. Ostin teekauppiaan suosituksen perusteella pussillisen, join sen onnellisena, ja menin uudelleen kysymään että olisko sitä longjingiä, johon valistunut myyjä sitten että "mitähän laatua". Kyseisessä kaupassa olikin tarjolla sitten aika monen hintaista ja laatuista longjingiä, ja muutaman niitä maisteltuani totesin, että minun makuaistini pitää vielä jonkin verran jalostua, että kannattaa ostaa sitä kalleinta - halvin maistui aivan yhtä hyvälle. Jokatapauksessa, jos joitakin muita teitä juodaan vähän hätäisemmin, niin Long Jing -kupillisiin liittyy aina mukava rentoutuminen ja rauhallinen hetki.

Maustamattomista mustista teelaaduista olen ollut pihalla kuin lumiukko aina viime päiviin saakka, jos en nyt vieläkään ole kovin perillä. En osaa eri teelaatujen makuja tai eri alueiden teelaatujen erityispiirteitä, mutta olen oppinut mustasta teestä sen verran, että mitä enemmän kirjaimia, sitä kalliimpi tee - siis F.O.P. on huomattavasti halvempaa kuin S.F.T.G.F.O.P. (selityksiä löytyy guuglaamalla tai esim. Teen ystävien sivuilta, joten en ala tässä nyt näitä avata). Joskus olen törmännyt samettisen pehmeän makuiseen teehen, jonka nimessä näitä kirjaimia on vilissyt ja monesti siihen on sisältynyt myös sana "Golden". Kun en mitään ole ymmärtänyt, en ole havainnut painaa mieleen mitä sitä on tullut juotua. Nyt olen alkanut metsästää noita ei-tippaakaan-kitkerän makuisia teitä uudelleen, ja voi pojat, reitti on vaivalloinen.

Kävin viimeisimmäksi Forsmanin teemyymälässä tekemässä etsintöjä, ja laitoin oikein raadin pystyyn. Mukana oli Tiibetiläinen sekoitus (39 eur/kg), Assam Mokalbari (79 eur/kg) ja vieläpä Darjeeling Tindharia S.F.T.G.F.O.P. (129 eur/kg). No, lopputulemana totesin, että edullisin oli eniten oman suuni mukaista, mutta sen verran kitkerää kuitenkin että kaukana täydellisestä. Arvokkain oli kultaisen värinen ja miedon makuinen, mutta kovasti sellainen English Breakfast -tyyppinen (Darjeeling kun on), joka ei myöskään ole suosikkini. Ja olipa siinäkin kitkeryyttä maussa hitunen. Lopputulemana totesin, että eiköhän tuo englantilainen maku ole aika pitkälle vaikuttamassa siihen, miltä kallein tee maailmassa maistuu.  Jatkan siis etsintöjä, ja kierrän Darjeelingit. Palaan asiaan mikäli jotakin uutta löytyy.

Muutama teekauppa:
Teekauppa Chaya, Kluuvi, Helsinki (Oma suosikkini)
Johan & Nyström, Kanavaranta 7, Helsinki
The Ounce, Fredrikinkatu 55, Helsinki
Aaro Forsman Oy:n teemyymälä, Suokalliontie 7, Vantaa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (5/33)

Stille dager i Mixing Part. Johnny Kniga. 2009. Suom. Outi Menna. 203 s.  
Kuinka hyvä: *
Otti aikaa: puoli päivää.
Suosikkisitaattini: "Kaikki sinuun liittyvät asiat ovat tärkeitä minulle."

Miljöö: Garmisch-Partenkirchen, aka Mixing Part.
Päähenkilöt: Bror Telemann, norjalainen dramaturgi ja hänen vaimonsa Nina Telemann.
Muut henkilöt: Nigella Lawson. Perheen kolme lasta ja naapurin Bader.

Valitsin tämän kirjan seuraavaksi, koska ajattelin että tuonpa lukaisen nopeasti ja pysyttelen näin jotensakin tavoiteaikataulussa. Luin joskus Erlend Loen Supernaiivin ja nauroin sen alusta loppuun. Se ostettiin sittemmin lomalukemiseksi vuonna 2005, ja nauroin sen uudestaan läpi. Kirja on edelleen yksi hilpeimmistä lukukokemuksia elämässäni. Sen jälkeen sekä mieheni että minä olemme lukeneet jokusenkin Loen kirjan, ja tarkalleen ottaen tämäkään kirja ei ole ikiomaa omaisuuttani, mutta sijaitsee kyllä perheen yhteisessä kirjahyllyssä. Mutta, täytyypä sanoa, kyllä vain kirja kirjalta kummallisemmaksi käy Erlend Loen sisäinen maailma, josta hän näitä kirjojaan ammentaa. Tälle en nauranut, enkäpä usko että enää uhraan Loen kirjallisuudelle aikaani ellei jotakin vallan toisenlaista putkahda ulos tuolta norjalaisen mielikuvituksen syövereistä.

Suosittelen: nopeasti luettavaa ja sekopäistä tarinaa etsivälle.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (4/33)

Ursa 2012.  212 s.  
Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: useiden taukojen siivittämänä kaksi kuukautta (luin muita kirjoja välissä).
Suosikkisitaattini: "Me olemme elossa, ja niin ovat myös jouhimadot, juhannusruusut ja jalkapallohullut, joilla kaikilla oletettavasti on vieläkin rajoitetumpi käsitys todellisuudesta."

Luin Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa vuosia sitten, ja voin sanoa että tuo kirja on Tieto-Finlandiansa ansainnut. Valtaojalla on viehättävä kyky kuvata universumia suurempia asioita ihmiselle sopivassa mittakaavassa. Tämä kirja ei herättänyt ihan yhtä monta innostunutta ajatusta, mutta onhan sekin jotain että pystyy selittämään suhteellisuusteorian periaatteen kansantajuisesti yhdellä sivulla. Nyt siis tiedän mistä on kysymys kun on kysymys suhteellisuusteoriasta tai kvanttifysiikasta (varon kuitenkin väittämästä että ymmärrän ko. teoriat...) Ja mikä vielä kiinnostavampaa, kirjaa lukiessa tulee pohdittua omia uskomuksia olemassaolosta ja maailmankaikkeudesta, ja tulee havaittua myös oman ymmärryskyvyn rajallisuus. Ei maailmanhalaajan aivo vain nyrjähdä niin isosti, että voisi edes kuvitella mitä on universumin ulkopuolella.

Suosittelen: Kaikille olemassaoloa ja universumin laajuutta pohtiville.

Jälkihuomautus: luin listalle kuulumattoman David Nichollsin Kaikki peliin ennen tätä kirjaa, loistavaa hömpän kaltaista viihdykettä oli se. 

Publius Ovidius Naso: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot (3/31)

Ars Amatoria & Remedia Amoris. n. 4 jaa. Weilin + Göös.  Suom. Seppo Heikinheimo 1965.  181 s.

Kuinka hyvä: *
Otti aikaa: Kuusi päivää
Suosikkisitaattini: -

Jotakin kevyttä ja iloista: antiikkisia ohjeita kevytmielisen rakkauden saavuttamiseen. Siinäpä sitä vasta jotakin. 

Tämä kirja tuli vastaan kirjaston poistomyyntihyllyssä joitakin vuosia sitten, ja koska se oli ollut "Pitää joskus lukea" -kirjojen listalla, ostin sen pois. Ja kannoin sitä muutosta toiseen, nyt vasta sain luettua. Tuo kokonainen yksi tähti tulee kirjan tarjoamasta ikkunasta antiikin Roomaan. Mietin moneen kertaan, että onko jo siihen aikaan saatu näin paljon tekstiä yhteen teokseen, eikö ne niille kivitauluille siellä silloin...? (Historiantuntemuksessani voi tältä osin olla aukko.) 

Kirjan tarjoaman historiakuvan mukaan aika on harvinaisen vähän muuttanut tätä tarpeellista naiseniskemisen taitoa,  näkökulma on tosin armottoman sovinistinen. Joissain kohdissa tuli mieleen, että onneksi mies (jolle suurin osa kirjan neuvoista on suunnattu) nykyisin pääasiassa tuntee vastakkaisen sukupuolen hieman paremmin. Mutta, tulipahan luetuksi. Kirja lähtee seuraavassa lastissa johonkin lähiseudun "ota tai jätä" -hyllyyn.

Suosittelen: Antiikin kaupunkikulttuurista kiinnostuneelle.

Tämä tuli luetuksi jo yli viikko sitten, mutta eksyin kirjastoon ja siellä tuli vastaan muutama omalla lukulistalla ollut tuore julkaisu: David Nichollsin Kaikki peliin ja Kate Mortonin Paluu Rivertoniin (jäi kesken noin sivulle 50, vaikuttaa olevan täyttä perushömppää), joten vuositavoite on hetken tauolla. 

Lukutahti näyttäisi tällä hetkellä olevan sellainen max. 50 sivua illassa ennen kuin uni voittaa, joten millään hirmu höökällä tätä vuositavoitetta ei kirmata eteenpäin. Mittaroin tuossa, että jos kolme kirjaa (listalta) kuukauteen saan suoritettua niin se melkein riittää. Pahoin pelkään että tässä käy tavoitteelle vielä heppoisesti...

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2/31)

Is.  Teos & Schildts & Söderströms. Suom. Leena Vallisaari. 366 s.  

Kuinka hyvä: *****
Otti aikaa: Viikon.
Suosikkisitaattini: "Pappi ja papinrouva viettävät ensimmäisen yönsä pappilassa kuin nuijittu made toisen nuijitun mateen vieressä. Kummankin viimeinen muistikuva on että toinen oli jo nukahtanut."

Miljöö: Luotojen saaristo 
Päähenkilöt: Pastori Pertter Kummel, pastorska Mona Kummel, Alexandra eli Sanna Kummel.
Muut henkilöt: Lukkari, Suntio, Kätilö Irina Gyllen, Myymälänhoitaja Adele Bergman, Lillus, naapuriseurakunnan pastori Fredrik Berg. Ja lukuisia muita.

Varoitan, että allaoleva sisältää viitteitä juonesta, melkein paljastuksia siis. 

Sodista on päästy ja Luotojen saaristoseurakunnan pappilaan saadaan uusi pappi, joka rakastaa laulavaa seurakuntaansa ja seurakunta tätä. Karun luonnon keskellä solmitaan sydämellisiä ihmissuhteita, joiden mukana on lukijan helppo elää.

Olen aina korvat hörössä kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistaan, niin myös viime vuonna. Tutkailin ehdokkaita ja tuumasin, että pari olisi sellaista kiinnostavaa jotka tänäkin vuonna voisi lukea, joukossa oli myös tämä kirja. Kuulin sittemmin jonkin aamuteeveen kirjaraadin ennustukset Finlandian voittajasta, ja raatilaiset melko yksimielisesti pitivät tästä kirjasta yli kaiken. Myös Finlandian valitsijan Tarja Halosen kommentit vakuuttivat. Enkä kadu että ostin ja luin. 

En tiennyt kirjan juonesta mitään ennen lukemista, en totta puhuen ollut edes mielessäni vaivautunut spekuloimaan sisältöä. Olin heti alkumetreiltä täysin mukana luotolaisten elämässä, hymyilin onnellisena onnellisille sattumuksille. Ulla-Lena Lundbergin riemukas tapa kuvata pieniä tapahtumia ilahdutti. Ylläoleva sitaatti kuvastaa hyvin tätä lämmintä huumoria, jota kirja on pullollaan. Lundberg kuvaa erityisen hienosti pienen Sannan ajatuksia ja tapaa hahmottaa maailmaa, Sanna saa lukijan monesti kovin hyvälle mielelle. 

Kirja oli niin tavattoman onnellinen, että puolivälissä aloin epäillä. Lukemistooni ei juuri koskaan valikoidu ahdistavia ja surullisia kirjoja, koska todellisuus on toisinaan riittävän surullinen paikka, ja lukiessani haluan tulla onnelliseksi. Toivoin, mutta en uskonut, ettei mitään kauheaa kenellekään tapahtuisi.  Ja tapahtuipa sitten tietenkin. Totta puhuakseni, sitten kun se kauhea tapahtui, piti minun sivutolkulla selata äkkiä ohitse, koska se kauhea oli niin sydäntä raastavaa ja niin hienosti kuvattu, että en kestänyt lukea (yritin myöhemmin uudelleen, mutta en ole vieläkään pystynyt). Olin tosiaankin pahemman kerran järkyttynyt, ja olin vereslihalla tapahtumasta vielä koko seuraavan päivän. Niin kuin  kirjan henkilöt olisivat ihan oikeita ihmisiä maailmassa. 

Jälkeenpäin, toivuttuani, kuitenkin tuumasin, että kyllä, jestas, kannatti lukea, oli hieno kirja, ja kyllä, kirjat ovat parhaimmillaan tuhatkertaisesti elokuvia vaikuttavampia, koska en muista milloin olisin tuolla tavalla ollut upoksissa kirjan tapahtumissa vielä reippaasti jälkikäteen. 

Mietin myös, mahtaako kirjailija suunnitella kirjan henkilöille jatkoa. En kuitenkaan oikein tiennyt, haluaisinko lukea, vaikka suunnittelisikin. En ehkä voisi vastustaa kiusausta. Mutta nyt pitää lukea jotain hyvin kevyttä ja iloista. 

Suosittelen: Tunteita herättävää kirjaa etsivälle.