Pyykkipojalla villi kesytetään

Eilen olin reipas. Ajoin polkupyörällä noin 40 kilometriä. Tai 39, koska pyöräni, uskollisesti palvellut Elina, hajosi kilometriä ennen kotiovea. Sen siitä saa, kun jättää pyörän huoltamisen jatkuvasti tuonnemmaksi. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta ketjut eivät joka tapauksessa enää pysy paikoillaan. Koska kulta rakensi itselleen uuden hienon pyörän, olen saanut hurjastella eilisestä asti kullan edellisellä, Marinilla, joka onkin ihan mukava fillari lähemmän tutustumisen ja satulan laskemisen jälkeen. Tuo maastohirmu ei tosin ole vielä ihan kesy: se on hieman perso farkkujeni oikealle lahkeelle. Otin pyykkipojan avukseni, etten joutuisi villin hampaisiin. Ja tänään ajoin ensimmäistä kertaa noin kolmeen vuoteen Kramsunkadun pyörätien alhaalta ylös asti. (Olen siis ajanut sen kerran aiemmin enkä ole yrittänyt toiste. Elinasta ei oikein ole siihen.) Marin on hyvä peli. Välillä tosin painan väärästä vivusta ja jään pyörittämään paikalleni ketjujen pudotessa pienimmälle rattaalle. Elinan kanssa sellaista ei tapahdu, vahingossakaan.

Oma pyöräni sinnitteli mukanani kuitenkin koko matkan Säynätsaloon ja takaisin. Itse ei tarvinnut vauhtiin pääsemisen ja ensimmäisten ylämäkien jälkeen sinnitellä, matkanteko sujui mukavasti. Matkalla oli maisemia ja jonkin verran vastatuulta. Perillä oltiin turisteja ja näin viimein Aallon suunnitteleman kunnantalon, joka oli suurin osasyy sunnuntairetken kohdevalinnalle, ainakin omasta puolestani. (Jyväskylässä asuessani olen alkanut fanittaa Alvar Aaltoa miltei pikkutytön lailla. Maestro.) Rakennus oli jopa vielä hienompi kuin mitä odotin. Paitsi pienempi. Mutta mihinpä pieni kunta isoa taloa olisi tarvinnutkaan. Seuraavalla kerralla tullaan arkipäivänä ja käydään sisälläkin.

Lehtisaaresta löytyi vahingossa erikoinen museokauppa, joka tosin oli auki vain tilauksesta, ja päädyttiin tähyilemään muinaista valikoimaa ainoastaan näyteikkunan läpi. Nähtiin myös Lindgrenin ja Liljequistin suunnittelema, suloisen porsaanpunainen Säynätsalon kirkko. Sisään sinnekään ei päästy. Arkkitehtuurikierroksella oli samaan aikaan pari ulkomaalaistakin, Säynätsalo ei siis liene mikään vaatimaton vaelluskohde arkkitehtuurin ystäville. Säynätsalossa oli kaiken kaikkiaan kovin rauhallista. Siellä voisi vaikka ihminen asua.

Olen jälleen ottanut seuraavan askeleen opiskelujen päättämiseksi: kävin kirjoittamassa kypsyysnäytteeni aamulla. Aiheet tuntuivat hieman vaikeilta (en meinannut muistaa omia tutkimustuloksiani niin tarkasti), mutta kirjoitin silti sujuvasti kolme sivua. En kuitenkaan muistanut laittaa vastauskonseptiin aihevaihtoehtoa, josta kirjoitin, ja päädyin kertomaan sen sähköpostitse professorille jälkikäteen asian juolahtaessa mieleeni. Melko kypsää minulta, sanoisin.

Ohjelma oikuttelee, joten kuvat tulee perässä:

Säynätsalon kunnantalon eri hieno sisäpiha.
Suihkulähteen laidalla seisoskelee Väinö Aaltosen patsas
(olen ottanut faktoista selvää).

Kullan uusi pyörä poseeraa museokaupan seinustalla.

Minä poseeraan museokaupan edustalla.

Elina on vielä voimissaan. Hieno kypärä, eikö?

Muu maa mustikka

Koska on niin pirun rasittavaa, että en koskaan löydä internetistä sitä piirakkapohjan ohjetta, jonka tekemisen missään vaiheessa ei tarvitse vatkata, laitan sen ohjeen nyt tähän. Tiedänpähän ainakin, mistä se sitten löytyy. Ja kysymyksessä on muuten tosi helppo ja myös makoisa piirakkaohje, joten vinkistä saa ottaa vaarin. Taitaa olla meidän äidin ikiaikaisista reseptivarastoista poimittu tämä, ehkä. Joka tapauksessa ohjeella on tehty ainakin puoli tusinaa hyvin onnistunutta piirakkaa. Tässä tulee:

Pohja

100 g pehmeää rasvaa
3/4 dl sokeria
1 muna
1 tl levinjauhetta
2,5 dl vehnäjauhoja
n. 3 dl marjoja

Täyte

1 tlk kermaviiliä
1/2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 muna

Sekoita rasva ja sokeri. Lisää muna. Sekoita kuivat aineet ja lisää taikinaan. Ripota marjat pohjan päälle vuokaan ja lisää täyte. Paista 200 asteessa 25-30 min.

Pöydällä muuten jo odottaa mustikkapiirakka, valmiina syötäväksi. Se ainakin näyttää tosi herkulta.

Niin, ja vinkkinä, ainakin meidän lähikaupan ulko-ovitiskin mansikka- ja muu marjamyynti loppuu huomenna (kysyin myyjältä tänään), kannattaa kiiruhtaa jos vielä haluaa tämän kesän mansikoita maistella tuoreena.

Supersupliikki tärkeässä roolissa

Täytyy myöntää, että en ole mikään spontaanien tilanteiden supersupliikki. Hyviä esimerkkejä tästä ovat tilanteet kerrostaloyhteisössä, jossa naapuri saattaa yllättäen sanoa tervehdyksen lisäksi jotain muutakin. Rallien aikaan naapurin pärränainen päivitteli pihalla kohdatessamme tapahtuman (siis rallien) rasittavuutta, ja koska aina yritän jotain muuta kuin seisoa tuppisuuna hymyillen, sain sanottua, kirjaimellisesti: "Niin, parempi sisällä neljän seinän sisällä. Öh." Nainen katsoi hetken ja päristi tiehensä.
Tänään aamulla puolestaan pihalla oli mies ja koiranpentu elämänsä ensimmäistä kertaa ulkona (siis se koira, uskon miehen joskus ulkoilleen), siitä ilmeisesti kovin ilahtuneena mies jutteli ohimennen jotakin koirastaan ja siitä ulkoilemisesta, ja minä, yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa, häkeltyneenä, kompastuin pyörääni. Ajattelin etten yritäkään tähän enää sanoa mitään, vaan onnuin pois paikalta.

Joskus kuitenkin koen onnistumisen elämyksiä suullisen viestinnän kentällä. Olen hankkiutunut jäseneksi muutamiin määräajoin pöydän ääreen kokoontuviin elimiin, yhtenä niistä tiedekuntaneuvosto, jossa istutaan asiat halki noin kerran kuukaudessa. Esityslistat tulevat kotiin paria päivää aiemmin, ja niistä jonkin opiskelijoita koskevan epäkohdan edellisenä iltana löydettyäni pitelen vipajavin käsin listoja kokouksessa ja odotan oikeaa hetkeä pyytää puheenvuoroa. Yleensä tilanteen tekee hermostuttavaksi se, että vaikka lannistumatta käytän puheenvuoroja keskimäärin kerran kokouksessa, usein vaivan palkka on syvä hiljaisuus. Pari kertaa puheenvuoroista on kuitenkin ollut hyötyä. Viime keväänä sain aikaiseksi muutoksen, josta olin vääntänyt kättä aiemmin laitostasolla saamatta kuitenkaan näkökulmaani kunnolla ymmärretyksi. Tänään taas aloitin mielestäni oikein arvokkaan keskustelun liittyen tiedekunnan laatutyöhön.
Kuinka sitä tunteekaan itsensä hyödylliseksi, kun parinkymmenen sivun paperinivaskan sisältöön saa lisätyksi yhden sanamuodon tarkennuksen. Eihän tätä työtä turhaan tehdä.

Kukkii!

Dramaattisen kesän jälkeen olosuhteet ovat muuttuneet tasaisemmiksi, ja tilanne puutarhassani on rauhoittunut. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta samettikukat puskivat ensimmäiset kukat viime viikolla, ja näyttävät oikein hienolta tällä hetkellä. Koko laatikon hienoudesta ei voi puhua, joten laitan kuvan ainoastaan tuosta edustavimmasta kohdasta. Lobeliat ovat puolikuntoisia ja keskellä laatikkoa on tyhjä kohta hukkuneen samettikukan kohdalla. Olen kuitenkin oikein iloinen näistä keltaisista kukista.

Tentit elämässäni

Huoh. Tämän filosofian ylioppilaan viimeinen tentti on ohi. Kysymyksessä oli 3 ov:n kirjatentti, 3 kirjaa ja 700 sivua. Siihen valmistautumiseen vaadittiin n. 70 tuntia lukemista (laskin oikeasti tunnit äsken, voi myös laskea etenemistahdin tuosta), n. 30 sivua muistiinpanoja sekä muutamaa sorttia erilaisia tiukkoja kurinpitotoimenpiteitä:
Sääntö I: Pitää jaksaa lukea yhtä mittaa 5 sivua, sen jälkeen (siis sellaisen sivun luettuaan, jolla on viidellä jaollinen sivunumero, pitää olla tarkka jos sääntöjä asettaa) voi juoda vettä, katsoa kelloa puhelimesta, merkitä kalenteriin asioita (joita tulee mieleen sillä aikaa kun ei keskity) ja niin poispäin. Välillä oli paljon kuvia, ja viisi sivua kutistui kahteen tai kolmeen, sekös oli mukavaa.
Sääntö II: Aina tunnin välein saa toimittaa jonkun mieleen tulleen asian internetissä tai puhelimella tai käydä kahvilla Café Librissä.
Sääntö III: Vaikka kuka soittaisi, ja ehdottaisi mitä, niin ei saa suostua lähtemään.
Näillä eväillä sain kahlattua kaiken kirjallisuuden läpi, ja vieläpä kahta päivää ennen tenttiä oli ensimmäistä kertaa jo valmista.

Lukiosta ammattikorkeaan siirtyessä sitä kuvitteli, että vaatimustaso nousee samalla tavalla kuin se oli noussut peruskoulusta lukioon siirryttäessä. No, kuvitelma oli väärä, ja hirmuisen pänttäämisen tuloksena oli kourallinen kiitettäviä arvosanoja ensimmäisenä syksynä, kunnes tajusin olleeni väärässä. Sama kuvitelma otti vallan jälleen kun jatkoin yliopistoon, tuohon suurten nerojen tyyssijaan, samalla tuloksella: yliopistoaikani parhaat arvosanat ovat ensimmäiseltä vuodelta. Todistusaineistoa on siis olemassa siitä, että pystyisin parempaan kuin mitä arvosanat keskimäärin antavat ymmärtää, mutta kun helpommallakin pääsee… Tänään voin kuitenkin sanoa antaneeni kaikkeni. Jaksoin jopa tenttisalissa keskittyä loppuun saakka ja lukea ja korjata tuotostani. Sanoisin, että tämä tentti lienee keskinkertaisuuteni melko luotettava mittari.

Luulen, että aivojeni tiedonomaksumis- ja hallintakapasiteetti on noin viisisataa sivua per kokonaisuus. Sen jälkeen tuntuu, että pitäisi antaa toisesta päästä löysää. Ensimmäistä kirjaa luin innolla ja opin paljon. Viimeinen kirja tuli luettua läpi: jotainhan siinä lätistiin Suomen ympäristölainsäädännöstä ja sen vaatimuksista, mutta onneksi oli perustiedot hallussa jo etukäteen.

Näin gradunpakerrusvuoden jälkeen 700 sivun kirjatentti oli melkoinen kylmä suihku. Kiitän kyllä onneani, ettei meillä ympäristötieteissä uskota kirjatenttien nöyryyttävään voimaan: jos oikein muistelen, niin kyseessä oli pääaineeni keskimäärin neljäs rehellinen kirjatentti (siis ei järjestetä luentoja eikä saa lappuja lukemista/läpipääsyä helpottamaan). Kuvittelen, että tentti menee läpi, joten onnistuin jallittamaan yliopistoa jälleen kerran: 3 ov tarkoittaa laskennallisesti 120 tuntia opiskelua, itse selvisin noin puolella tuosta. Ähäkutti. (Uskon että professorillani ei ole aikaa lukea jonninjoutavia blogeja ja hän säilynee autuaan tietämättömänä tästä). No, ehkä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa (en ole koskaan ymmärtänyt mitä tuolla sanonnalla pitäisi kiertoteitse ilmaista, mutta kai käytän sitä oikein), odottelen kuuliaisesti tulosta ennen kuin laitan tanssit pystyyn. On kuitenkin kumman helppo samaistua stereoissa paukuttavan Scissor sistersin I don’t feel like dancing -biisin meininkiin ät the moument. Tittidii! Ju-hu-huu! Tentti ohi!

Kumipallona eteesi pompin näin

Katsoin alkuviikosta suomalaisen naisjalkapalloelokuvan (jota en voi suositella kenellekään), ja yhdessä kohtauksessa valmentaja Taneli Mäkelä selittää Miia Nuutilalle, että pelissä ennakoidaan samalla tavoin kuin liikenteessä: pitää osata arvata missä henkilö on noin kahden sekunnin kuluttua. Miia Nuutilan roolihenkilö vastaa: ”Mutta ei mulla ole ajokorttia.” Tyypillistä suomalaisuutta. Ei sillä että kaikissa muissa maissa asiat olisivat paremmin, mutta kuitenkin. Jos ei ole ajokorttia, ei voi ajaa autoa, eli ei tarvitse tietää tuon taivaallista liikennesäännöistä. Ja sen kyllä näkee pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden joukossa liikkuessaan. Hyvä jos liikennevaloa osataan katsoa (ei sitäkään aina oikeasta tolpasta), ja vasemmalle ja oikealle tietä ylitettäessä. Mutta ei pyörätietä ylitettäessä. Pientä kiukkulistaa:

1. Peippaajat. Ne, jotka seilaavat pyörätien laidasta toiseen. Tilanne tyypillisimmillään lähestyttäessä peippaajaa takaapäin: Juuri kun luulet löytäneesi ohituspaikan, peippaaja alkaa ristiaskeltaa eteesi.
2. Yllättäjät. Ne, jotka kävelevät pyörätien toista laitaa kanssasi samaan suuntaan niin, että ohittaminen näyttää yksinkertaiselta, mutta taakseen vilkaisematta nuo hurjapäät ottavat askeleen eteesi juuri, kun olet menossa ohi.
3. Kadunvaltaajat. Ne yksinäiset tai ryhmässä liikkuvat jalankulkijat tai pyöräilijät, joille ei tule mieleen, että pyörätiekin on väylä, jota edetään oikeassa laidassa niin, että takaa sekä vastaan tulevat pääsevät ohi. Näistä tulee viikonloppuöisin peippaajakadunvaltaajia, joiden liikkeitä on todella vaikea aavistaa. Mä ahon laitaa käyn ilman paitaa ja niin edelleen.
4. Maailmalle katkeroituneet. Nämä tulevat vastaan keskellä pyörätietä ja tuijottavat sinua silmiin, mutta eivät tee elettäkään väistääkseen. Melko harvinaisia, tavallisesti naisia. Kaikenikäisiä.
5. Pysäkkihyökkääjät. Bussipysäkit on suunniteltu Suomessa liian usein niin, että pyörätie kulkee pysäkin ja ajokaistan välistä (terveisiä vaan miljöötovereille, parannusta kaivataan). Kolaririskitilanne muodostuu seuraavasti: hyökkääjä vaanii bussia pysäkin suojissa niin, ettet näe häntä, ja bussin ilmestyessä näkökenttään hän sivuilleen vilkaisematta ja käsi ojossa hyökkää rotvallille huiskuttamaan. Jälleen vaaditaan tiukkoja reaktionopeuksia. Eilen kotiin tullessani eräs pysäkkihyökkääjän luonteen omaava, kyytiä odottava rouvashenkilö heittäytyi pyöräni eteen kyytinsä saapuessa. Tämä ei tapahtunut bussipysäkin kohdalla, mikä teki tilanteesta vielä vaikeammin arvattavan.
6. Pysäkkiteinit. Yhdistelmä edellisistä ja kadunvaltaajista. Parin tusinan teiniangstisen hengen joukko, joka ryhmittäytyy koko pyörätien leveydeltä odottamaan bussia, etkä pääse ohitse pudottautumatta autokaistalle.

Olen Jyväskylässä oppinut käyttämään polkupyörän soittokelloa, ja se onkin aivan ehdoton väline. Tavallisesti ihmiset kavahtavat sitä ja väistävät (lukuun ottamatta pysäkkiteinejä, ja ulkkareita, jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen mekastukseen kotimaansa kaduilla, eivätkä lotkauta korvaansa rinkuttelulle). Rinkuttelu voi saada aikaan tuimia ja vihaisia katseita (no olisiko parempi jos olisin ajanut ylitsesi?) tai yllättävää peippausta, mutta yleensä väylä aukenee pyöräilijälle. Pirikello laulamaan vaan!

Helteen oheisilmiöitä

Hohhoijaa. Lukeminen etenee sitä hitaammin mitä lähempänä tentti on. Kirjat ovat edelleen kiinnostavia, mutta niin on ulkona vellova helle, uimarannat, terassit ja nurtsitkin... Kesän parhaat säät ovat tietysti juuri kesän ainoan tentin ulottuvuuksilla, erityisesti ennen sitä tenttiä. Ensi maanantaista lähtien tiedossa kurjaa säätä.

Mutta olen oppinut (ja myös mieleen on palannut) paljon ekosysteemeistä ja habitaateista, niiden stressitekijöistä ja seikoista, jotka vaikuttavat lajin tai ekosysteemin häviämiseen. Otetaan käytännön esimerkki (lievä ällötysvaroitus ylihygieenikoille): vajaa kattilanpohjallinen fusilli-pastaa säilytettynä vahingossa viikon verran keittiön pöydällä kannen alla on habitaatti, jossa on suotuisat olosuhteet ainakin viiden eri homesienilajin eliöyhteisölle. S-käyrä ei oletettavasti yltänyt kuitenkaan vielä aivan korkeimpaan kohtaansa, koska antropogeeniset stressitekijät vaikuttivat populaatioiden elinmahdollisuuksiin äärimmäisen vakavasti. Tilanteeseen sopivat vuorosanat eliöyhteisön paljastuttua olivat: "Kato. Pasta kasvatti tukan."

Kun on näin kuuma, pitää koko ajan juoda. Aina en aamulla muista ottaa pulloa mukaan, ja pitää ostaa kaupasta vissyä. Ostan tietysti aina sitä, jonka tuotosta luovutetaan 1 sentti Itämeren suojeluun. Mutta tarkemmin ajateltuna, voi nyt hyvänen aika. Puolen litran vissypullo maksaa vajaat puolitoista euroa (en tarkkaan muista hintaa). Se tekee siis sataviisikymmentä senttiä. Siitä menee yksi sentti hyväntekeväisyyteen. Kylläpä on anteliasta tuo vedenpullotusfirman väki! Vaikka ostaisin vettä joka päivä koko kesän, en suurin surminkaan saisi itämerelle kasaan edes kokonaista euroa. Tehokkaampaa olisi tietysti tilittää rahaa itse suoraan jollekin maailmanpelastusprojektille. Vaikka luulisi kyllä, että kukaan ei huomaisi, vaikka vesi maksaisi viisi senttiä enemmän kuin tavallisesti, ja itämeren suojelemiseen voitaisiin laittaa kokonaiset 6 senttiä per pullo.

Elämän pieniä iloja

Ihanaa kun on niin kuuma! Minä en ole niitä ihmisiä, jotka hikoilevat paikallaan istuessaan, paitsi saunassa. Vietän parhaillaan niitä muutamaa päivää vuodesta, kun voin olla paljain jaloin eikä jalkojani palele. Enkä edes makaa auringonpaisteessa, vaan istun sisällä, ilmastoidussa kirjastossa! Ihan siitä ilosta lipsuttelen avojaloin kirjaston siloisia lattioita. Kuinka mukavaa! Täytyy kyllä myöntää, että ulkona on niin kuuma, ettei todellakaan houkuttele auringossa lekottelu, ellei sitten järvessä. Harrastan ulkoilua siesta-ajan (jonka käytän tehokkaasti opiskeluun) jälkeen illemmalla, kun lämpötila muuttuu siedettäväksi. Uimaan tarkenee helposti mennä vielä iltaseitsemänkin jälkeen, ei palele.

Edelleen on menossa se ensimmäinen tenttikirja - hieman ovat kesäkelit (ja pohjanmaalla sijaitseva pihapalapelikin viime viikolla) vähentäneet intoa istua nenä kirjassa. Mutta kirja ei ole pahimmasta päästä, vaan ihan kiinnostava. Keskittymiskyvyssä on vaan parantamisen varaa...

Omasta riemastuksestani innostuneena laitan tähän säähän sopivan runon, vaikkei enää mikään varsinainen keskikesä olekaan. Siskon mielestä tämä oli todella huono, mutta omasta mielestäni eri hilpeä. Tulen aina (melkein, en niistä tsadin murteella kirjoitetuista välttämättä) hyvälle tuulelle Ilpo Tiihosen teksteistä, joka tämäkin siis on. Erityisesti tuo rantakatsomoiden himmennyt väki ilahdutti.

KESKIKESÄ

yön oopperassa kuikka kiljahtaa ja vesi!
leppäesirippu kahahtaa
ja satakielen kultakurkkuhikka
järven siitepölyselkään puhkoo aukileet,
on rantakatsomossa väki himmennyt
ja taivaan ramppivalot syttyvät ja palaa yö

aurinko! sontse! sole! sol ja sun!

johannes kaislikosta raahaa johannan
ja kaikki mahlantäysi tanssi jatkuu taas,
on päivänkorentojen performance
ja valon jumaluus ja lohtu, lemu, valta
kiimassaan
ja joka pikku pakanalta
puuttuu pelko,
kukaan liekehtivää venettään ei pelkää.
tyhjä pullo lipuu kohti arvoituksen aavaa selkää.

Lämmöllä loistoa muistaen

Kolmas kerta toden sanoi. Tällä kertaa poissaollessani parvekepuutarhaa ei uhannut kuivuminen, päinvastoin. Jyväskylän rankkasateet hukuttivat kukat laatikkoon. Olin vaihtanut noin viikkoa aiemmin roikot ja nuhjuiset orvokit samettikukkiin, lobeliat jätin koska ne olivat vielä melkein siedettävät. Samettikukat eivät oikein ehtineet edes asettua kun vedenpaisumus saapui ja habitaatti muuttui niin, että yksi kolmesta luovutti samoin tein ja muut kaksi muuttivat kukkansa rusinoiksi. Lobeliat kuivuivat pystyyn. Sattuneesta syystä en nyt laita tähän yhtään kuvaa.

En vielä heittänyt laatikkoa pois, en sisältöäkään. Hätäpäissäni ilmastin multaa kovasti lusikanvarrella ja toivon että se kuivuisi nopeasti. Onneksi pukkasi helteen vastapainoksi. Lobelia on sissi, nyt jo se nostaa yhdeltä laidalta vihreitä lehtiä. Kaunistahan siitä ei enää tule, mutta kiinnostaa kovasti nähdä, kuinka hyvin se toipuu. Kahden samettikukan luulen selvinneen myös pelkällä säikähdyksellä. Uskon uusien kukkien vielä ilmestyvän.

Mutta mitään syyskukkia en kyllä enää vaihda. Saa riittää tuhraaminen tällä puolihoidolla.

On niin lämmin, että tarkeni mennä uimaan äsken. Huomasin, että olin tarvinnut bikineitä viimeeksi ollessani konnevedellä raduhommissa ja unohtanut ne sinne. Että sellainen uimarantakesä. Eräät heittivät myös talviturkkinsa tänään... Poislähtiessä pyöräparkkipaikalla pikkutyttö kysyi äidiltään: "Mihin nuo kaikki sorsat menevät sen jälkeen kun ihmiset lähtevät rannalta pois?" Siellä ne laidunsivat auringossa kiiltelevän ihmislihan lomassa kaikessa rauhassa. Sorsat eivät tosiaan näytä suhtautuvan kovin vakavasti ihmisiin, jotka huutavat, läiskyttävät, kirmaavat ja muuten häiriköivät niiden kotimestoilla.

Gradun vuosipäivä

No nyt se viimein valmistui. Gradu. Tilanteen kunniaksi sain korkata tätä hetkeä vuoden vaihteesta saakka jääkaapissa odotelleen kuohuviinin. Makoisaa oli! Graduni tutkimussuunnitelma kirjoitettiin muistaakseni vuosi sitten heinäkuussa, joten johan tässä muutenkin oli aihetta juhlaan.

Lähetin hengentuotokseni siis eilen tarkastajille kommentoitavaksi, eli luultavasti vielä kerran se tulee takaisin ennen varsinaista tarkastusta. Mielestäni se on kuitenkin nyt valmis. Kovin suuria muutoksia en enää suostu siihen tekemään, eiköhän sen eteen ole jo reilusti parinkymmenen opintoviikon verran uhrattu aikaa ja energiaa. Oikolukeahan tuotostaan voisi vaikka kuinka monta kertaa, mutta sekin alkaa jo kyllästyttää, ja myös oman mielenterveyden säästämiseksi viimeistely kannattaa jossain vaiheessa lopettaa. Maanantaina oikolukiessa oma teksti alkoi hivenen tympiä ja naurattaakin. Turhia täytesanoja oli riittänyt vielä viimeisellekin oikolukemiselle aivan riittävästi, joitakin toista tusinaa. Raivostuttavuudessaan ja esiintymistiheydessään kärkisijoja pitävät seuraavat kapulakukkaset: myös, lisäksi, kuitenkin, lähtökohtaisesti, mittakaava(ssa), suhteessa, suhteellisen, enevässä määrin (tämä viimeinen on kummallisin. Kuka tuollaisen juurrutti takaraivooni?).

On olemassa myös sarja kliseitä, joita ilman on vaikea kirjoittaa yhteiskuntatieteitä sympatisoivaa gradua ympäristötieteisiin. Lisäehdotuksia listan jatkeeksi otetaan vastaan, ja omastani löytyy varmasti enemmänkin, mutta tässä hyvä alku:
- Kestävän kehityksen määritelmä
- Rachel Carson 1962
- Vesiensuojelulaki
- Meadows ym. 1972: Kasvun rajat
- Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio 1988: Yhteinen tulevaisuutemme

Sain sujuvasti tekstin joukkoon seuraavankin: " Jo Antiikin Roomassa..."

Nyt on aika siirtyä kohti seuraavia haasteita. Ensimmäinen niistä ei ole kovin kaukana ajassa eikä aihepiiriltään: aikaa lopputenttiin valmistautumiseen on reilut pari viikkoa. Syvennynkin seuraavaksi Jo Treweekin teokseen Ecological Impact Assessment. Toivon, että se on vähintään Harry Potterien veroista viihdykettä.

P.S. Lisäsin linkkilistaan kaikenlaista hupia toisten ihmisten aivoitusten kustannuksella. Noilla piristyy hieman surkeampikin päivä.