Pohjanmaa on näyttäytynyt aloittelijalle viimeisen kahden viikon aikana ensin aurinkoisena, sitten lumisena. Kaikenlaista eteläkarjalaisluonteelle outoa ja kummallista on tullut vastaan. Ensinnäkin paikannimet. Missään muualla en ole murteen huomannut vaikuttavan paikannimiinkin niin voimakkaasti kuin täällä. Vai miltä kuulostaa Oikoonen, Alaanen ja Havoosto? Pohojalaaselle vokaali on pitkä.
Toiseksi liikenne. Seinäjoki on kaupunki, johon tullaan autolla suhaamaan ja hoitamaan asioita jostakin tiettömän taipaleen päästä. Se näkyy katukuvassa. Liikennesäännöt ovat vihjeitä, joita ei ole pakko noudattaa, jos ei halua. Esimerkiksi risteyksestä vasemmalle kääntyessään voi kääntyä suoraan vastaantulevan kaistalle, jos kuitenkin aikoo seuraavasta, lähellä olevasta liittymästä kääntyä edelleen vasemmalle. Jalankulkijalla ei ole oikeuksia. Jalka oikoosenaan saa suojatien reunassa seisoa niin kauan kuin tahtoo, signaali ei tarkoita autoilijalle mitään. Myös pyöräilijöiden, jo suojatiellä olevien, oletetaan pysähtyvän ja väistävän autoa. Olen vielä hengissä, mutta nyt jos koskaan on aika hankkia se uusi, sievä, vaaleanpunaisesti kukallinen kypärä, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa.
Itse ajan autoa tietysti paremmin, enkä ainakaan jalankulkijoiden yli. Kulkupelini toimii edelleen ja kulkee kivasti. Takana on nyt jo arviolta reilut 1000 km (lukuun sisältyy muuttomatka halki Suomen, Jyväskylästä kahteen otteeseen). Täällä päässä en ole autoa juuri tarvinnut liikutella, ja autoilussa itselleni haasteellisimmaksi onkin osoittautunut lämmitystolpan kanssa asiointi. Olen lähtenyt reissuun nyt puolenkymmentä kertaa, aina tietysti pakkasessa ja ennalta arvaamatta niin, ettei lämmitys ole osunut kohdalleen, jos edes koko piuha on ollut auton nokassa kiinni. Neljänä aamuna auto on seissyt lämmityksessä niin että sillä ei ole lähdetty mihinkään. Kaiken muun huvituksen lisäksi se perhanan lämmityspiuha on niin lyhyt, ettei se yllä tolppaan asti ellei autoa pysäköi ruutuun vinosti. Yönsininen salamani siis lähinnä seisoo ruudussa paikallaan, vinossa, väliin tuiskussa, väliin paisteessa.
Päivät on tehty ympäristönsuojelun viranomaistyötä. Työ on välillä ihan koulutusta vastaavaa, milloin yksittäisen ihmisen maailman pelastusta (tai paremmaksi muuttamista), milloin paperinpyöritystä laajemmassa pelastettavassa mittakaavassa. Suurimmalta osalta soittelijoista joudun ottamaan puhelinnumerot ylös ja soittamaan takaisin, kun en vaan ihan oikoosenaan pysty keksimään sopivaa vastausta. En ole osannut vastata sen paremmin suoraan siihen, mihin jätemaalipurkit voi viedä, kuin siihenkään, miten lähelle sikalaa voi saada omakotitalon rakennusluvan. Myös lantapattereita koskevat kysymykset ovat vaatineet kaupunkilaisneidiltä hetken papereiden plaraamista. Nopeasti ja luotettavasti olen osannut vastata vain siihen, missä sijaistettavani mahtaa olla tällä hetkellä kun hänen numerostaan vastaankin minä. Välillä homma on ollut askartelua, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä: viimeisenä taloon tulleen velvollisuus on mm. päivittää leikekirja (työstä käy: ilmeisesti edellinen tulija saapui vuonna 2005, ja sain käyttööni liian jäykät sakset ja huonoa liimaa). Olen askarrellut myös käyntikortteihini omia yhteystietojani (putiikkiin on järkevästi tilattu yleis-viransijaiskortteja, joihin voi itse täydentää puuttuvat tiedot), eikä sekään ole sujunut mainittavan hyvin (tarrojen tulostaminen voi olla todella vaikeaa).
Iltaisinkin aika on kulunut kaikkine laatikoineni ja järjestelyineni niin vauhdilla, ettei kyllästymistä ole tarvinnut vielä potea. Suurta Keski-Suomi-ikävääkään ei ole vielä ehtinyt kasautua. Osin siinä auttaa iltaisin Jyväskylään auki oleva sätti-ikkuna. Muuten ei juuri vapaa-ajan vieton suhteen ole ongelmia, kun sitä väsyneenä maataan oikoosenaan, taju kankaalla jo iltakymmeneltä.
lauantaina, maaliskuuta 29, 2008
keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008
Uusi elämäni Pohjanmaalla
Kolme päivää töitä viranomaisena takana. Ja neljä iltaa puunausta, kuurausta, järjestämistä, jynssäämistä, purkamista ja roudaamista kotona myös takana. Eikä läheskään kaikki ole vielä paikallaan. Sen voin ainakin sanoa, että vähän väsyttää.
Asunto alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että täällä oikeasti asutaan, siitä huolimatta, että huonekaluja ei ole juuri nimeksikään. Asunto on talon kulmassa ja ikkunoita on kahteen suuntaan. Toiset ovat sisäpihalle, ja vastapäisistä asunnoista on siis kivasti voinut seurata miten tavaravuori olohuoneessani päivä päivältä pienenee ja kuinka minä huhkin iltamyöhiin rätteineni ja laatikoineni. Toiset ikkunat ovat joen suuntaan, ja maisema onkin kivempi. Joki ei tosin näy, mutta laskettelurinne kyllä. Hämmästykseni oli melkoinen, kun maanantai-iltana huomasin ikkunastani näkyvän valaistun laskettelurinteen. Minä luulin muuttaneeni lakeuksille.
Talo ja alue, jolla se sijaitsee, vaikuttavat rauhallisilta. Ilmeisesti ne sitä ovatkin, päätellen pihalla laiduntavasta fasaanilaumasta. Työpaikalle on matkaa muutama sata metriä, ja lähikauppa on Anttila. Ihan hirveästi en ole vielä ehtinyt tutustua lähikortteleiden palvelutarjontaan johtuen elämän työntäyteisyydestä sekä kotona että virassa, mutta läheisen elokuvavuokraamon alennussetelit huomasin kuitenkin poimia talteen eteiseen kasaantuneesta roskapostikasasta (ei mainoksia -lappu odottelee vielä askarteluaan).
Työpaikalla kaikki on uutta ja ihmeellistä, kuten arvata saattaa, ja päivät ovat täyttyneet lähinnä äimistelystä ja jatkuvasta uuden oppimisesta. Työyhteisö vaikuttaa mukavalta ja asiat tuntuvat sujuvan. Jälkimmäisestä todisteena se, että maanantaina aamulla olivat puhelin, avaimet sekä atk-tunnukset salasanoineen odottamassa minua ja töideni alkamista. Tuollaista ei sentään ole tapahtunut minulle koskaan aiemmin missään työpaikassa. Apua ja perehdytystä työkavereilta tuntuu saavan niin paljon kuin vain kehtaa pyytää. Työhuoneessani on kaksi ikkunaa ja toisesta oikein mukavat maisemat luultavasti Seinäjoen kauneimman korttelin puistoon. Toisesta voi ihailla viereisen talon valkeaa seinää muutaman metrin etäisyydeltä. Kyllä kelpaa.
Varsinaisista töistä voin varmaankin kertoa sitten, kun pääsen niihin ihan oikeasti käsiksi (vaikka soitin tänään kyllä ympäristöministeriöön). Sen sijaan alussa antoisinta ovat uudet ihmiset ja uuden työpaikan sosiaaliset normit. Esimerkiksi, että mihin aikaan sitä kahvia tulee juoda (vähän väliä) ja kuka istuu missäkin (tai mitkä paikat ovat varattuja vuosikymmenten rutiinien seurauksena).
Asia, joka näin alussa on osoittautunut todelliseksi haasteeksi, on itseni esitteleminen puhelimessa. Siinä vaiheessa, kun olen saanut sanottua nimeni, olen jo unohtanut mistä organisaatiosta nyt olinkaan. Siinä sitten änkytetään jotain Seinäjoesta ja terveydestä. Ehkä tarvitsen kuivaharjoittelua JYYn edustajiston pj:n tavoin.
Seinäjoki
Asunto alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että täällä oikeasti asutaan, siitä huolimatta, että huonekaluja ei ole juuri nimeksikään. Asunto on talon kulmassa ja ikkunoita on kahteen suuntaan. Toiset ovat sisäpihalle, ja vastapäisistä asunnoista on siis kivasti voinut seurata miten tavaravuori olohuoneessani päivä päivältä pienenee ja kuinka minä huhkin iltamyöhiin rätteineni ja laatikoineni. Toiset ikkunat ovat joen suuntaan, ja maisema onkin kivempi. Joki ei tosin näy, mutta laskettelurinne kyllä. Hämmästykseni oli melkoinen, kun maanantai-iltana huomasin ikkunastani näkyvän valaistun laskettelurinteen. Minä luulin muuttaneeni lakeuksille.
Talo ja alue, jolla se sijaitsee, vaikuttavat rauhallisilta. Ilmeisesti ne sitä ovatkin, päätellen pihalla laiduntavasta fasaanilaumasta. Työpaikalle on matkaa muutama sata metriä, ja lähikauppa on Anttila. Ihan hirveästi en ole vielä ehtinyt tutustua lähikortteleiden palvelutarjontaan johtuen elämän työntäyteisyydestä sekä kotona että virassa, mutta läheisen elokuvavuokraamon alennussetelit huomasin kuitenkin poimia talteen eteiseen kasaantuneesta roskapostikasasta (ei mainoksia -lappu odottelee vielä askarteluaan).
Kotifasaanirouva aamiaisella tänään klo 07.55.
Työpaikalla kaikki on uutta ja ihmeellistä, kuten arvata saattaa, ja päivät ovat täyttyneet lähinnä äimistelystä ja jatkuvasta uuden oppimisesta. Työyhteisö vaikuttaa mukavalta ja asiat tuntuvat sujuvan. Jälkimmäisestä todisteena se, että maanantaina aamulla olivat puhelin, avaimet sekä atk-tunnukset salasanoineen odottamassa minua ja töideni alkamista. Tuollaista ei sentään ole tapahtunut minulle koskaan aiemmin missään työpaikassa. Apua ja perehdytystä työkavereilta tuntuu saavan niin paljon kuin vain kehtaa pyytää. Työhuoneessani on kaksi ikkunaa ja toisesta oikein mukavat maisemat luultavasti Seinäjoen kauneimman korttelin puistoon. Toisesta voi ihailla viereisen talon valkeaa seinää muutaman metrin etäisyydeltä. Kyllä kelpaa.
Varsinaisista töistä voin varmaankin kertoa sitten, kun pääsen niihin ihan oikeasti käsiksi (vaikka soitin tänään kyllä ympäristöministeriöön). Sen sijaan alussa antoisinta ovat uudet ihmiset ja uuden työpaikan sosiaaliset normit. Esimerkiksi, että mihin aikaan sitä kahvia tulee juoda (vähän väliä) ja kuka istuu missäkin (tai mitkä paikat ovat varattuja vuosikymmenten rutiinien seurauksena).
Asia, joka näin alussa on osoittautunut todelliseksi haasteeksi, on itseni esitteleminen puhelimessa. Siinä vaiheessa, kun olen saanut sanottua nimeni, olen jo unohtanut mistä organisaatiosta nyt olinkaan. Siinä sitten änkytetään jotain Seinäjoesta ja terveydestä. Ehkä tarvitsen kuivaharjoittelua JYYn edustajiston pj:n tavoin.
Seinäjokitiistaina, maaliskuuta 11, 2008
Koti, Urpo ja Keijo
Näin muuton yhteydessä tulee miettineeksi kaikenlaista. Sitä, että on onnistunut viihtymään samassa asunnossa kokonaiset neljä vuotta ja neljä kuukautta. Sitä, että koskahan seuraavan kerran päättää jäädä niin pitkäksi aikaa. Sitä, että onkohan seuraavassa osoitteessa yhtä mukavat naapurit kuin edellisessä. Ja sitä, että missä on koti ja mikä on oma kotikaupunki.
Asunto muuttuu kodiksi helposti. Vähän verhoja ja mattoja. Sänky. Vedenkeitin, teemuki ja oma teevalikoima. Lököhousut, lököpaita, musiikkia ja kirjoja. Viltti ja villasukat. Huomasin jo pikaisesti uudessa asunnossa käydessäni ajattelevani, että tästä tulee helposti koti. Hieman jynssäystä ja siinäpä se.
Vaikeampi kysymys onkin, missä se kotikaupunki on. Minä en tälläkään hetkellä tiedä. Olen asunut Jyväskylässä monta vuotta, ja silti olen huomannut joskus kadulla kävellessäni herääväni todellisuuteen ja ihmetteleväni, että tämä on tosiaan se kaupunki jossa minä asun (ja ei, tällä pohdinnalla ei ole mitään tekemistä dementian kanssa). Olen virallisesti jyväskyläläinen, mutta en tiedä, olenko oikeasti. Vierastan ajatusta hiukan.
Toisaalta myös Lappeenrannassa käydessäni huomaan joka kerta selvemmin, että Lappeenranta tuntuu vieraalta. Siellä ihmettelen lähinnä ihmisiä, kadullakävelijöitä ja muita tuntemattomia. Sitä, minkälaisia he ovat. Myös katukuva on muuttunut kovasti sen jälkeen kun olen muuttanut kaupungista vuonna 1999. Kaupunki ei oikein enää tunnu kotoisalta. On myös vaikea kuvitella, että muuttuisin seinäjokelaiseksi.
Kuitenkin, mitä alueidentiteettiin tulee, olen eteläkarjalainen, en keskisuomalainen. Siitä olen varma. Keskisuomalaisia ovat Erkki Laatikainen ja Mauri Pekkarinen, en minä. Eteläkarjalaisia ovat puolestaan Riitta Uosukainen, Hanna Pakarinen ja minä. Ja jos minulta kysytään, myös Markku Andersson. Ehkä onkin nojattava maakuntaan, ei kaupunkiin. Ja ehkä joku kaupunkikin vielä uudestaan muuttuu kotikaupungiksi.
Se mukava naapuri äkkäsi lauantaiaamuna muuton olevan nyt käsillä, ja tuli aamutakissa tuomaan suklaata, halaamaan ja hyvästelemään. En oikein usko, että yhtä hyvä tuuri naapureiden suhteen käy uudessa asunnossa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä suklaata.
Niin, ja tulin sunnuntaina siihen tulokseen, että jos minulla olisi kaksi kissaa, niiden nimet olisivat Urpo Martikainen ja Keijo Leppänen. Sukupuolesta riippumatta, sillä ovathan nuo sentään hienoja ja arvokkaita nimiä. Iltauutisten aikaan huutelisin ovella, että Urpo ja Keijo, tulkaahan sisälle.
Asunto muuttuu kodiksi helposti. Vähän verhoja ja mattoja. Sänky. Vedenkeitin, teemuki ja oma teevalikoima. Lököhousut, lököpaita, musiikkia ja kirjoja. Viltti ja villasukat. Huomasin jo pikaisesti uudessa asunnossa käydessäni ajattelevani, että tästä tulee helposti koti. Hieman jynssäystä ja siinäpä se.
Vaikeampi kysymys onkin, missä se kotikaupunki on. Minä en tälläkään hetkellä tiedä. Olen asunut Jyväskylässä monta vuotta, ja silti olen huomannut joskus kadulla kävellessäni herääväni todellisuuteen ja ihmetteleväni, että tämä on tosiaan se kaupunki jossa minä asun (ja ei, tällä pohdinnalla ei ole mitään tekemistä dementian kanssa). Olen virallisesti jyväskyläläinen, mutta en tiedä, olenko oikeasti. Vierastan ajatusta hiukan.
Toisaalta myös Lappeenrannassa käydessäni huomaan joka kerta selvemmin, että Lappeenranta tuntuu vieraalta. Siellä ihmettelen lähinnä ihmisiä, kadullakävelijöitä ja muita tuntemattomia. Sitä, minkälaisia he ovat. Myös katukuva on muuttunut kovasti sen jälkeen kun olen muuttanut kaupungista vuonna 1999. Kaupunki ei oikein enää tunnu kotoisalta. On myös vaikea kuvitella, että muuttuisin seinäjokelaiseksi.
Kuitenkin, mitä alueidentiteettiin tulee, olen eteläkarjalainen, en keskisuomalainen. Siitä olen varma. Keskisuomalaisia ovat Erkki Laatikainen ja Mauri Pekkarinen, en minä. Eteläkarjalaisia ovat puolestaan Riitta Uosukainen, Hanna Pakarinen ja minä. Ja jos minulta kysytään, myös Markku Andersson. Ehkä onkin nojattava maakuntaan, ei kaupunkiin. Ja ehkä joku kaupunkikin vielä uudestaan muuttuu kotikaupungiksi.
Se mukava naapuri äkkäsi lauantaiaamuna muuton olevan nyt käsillä, ja tuli aamutakissa tuomaan suklaata, halaamaan ja hyvästelemään. En oikein usko, että yhtä hyvä tuuri naapureiden suhteen käy uudessa asunnossa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä suklaata.
Niin, ja tulin sunnuntaina siihen tulokseen, että jos minulla olisi kaksi kissaa, niiden nimet olisivat Urpo Martikainen ja Keijo Leppänen. Sukupuolesta riippumatta, sillä ovathan nuo sentään hienoja ja arvokkaita nimiä. Iltauutisten aikaan huutelisin ovella, että Urpo ja Keijo, tulkaahan sisälle.
perjantaina, maaliskuuta 07, 2008
Tuttavallisuuden aikakausi
Muuton alla, kuluneella viikolla yritin tehokkaasti päästä eroon kaikenlaisesta tavarasta, ja poistolistalla olivat myös sukset vuosimallia -94. Kukaan ei halunnut niitä ostaa, joten päädyin lopulta laittamaan internetiin ilmoituksen otsikolla "annetaan sukset". Enpä arvannut minkälainen sirkus siitä alkoi. Ensimmäinen soittaja soitti noin tunti ilmoituksen jättämisen jälkeen ja luonnollisesti sai sukset. Hakija oli pienen tytön äiti, joka pääsee nyt siis tyttärensä kanssa viimein keväthangille hiihtelemään. Sukset tulivat tarpeeseen ja minä olin tyytyväinen. Yhteydenotto suksiasiassa ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi. Kun en kiireisen päivän takia ehtinyt poistaa ilmoitusta internetistä ennen seuraavaa aamua, sain lopun päivää vastailla puhelimeen innokkaille hiihtäjille. Viimeinen noutaja otti yhteyttä illalla n. klo 20 ja aamun ensimmäinen seuraavana päivänä klo 07.45. Myös tekstiviestejä ja sähköposteja lähetettiin.
Erityisesti juuri nuo tekstiviestit ihmetyttivät. Miksi yleensä lähettää tekstiviesti eikä soittaa ja kysyä asiaa suoraan, vaatimatta tuntematonta vastapuolta (joka vielä antaa jotakin ilmaiseksi) uhraamaan sormenpäitään ja näpyttelemään vastausviestiä kyselijälle? Näpyttävätkö nämä tekstiviesti-ihmiset vaikkapa työtä etsiessään viestin myös mahdolliselle työnantajalle? Kysyvätkö he vuokra-asuntoa tekstiviestitse? Miksi ei voi soittaa?
Toiseksi, viestien tuttavallisuus hämmensi. Lähettäjät aloittivat tervehdyksellä: "Moikka!". Sen jälkeen kysyttiin suksia tavalla tai toisella, ja viesti päätettiin tuttavallisesti: "t.liisa" tai "t Kalle K". Siis kuka ihmeen liisa ja kuka ihmeen Kalle K? Saatan olla vähän vanhanaikainen, mutta itse lähestyessäni tuikituntematonta henkilöä ensimmäistä kertaa (vieläpä jostain syystä tekstiviestillä), kerron kyllä nimeni kokonaisena.
Tähän on informaatioyhteiskunnan myötä tultu. Lähes kenet tahansa voi tavoittaa viestin välityksellä. Ihmisten yhteystiedot on saatavilla vaivattomasti internetistä, ja nopealla hiiren kliksautuksella viesti lähtee samalla tavalla naapurille kuin naapurimaan presidentille. Ehkä tuon helppouden takia myös tuntuu, että "kavereitahan me tässä oikeastaan ollaan" ja sitten allekirjoitetaan se viesti "t.liisa". Sähköpostiviesti vaikka Tarja Haloselle voi alkaa tervehdyksellä "Moikka Tarja!" ja loppua "t Kalle K". Olet tavoitettavissa, olet kaveri.
Erityisesti juuri nuo tekstiviestit ihmetyttivät. Miksi yleensä lähettää tekstiviesti eikä soittaa ja kysyä asiaa suoraan, vaatimatta tuntematonta vastapuolta (joka vielä antaa jotakin ilmaiseksi) uhraamaan sormenpäitään ja näpyttelemään vastausviestiä kyselijälle? Näpyttävätkö nämä tekstiviesti-ihmiset vaikkapa työtä etsiessään viestin myös mahdolliselle työnantajalle? Kysyvätkö he vuokra-asuntoa tekstiviestitse? Miksi ei voi soittaa?
Toiseksi, viestien tuttavallisuus hämmensi. Lähettäjät aloittivat tervehdyksellä: "Moikka!". Sen jälkeen kysyttiin suksia tavalla tai toisella, ja viesti päätettiin tuttavallisesti: "t.liisa" tai "t Kalle K". Siis kuka ihmeen liisa ja kuka ihmeen Kalle K? Saatan olla vähän vanhanaikainen, mutta itse lähestyessäni tuikituntematonta henkilöä ensimmäistä kertaa (vieläpä jostain syystä tekstiviestillä), kerron kyllä nimeni kokonaisena.
Tähän on informaatioyhteiskunnan myötä tultu. Lähes kenet tahansa voi tavoittaa viestin välityksellä. Ihmisten yhteystiedot on saatavilla vaivattomasti internetistä, ja nopealla hiiren kliksautuksella viesti lähtee samalla tavalla naapurille kuin naapurimaan presidentille. Ehkä tuon helppouden takia myös tuntuu, että "kavereitahan me tässä oikeastaan ollaan" ja sitten allekirjoitetaan se viesti "t.liisa". Sähköpostiviesti vaikka Tarja Haloselle voi alkaa tervehdyksellä "Moikka Tarja!" ja loppua "t Kalle K". Olet tavoitettavissa, olet kaveri.
maanantaina, maaliskuuta 03, 2008
Neljä pyörää ja pakoputki
Periaatteistaan ei voi aina ja iankaikkisesti pitää kiinni: olen vastentahtoinen autonomistaja. Seinäjoki-yhtälön jälkimmäinen osa tuli siis ratkaistua viikonloppuna.
En ostanut sitä ensimmäisen autokauppiaan tyrkyttämää työkonetta (vuoden -92 mersua), enkä sitä viimeisen kauppiaan tosi kivaa mutta jo kovasti maanteitä nähnyttä pikku Peugeotia. Myös tila-autoa auttavasti imitoiva Renault jäi kauppaan. Ostin sen sijaan Fiat Bravan vuosimallia 2001, ja olen kuluneen kahden vuorokauden autonomistajuuteni aikana vakuuttanut itseni siitä, että kysymyksessä on minun tarkoituksiini varmasti Suomen paras viime lauantaina kaupan ollut auto, ottaen huomioon hinnan, ajetut kilometrit ja vuosimallin. Autoon kehtaa istua julkisella paikalla: se on sievä yönsininen yksilö (pahimmassa tapauksessa olisin liekkikuvioisen, takakontin täyttävillä kaiuttimilla varustetun madalletun Toyotan omistaja). Se on siisti keskikokoinen henkilöauto, eikä siinä ole mitään turhia erikoisuuksia. Mankka löytyy. Ilmastointia ei ole (tätä saatan vielä noitua kesähelteellä yönsiniseen kaunottareen istuutuessani). Mikä tärkeintä, auto myös tuntuu liikkuvan ihan mukavasti paikasta toiseen.
Sitten on edessä ne periaatteelliset haasteet. Autossa on kohtuullisen kokoinen moottori (1.6), eivätkä hiilidioksidipäästöt ole ihan sillä tasolla, millä väkisin ostetun ihanneautoni päästöt olisivat (voin kertoa numeroita heti, kun saan paperit käteeni Kaakkois-Suomesta). Tavoitteena olisi
1) ajaa autolla mahdollisimman vähän,
2) olla tottumatta autolla liikkumisen mukavuuteen ja
3) myydä auto heti kun sitä ei enää tarvita.
Kohta kolme vaatii tilanneharkintaa ja tulevaisuuden ennustelua kesän lopulla, mutta ensimmäisen kahden kohdan kanssa pitää olla tarkkana heti tästä päivästä alkaen. Kotini sijaitsee Seinäjoen keskustassa, parin sadan metrin päässä työpaikastani ja kaikkien keskustan palveluiden ulottuvilla. Minulla on hyvä polkupyörä. Julkisen liikenteen yhteydet Seinäjoelta muualle ovat kohtuulliset. Polttoaine maksaa, kampien pyörittäminen fillarilla ei. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa jättää auto parkkiin.
Tässä se nyt komeilee:
En ostanut sitä ensimmäisen autokauppiaan tyrkyttämää työkonetta (vuoden -92 mersua), enkä sitä viimeisen kauppiaan tosi kivaa mutta jo kovasti maanteitä nähnyttä pikku Peugeotia. Myös tila-autoa auttavasti imitoiva Renault jäi kauppaan. Ostin sen sijaan Fiat Bravan vuosimallia 2001, ja olen kuluneen kahden vuorokauden autonomistajuuteni aikana vakuuttanut itseni siitä, että kysymyksessä on minun tarkoituksiini varmasti Suomen paras viime lauantaina kaupan ollut auto, ottaen huomioon hinnan, ajetut kilometrit ja vuosimallin. Autoon kehtaa istua julkisella paikalla: se on sievä yönsininen yksilö (pahimmassa tapauksessa olisin liekkikuvioisen, takakontin täyttävillä kaiuttimilla varustetun madalletun Toyotan omistaja). Se on siisti keskikokoinen henkilöauto, eikä siinä ole mitään turhia erikoisuuksia. Mankka löytyy. Ilmastointia ei ole (tätä saatan vielä noitua kesähelteellä yönsiniseen kaunottareen istuutuessani). Mikä tärkeintä, auto myös tuntuu liikkuvan ihan mukavasti paikasta toiseen.
Sitten on edessä ne periaatteelliset haasteet. Autossa on kohtuullisen kokoinen moottori (1.6), eivätkä hiilidioksidipäästöt ole ihan sillä tasolla, millä väkisin ostetun ihanneautoni päästöt olisivat (voin kertoa numeroita heti, kun saan paperit käteeni Kaakkois-Suomesta). Tavoitteena olisi
1) ajaa autolla mahdollisimman vähän,
2) olla tottumatta autolla liikkumisen mukavuuteen ja
3) myydä auto heti kun sitä ei enää tarvita.
Kohta kolme vaatii tilanneharkintaa ja tulevaisuuden ennustelua kesän lopulla, mutta ensimmäisen kahden kohdan kanssa pitää olla tarkkana heti tästä päivästä alkaen. Kotini sijaitsee Seinäjoen keskustassa, parin sadan metrin päässä työpaikastani ja kaikkien keskustan palveluiden ulottuvilla. Minulla on hyvä polkupyörä. Julkisen liikenteen yhteydet Seinäjoelta muualle ovat kohtuulliset. Polttoaine maksaa, kampien pyörittäminen fillarilla ei. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa jättää auto parkkiin.
Tässä se nyt komeilee:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)