Hiljaista porukkaa

Äsken katsoin Avaran luonnon, jossa kerrottiin Kaakkois-Aasian sademetsien asukeista. Päivän eläin on siis ehdottomasti kaguaani. Katsokaa vaikka viereisen kuvan lisäksi tästä ja tästä. Oi evoluution ihmeellisyyttä. Sademetsässä kaikki on mahdollista.

Toinen tänään ilahduttanut asia oli aamuinen kerrostaloni porrakäytävässä käyty nopea keskustelu. Olin menossa pyykinpesuun kellariin, ja ovesta ulos astuessani vastaan tuli naapurin hymyilevä setä. Setä on yleensä aika harvasanainen (viimeeksi keskusteltiin mistään vuosia sitten, hymyilty on sitäkin enemmän), mutta nyt sedästä pääsi: "Oi, olinkin tuuminut, että mahtaako siinä asunnossa kukaan asuakaan, kun koskaan ei mitään kuulu." Setä asuu siinä asunnossa, josta iltauutiset kuuluvat niin kovaa, ettei haittaa yhtään ettei itsellä ole telkkaria. Eipä tarvitse vastaisuudessakaan varoa kuinka kovaa kotonaan popittaa.

Ötökkä tovereineen

Graduaiheisten ajatusten väheneminen päästä on kääntäen verrannollinen uusien blogitekstien ilmestymistiheyteen.

Luin Rosa Meriläisen kolumnia, jossa ex-poliitikko vuodattaa ötökkäkammostaan ja sen naurettavuudesta. Voi olla, että on vaikea suhtautua hämähäkkiin rauhallisesti, jos ei ole ollut aiemminkaan tapana. Pahinta, mitä vanhempi voi lapselleen tehdä (no, keksin ehkä muutaman muunkin vielä pahemman asian), on kiljua hysteerisesti ötökän ollessa läsnä niin, että lapsikin saa paniikkikohtauksen. Toisaalta hämähäkin roikottaminen kylmänviileästi koivesta voi olla rohkeinta mitä vanhempi voi tehdä.

En pelkää ötököitä. Pulssi saattaa kiihtyä hieman, jos vanhassa talossa tv:tä katsellessa olan yli huojahtelee muina miehinä pitkäjalkainen lukki, mutta kiljahdusta ei pääse. Ampiaisen ollessa liian tuttavallinen liian pitkään saatan ottaa muutaman juoksuaskeleen karkottaakseni ihailijan. Paarmat ja hyttyset saavat osakseen tunteettomia iskuja niiden käyttäytymisen muuttuessa häiritseväksi. Siivekkään yleisotuksen (joita eivät ole ampiaiset tai muut pistiäiset) voin ohjata ulos asunnosta kädestä pitäen, pelkästään jalkoja omistavat ötökät pääsevät ulos (tai joskus wc-pönttöön) paperitarjottimella.

Ötökät muuttuivat mielestäni eri kiinnostavaksi vasta, kun aloitin biologian opinnot yliopistossa. Ensin ihastelin ötököitä luennoilla ja kirjoista, kunnes viimein hienonhienon kovakuoriaisen ja itseni välissä oli enää ainoastaan mikroskooppi. Olin tietysti myyty. Koska en noin nelivuotiaana ainakaan muistaakseni ole ollut yltiökiinnostunut ötököistä, sen aika koitti vasta 24-vuotiaana. En ole perustanut leppäkerttufarmeja, mutta vessanlattialla saksiaan ojenteleva kirjaskorpioni saa osakseen loputonta kyykistelyä ja tuijottelua harvinaisuudessaan, ja Cygnaeus-puistossa kiiltävälle vanerille kerta toisensa jälkeen uimaan laskeutuva sukeltaja (kovakuoriainen siis) oli niin kiinnostava, ettei meinannut työnteosta tulla mitään. Sinä kesänä sain työkaverilta lahjaksi neljä ötökkäkirjaa.

Ilmaston lämmetessä tietysti myös ötökkälajistomme runsastuu. Uudet päiväperhoset ovat ihania, mutta mm. koloradonkuoriaisen (hienonnäköinen ötökkä muuten) tuhot perunapelloilla laajenevat vuosi vuodelta, superampiaiset ovat jo yleistymässä, ja uusia, entistä verenhimoisempia hyttyslajejakin odotetaan rantautuvaksi Suomeen. Siinä vaiheessa kun yli viisisenttinen, kuusi- tai kahdeksanjalkainen otus vilistää editseni ensimmäistä kertaa Suomessa, saattaa se kiljahdus päästä.

Puutarhantappaja

Olen yrittänyt tappaa puutarhani kahdesti. Ensin oltiin Provinssirokin reissussa nelisen päivää, palattuamme orvokit ja lobeliat roikkuivat velttona yli laidan. Siihen hätiin ensin kovaääninen "O-ou!" ja kiireesti pari kanisterillista vettä laatikkoon. Eipä aikaakaan kun sisar hento keltainen sinisine tovereineen oli jälleen tomerasti pystyssä. Olin huojentunut.

Ja eipä jälleen aikaakaan, kun koitti juhannus. Kukkaset olivat olleet kokonaista kolme päivää pystyssä, kun taas piti lähteä reissuun. Tällä kertaa puutarha jäi noin viideksi päivää ilman vettä. Ja sää oli tietysti kuin morsian. Juhannuksen riemua laimensi hieman se, että mieltä painoi puutarhan unohtaminen aurinkoon, taas. Kotiin palatessa kukkaset roikkuivat entistäkin dramaattisemmin yli laidan. Vettä kaadettiin taas litrakaupalla laatikkoon, ja ajattelin jo, että se on menoa nyt. Joudun puutarha-alennusmyyntiin ostamaan uuden puutarhan. Vaan ei, taas noustiin. On ne ihme sissejä! Toivottavasti ei tule kolmatta kertaa, joka toden sanoo.

Uhkaava loma

Juhannus tuli ja meni, samalla joutui hyllylle gradu. Ensin ensimmäisestä, toiseksi toisesta.

Juhannusta tultiin viettämään Lappeenrantaan grillin ja saunan ääreen. Oli todella mukavaa ja rauhallista, olut hyvää, sauna ja grilli kuuma, kokko komea (tosin kovin nopea) ja sataman vedyt herkkuja. Pyörällä pääsi ja aurinko lämmitti. Se, joka väittää, että juhannus kaupungissa on vain puoli juhannusta, on väärässä. Kahdesti viimeisen kolmen vuoden aikana kaupunkijuhannusta viettäneenä voin kertoa, että keskimäärin enemmän perinteistä juhannustoimintaa (tansseja, viljapeltoja, kokkoja, järven rantoja, saunaa, olutta, taikoja) saa mahtumaan yhteen vuorokauteen silloin, kun juhlii kaupungissa. Kaikkea on tarjolla käden ulottuvilla, tai ainakin pyörämatkan päässä. En väitä, että mökkijuhannuksessakaan olisi mitään vikaa, mutta ei taatusti myöskään kaupunkijuhannuksessa. Ei siis kannata masentua, jos ei ehdi viimeistään maaliskuun ruuhkissa varata mökkiä juhannukseksi, rohkeasti sitten vaan kaupunkijuhannusta viettämään. Hyvä seura ennen kaikkea, muu on toissijaista.

Toiseksi: gradu tuli kertaalleen valmiiksi, ja ajattelin hyllyttää projektin hetkeksi ennen viimeistelyä ja johdannon & johtopäätösten viilausta, varsinkin kun kaikki muutkin graduni tekemiseen vähänkin liittyvät ihmiset olivat sitä mieltä, että se on hyvä ajatus. Yliopisto ja koko muukin Suomi on kesälomalla heinäkuun, joten graduni ei ehdi tarkastukseen joka tapauksessa kuin vasta elokuussa, eli minkäänlaista kiirettä ei ole. Nyt kun sitten rehvakkaasti jäin Lappeenrantaan jouten vielä maanantaihin muiden kiiruhtaessa tahoillensa takaisin töihin, takaraivossa jäytää huono omatunto. Kai tässä jotain pitää nyt keksiä? Pitäisikö kuitenkin katsella sitä gradua vielä ensi viikolla, eihän se paljosta ole kiinni, että se on lopullisesti valmis... Tai ainakin täytyy johonkin tenttiin alkaa lukea heti... Jos työstään ei saa palkkaa, ei ilmeisesti ole mielestään ansainnut lomaakaan. Saati jos on vielä pitänyt työn alla olleesta projektista.

Huomisen irti arjesta kykenen vielä pitkin hampain itselleni suomaan. Täytynee kuitenkin etsiä jostain edes puutarhahansikkaat, että voi vähän kuokkia ja möyhentää tuolla ulkona puutarhassa. Ettei nyt aivan makailuksi menisi tämä.

Pietarissa

Pieni tuulahdus Pietarin vapusta. Sain viimein kuvat kehitettyä ja olin positiivisesti yllättynyt tuloksesta. Tätä kuvaa katsellessa tulee elävästi mieleen ne polveen saakka märät lahkeet ja läpeensä kastuneet kengät ja sukat. Mutta oli siellä niin hienoa...

Huh hellettä

Viime viikolla aurinko ja helle eivät tehneet vaikutusta pelkästään hartianahkaani, vaan myös parvekepuutarha oli poissaollessani kokenut muodonmuutoksen. Ne pikkuruiset orvokit olivat muuttuneet pensaaksi.

Tällä viikolla voikin sitten haikailla viime viikon helteiden perään ja pitää peukkuja, että ensi viikonloppuna ei sada. Sehän on nimittäin tarkoitus viettää pienessä, tuikituntemattomassa tapahtumassa nimeltä Provinssirock.

Sanoja, (laina)sanoja

Täällä gradun tekemisen ohella ehtii lukea myös naistenlehtiä. Siteeraan tässä nyt parhaat palat tällä viikolla lukemastani, nimimerkillä kaikkea sitä viitsitäänkin julkaista ja muita hauskoja kommentteja.

”Susanna Penttilä, 35, nousee urheilumersustaan silmillään Diorin aurinkolasit, korvallaan kristallein koristeltu kännykkä, Ranteessaan rolex ja olallaan Cloén käsilaukku. Yllään hänellä on Ferrer-putiikkinsa merkkivaatteet. Jaloissa koreilevat Louboutin kengät, joita hän himoitsi, niin kuin futisvaimo Victoria Beckhamkin, ja sai lopulta tilaamalla pariisilaisesta putiikista. […] Susanna kuvailee olevansa maanläheinen ihminen.”

Varmasti onkin. En epäile yhtään.

”Ajoin aiemmin kalliimmalla autolla ja jouduin vuosi sitten vaihtamaan tähän halvempaan. Maasturibemari vei niin älyttömästi bensaa. Täytyy harkita, mihin rahojaan käyttää,’ Susanna kuvailee yksityisyrittäjän arkea.”
(Säästäväinen Susanna Penttilä, 35)

Voi raukkaa.

”Susannalle eläimet ovat kaikki kaikessa. ’Joskus minulle tulee paha mieli, kun ostan kalliin käsilaukun ja ajattelen huonosti kohdeltuja eläimiä.’”
(Susanna Penttilä, eläinrakas yksityisyrittäjä, 35)

Hellanlettas. Toivottavasti joku taputtaa olalle vähän että Susanna löytää ylös sieltä murheen alhosta. Sitten muihin aiheisiin:

”Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. On hölmöä, että Amerikassa julkkiksilla on paljon turhaa tavaraa. Jollain voi olla kuusi telkkaria.”
(Kuudesluokkalainen Lena Strong ihmisoikeuksista)

Ööh… montako niitä telkkareita meillä kotona Lappeenrannassa olikaan…? Viisi?

”Monet miehet eivät pidä papiljoteista rakastetun hiuksissa eivätkä voiteista kasvoissa. Pulma ratkaistaan siten, että valvotaan kunnes hän nukkuu ja noustaan vasta sitten suorittamaan toimenpiteet.”
(Tyylikkäästi höyhensaarille eli miten käyttäydyt makuuhuoneessa, 1945)

Ei mitään lisättävää.

”Rypyt ne on miehelläkin. Osta ukollesi oma rasvatuubi. Vanhana voitte vertailla, kumman voide toimi paremmin.”
(Lehden kommentti edelliseen)

Pitäisikö jo aloittaa? Sokerina pohjalla vielä:

”Ensimmäinen roolini oli lumikinoksena koulunäytelmässä. Kyyristelin lakanan alla ja möngin ulos, kun kevät koitti. Tuskin koskaan saavutan samaa taiteellista tasoa.”
(Mm. Pirates of the Caribbean elokuvista tuttu näyttelijä Stellan Skarsgård)

:)

Suvi suloinen

Ajattelin arkihuolten heittämisen ja kaupunkielämästä luopumisen tekevän hyvää gradulle ja tulin tänne Konneveden tutkimusasemalle Siikakosken kupeeseen viikoksi. Rehtori kuittaa, ja siitä on otettava kaikki irti, vaikka luulen, että tottuminen viisi kertaa päivässä syömiseen ottaa aikaa enemmän kuin viikon. Viimeisimmistä rippikouluisosteluajoistakin kun alkaa kohta olla kymmenen vuotta. Onneksi ei ole vaakaa.

Olosuhteet ovat tosiaan hieman erilaiset kuin Tourulassa. Ikkunasta aukeaa maisema lepikkoon ja järvelle, ja seurailen kiinnostuneena rastaiden, harakoiden ja peippojen touhuilua ja perhosten pariutumisyrityksiä. Olen käynyt katsomassa myös myyrätutkijoiden lumikkoja, siinä vasta vilkasta porukkaa. Eilen siirsin työhuoneeni laiturille tunniksi uimatauon jälkeen. Vesi oli TODELLA virkistävää, ja laiturilla uimisen jälkeen mukavan lämmin. Siitä seurauksena paikoin palanut ylävartalosto. (Kuinkahan vanhaksi pitää elää, että ymmärtää, että tämä nahka palaa auringossa?) Taukoja tekemiseen tulee paljon, kun parin tunnin välein on aina ruokaa tai kahvia tarjolla. Kolme päivää on kulunut leppoisasti ja olen onnellinen että vielä kaksi on jäljellä.

Olen siis täysin maaseudulla. Tänään pyöräilin tutkimusaseman pyörällä kauppaan lehmälaitumien keskellä. Sirkkaniementien risteyksessä on laitumellinen kaikenikäisiä lehmiä, nuorimmat parikymmentä oletettavasti ensimmäistä kesäänsä ulkoilmassa. Ne juoksivat rinkiä peräkanaa, kävivät välillä pukkaamassa äiskää vähän ja jatkoivat taas. Siitä riemusta jos olisi voinut poimia vähän tarmoa tähän graduntekemiseen…

Niin se Gradu. Olen etsinyt ja lukenut pari tusinaa artikkelia, mitä varten oikeastaan tänne tulin. Varsinainen teksti noista artikkeleista on vielä suloinen sekamelska osin paperilla, osin päässä. Sivumäärä gradussa lähentelee kuitenkin jo kuuttakymmentä. Kumma kyllä, mielenkiinto aiheeseen ei vieläkään hiivu.

Ja se, miksi myyrätutkijoilla on lumikkoja tarhassa, johtuu siitä, että ne pelottelee niitä myyriä niiden lumikoiden kakalla. Ja sen, mitä sitten tapahtuu, voitte lukea jostakin pian (tai muutaman vuoden sisällä) valmistuvasta väitöskirjasta.

Kaiken maailman kalat

Kuuntelin tänään kiinnostuneena työhuoneeni ulkopuolella käytyä keskustelua. Porukalla siinä luettiin päivän ruokalistaa, jossa oli tarjolla hokikalaa. Lukijat yrittivät saada selvyyttä, pitäisikö siinä lukea "lohikalaa" vai "jokikalaa". Myös NHL:llä epäiltiin vitsikkäästi olevan jotain tekemistä kalan kanssa. Ei, hokikala on ihan eri asia.

Tämänpäivänen lounaamme hokikala on kummeliturskan sukulainen eteläiseltä pallonpuoliskolta. Vaikkei minulla mitään haukea vastaan olekaan, voin yhtyä NYT-liitteen verkkolehden syö ja juo -palstalla esitettyyn kysymykseen: "Miksi ihmeessä suomalaisessa lounaspaikassa tarjotaan Uudesta-Seelannista rahdattua kalaa, varsinkin kun kalan maku on melko mitäänsanomaton ja ruotojakin on kuin hauessa?" Niin, miksi?

Aihe liittyy viimeaikaiseen lempitilitysaiheeseeni: ruoan kyöräämiseen meille Suomeen maailman laidalta (HS:n kuukausiliitteen mielipideosastolla pahalaiset julkaisivat vain osan piiiitkästä tilityksestäni). Myös maailman ympäristöpäivän teemaksi on tänä vuonna otettu ruoan ympäristövaikutukset ja kuljetusten energiankulutus. Erityisesti kalat reissaavat nykyään enemmän kuin keskiverto formulakuski.

Osinhan tämä johtuu siitä, että on mukava tarjota ravintolan listalla tai ruokakaupan tiskissä eksoottista kalalajia nykyisin niin vaativalle (ja tiedostamattomalle) asiakkaalle. Suurempi syy eksoottisten lajien ilmestymiseen ruokalistoille on kuitenkin se, että Norjan rannikolta tai muualta kohtuullisen kuljetusmatkan päästä kalastettavat turska & co. alkavat olla katoava luonnonvara. (Tosin norjalainenkin kala saattaa kiertää maailman ennen suomalaiselle lautaselle päätymistään.) Maailman kalakannat on kalastettu kestämättömälle tasolle ja kalatiskin lajisto monipuolistuu, kun parhaat ruokakalat harvinaistuvat. Kala tuodaan yhä kauempaa ja ruoaksi alkavat kelvata myös tuntemattomat, hankalammin kalastettavat tai ruotoisemmat lajit. Ruokalistalle tulee sellaisia lajeja, joita jopa ympäristökeskuksen työntekijät luulevat kirjoitusvirheiksi.

Verkosta löytyy WWF:n julkaisema kalaopas, jonka perusteella voi tehdä eettisiä lounasvalintoja. Uusia lajeja ilmestyy ruokalistallemme kuitenkin siinä määrin kiihtyvässä tahdissa, ettei esimerkiksi hokikala ole ehtinyt oppaaseen. Kuitenkin mitä lähempää, sen parempi.