Alkuvuosi on mennyt käytännössä erilaisiin vuotta 2008 ja ympäristöä (eikä välillä edes sitä) koskeviin kyselyihin vastatessa. Se on olennainen osa työtäni ja kirjattuna myös roolikuvaukseeni, mutta en olisi arvannut että neljännes vuodesta on pelkästään sitä (olen niiin jäljessä kaikissa muissa töissäni). Ensimmäisenä raportointivuotenani tilanteen teki mielenkiintoiseksi se, että minulla ei ollut aavistustakaan mitä kaikkia raportointivelvollisuuksia työnantajani kaltaisella putiikilla voi olla, ja lyhenin päivä päivältä lannistuksesta postilaatikolla, kun pyytämättä ja yllättäen siellä odotti jälleen yksi uusi tyhjä planketti. Nykyisin tosin suuri osa raporteista tehdään erilaisilla - paremmilla ja huonommilla - nettikaavakkeilla, ja niiden täyttämisessä pitää olla erityisen tarkkana, että on tarkistanut, tuplatarkistanut, tallentanut ja lähettänyt kaikki täyttämänsä välilehdet ja tiedot. Alan nyt varovaisesti jo uskotella itselleni, että maaliskuun päätyttyä viimeinenkin eräpäivä raportoinnille on mennyt. No, ensi vuonna lienee helpompaa, kun on edes kevyt aavistus siitä, mitä tuleman pitää.
Raportoituani raportoimasta päästyäni ja todettuani että olen saanut ko. sidosryhmävelvoitteet hoidettua viime keskiviikkona, otin etäisyyttä ympäristöinsinööriyteen ja matkustin vanhaan kunnon Lontooseen. Kulta oli matkustanut sinne työmatkalle jo alkuviikosta, ja minä menin muutamaksi päiväksi perässä. Imperiumin pääkaupunki ei ollut aivan yhtä keväinen kuin odotin, mutta mahtava kaupunki yhtä kaikki. Pidän siitä joka kerta yhtä paljon.
Saarivaltakunnassa on se erikoinen piirre, että ensimmäisenä päivänä kaikki on nurinkurista, ja tuntee itsensä normituristiakin turistimmaksi väistäessään ihmisiä jalkakäytävällä väärään suuntaan ja nykiessään vääriä ovia vääriin suuntiin. Katua ylittäessä on ensin helppo muistaa katsoa juuri siihen toiseen suuntaan, mutta sitten noin puolen päivän jälkeen sitä menee jotenkin sekaisin siitä kaikesta vääriin suuntiin yrittämisestä, että suojatielläkin vilkuilee hätäisesti varmuuden vuoksi molempiin suuntiin, kun ei enää ole ihan varma. Se menee kuitenkin onneksi ohi noin päivässä. Mutta kyllähän sitä itsensä hieman idiootiksi tuntee rynkyttäessään kahvilan ovea niin pitkään, että kaikki sisällä olevat asiakkaat ehtivät kääntyä katsomaan. Sitten kun viimein pääsee sisään, menee kello viiden tee väärään kurkkuun kun luulee, että kadulla auto liikkuu ilman kuljettajaa.
Tällä kertaa olin yrittänyt suunnitella matkani pakolliset ohjelmanumerot hyvin etukäteen, koska kaupungissa on käyty nyt jo niin monta kertaa ettei voi luottaa pelkästään siihen, että suurkaupungin nähtävyyksiä töllistellessä aika kyllä kuluu mukavasti ja tyytyväisesti. Olin jo edellisellä reissullani haaveillut Kew'n puutarhan näkemisestä, ja nyt sinne viimein pääsin. Paikka oli mahtava, vaikuttavinta olivat magnoliat täydessä kukassa päästämässä sellaista tuoksua, jota olin aikaisemmin vetänyt sieraimiini ainoastaan The Body Shopin purkista (aika autenttisen tuoksun ovat mokomat purkittaneet). Vaikka maaliskuun vesisateessakin paikka teki vaikutuksen, niin varmasti myös kesäkuussa lämpimällä säällä puutarhassa viihtyisi paremmin kuin hyvin vaikkapa piknikillä.
Perjantai-iltana nautimme aidosta ja alkuperäisestä englantilaisesta seisomapaikkakomiikasta Jongleurs comedy clubilla, lauantaina katsoimme vesisateessa David Beckhamin, Wayne Rooneyn, Peter Crouchin ja kumppaneiden menestyksekästä jalkapallottelua Wembleyn stadionilla (Englanti - Slovakia 4 - 0) ja sunnuntaina kiersimme British Museumin pitkästä aikaa. Osasin suhtautua muumioihin ja Egyptin historiaan Sinuhe Egyptiläisen hiljan luettuani paljon paremmin kuin edellisen kerran 16-vuotiaana (jolloin visiitti kesti museokauppakierros mukaan luettuna noin puoli tuntia). Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin myös double deckerillä, maisemia näkyi paremmin kuin maanalaisessa ja mukavaa oli muutenkin.
Olin myös tehnyt etukäteen pätevän ostoslistan, Lontoossa kun on tuota valinnanvaraa hieman enemmän kuin täällä Seinäjoella. Olikin ilahduttavaa kävellä kauluspaitakauppaan, jonka valikoimasta ei voinut olla löytämättä itselleen sopivaa, tai teekauppaan, jossa oli teevalikoimaa yhtä paljon kuin edellisessä kaupassa paitoja. Päädyin ostamaan kaksi paitaa, kalvosinnapit ja puoli kiloa teetä. Tietysti osin ostostelumahdollisuuksia helpotti se, että Lontoon-agenttimme, rakas paikallisoppaamme osasi vinkata oikeat paikat eikä tarvinnut kiertää arvailemassa.
Viivyin melkein kokonaiset neljä päivää, ja ehdin mielestäni oikein kivasti kaikenlaista. Seuraavaa samanpituista turistireissua ei onneksi tarvitse odotella vajaata kahta kuukautta enempää, vuorossa tuolloin toinen rakas kaupunki Firenze. Ehkäpä sieltä en tuo tuliaisina samanlaista kevätflunssaa, jollaisen kylmänkostea Lontoo lähetti mukanani Suomeen.
