Is. Teos & Schildts & Söderströms. Suom. Leena Vallisaari. 366 s.
Otti aikaa: Viikon.
Suosikkisitaattini: "Pappi ja papinrouva viettävät ensimmäisen yönsä pappilassa kuin nuijittu made toisen nuijitun mateen vieressä. Kummankin viimeinen muistikuva on että toinen oli jo nukahtanut."
Miljöö: Luotojen saaristo
Päähenkilöt: Pastori Pertter Kummel, pastorska Mona Kummel, Alexandra eli Sanna Kummel.
Muut henkilöt: Lukkari, Suntio, Kätilö Irina Gyllen, Myymälänhoitaja Adele Bergman, Lillus, naapuriseurakunnan pastori Fredrik Berg. Ja lukuisia muita.
Varoitan, että allaoleva sisältää viitteitä juonesta, melkein paljastuksia siis.
Sodista on päästy ja Luotojen saaristoseurakunnan pappilaan saadaan uusi pappi, joka rakastaa laulavaa seurakuntaansa ja seurakunta tätä. Karun luonnon keskellä solmitaan sydämellisiä ihmissuhteita, joiden mukana on lukijan helppo elää.
Olen aina korvat hörössä kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistaan, niin myös viime vuonna. Tutkailin ehdokkaita ja tuumasin, että pari olisi sellaista kiinnostavaa jotka tänäkin vuonna voisi lukea, joukossa oli myös tämä kirja. Kuulin sittemmin jonkin aamuteeveen kirjaraadin ennustukset Finlandian voittajasta, ja raatilaiset melko yksimielisesti pitivät tästä kirjasta yli kaiken. Myös Finlandian valitsijan Tarja Halosen kommentit vakuuttivat. Enkä kadu että ostin ja luin.
En tiennyt kirjan juonesta mitään ennen lukemista, en totta puhuen ollut edes mielessäni vaivautunut spekuloimaan sisältöä. Olin heti alkumetreiltä täysin mukana luotolaisten elämässä, hymyilin onnellisena onnellisille sattumuksille. Ulla-Lena Lundbergin riemukas tapa kuvata pieniä tapahtumia ilahdutti. Ylläoleva sitaatti kuvastaa hyvin tätä lämmintä huumoria, jota kirja on pullollaan. Lundberg kuvaa erityisen hienosti pienen Sannan ajatuksia ja tapaa hahmottaa maailmaa, Sanna saa lukijan monesti kovin hyvälle mielelle.
Kirja oli niin tavattoman onnellinen, että puolivälissä aloin epäillä. Lukemistooni ei juuri koskaan valikoidu ahdistavia ja surullisia kirjoja, koska todellisuus on toisinaan riittävän surullinen paikka, ja lukiessani haluan tulla onnelliseksi. Toivoin, mutta en uskonut, ettei mitään kauheaa kenellekään tapahtuisi. Ja tapahtuipa sitten tietenkin. Totta puhuakseni, sitten kun se kauhea tapahtui, piti minun sivutolkulla selata äkkiä ohitse, koska se kauhea oli niin sydäntä raastavaa ja niin hienosti kuvattu, että en kestänyt lukea (yritin myöhemmin uudelleen, mutta en ole vieläkään pystynyt). Olin tosiaankin pahemman kerran järkyttynyt, ja olin vereslihalla tapahtumasta vielä koko seuraavan päivän. Niin kuin kirjan henkilöt olisivat ihan oikeita ihmisiä maailmassa.
Jälkeenpäin, toivuttuani, kuitenkin tuumasin, että kyllä, jestas, kannatti lukea, oli hieno kirja, ja kyllä, kirjat ovat parhaimmillaan tuhatkertaisesti elokuvia vaikuttavampia, koska en muista milloin olisin tuolla tavalla ollut upoksissa kirjan tapahtumissa vielä reippaasti jälkikäteen.
Mietin myös, mahtaako kirjailija suunnitella kirjan henkilöille jatkoa. En kuitenkaan oikein tiennyt, haluaisinko lukea, vaikka suunnittelisikin. En ehkä voisi vastustaa kiusausta. Mutta nyt pitää lukea jotain hyvin kevyttä ja iloista.
Suosittelen: Tunteita herättävää kirjaa etsivälle.
