Fields of gold

Ensin tunnelmaan tästä.

Ulkona näyttää syksyltä. Toisin kuin ilmeisesti useimpia, minua se ei masenna lainkaan. Syksy on positiivinen vuodenaika. Kesän jälkeen alkaa kaikenlaisen uuden puuhastelu. Aikaisemmassa elämässä se tarkoitti sitä, että kesälomien jälkeen tutut ilmeistyivä takaisin näköpiiriin ja uudet ja mielenkiintoiset kurssit alkoivat.

Nykyisin se tarkoittaa vain sitä, ettei tarvitse enää stressata kesän sadekelejä (syksyllä kuuluukin sataa, ja jos paistaa, se on iloinen yllätys), ettei tarvitse enää yrittää kärvistellä kesävaatteissa Suomen muka-lämpimässä kesäillassa, kun ymmärtää jo pukeutumisvaiheessa tilanteen oikein, ja että maisema alkaa taas näyttää erityisen hyvältä. Tänä vuonna olen ihmetellyt ihmettelemästä päästyäni pihlajanmarjoja, joita ei kuuna päivänä (tai ainakaan kahteen vuoteen) ole ollut noin paljon, sekä kullanvärisiä peltoja silmän kantamattomiin, joita tässä maailmankolkassa riittää. Ja niitä on myös ehtinyt ihastella, koska elonkorjuu on tänä vuonna pahasti myöhässä. Kultapeltoja on myös ollut aikaa ihastella, jos on ajellut pitkin lakeuksia kokonaisen viikon elokuusta.

Niinpä. Se autoni, yönsininen, jonka ostin edellistä työtäni varten, ei tosiaan ole jäänyt käyttämättä. Vihreää sieluani raastaa todeta, että viivyin edellisessä työssäni 4 kuukautta ja ajoin noin 4000 kilometriä (johon sisältyy kaksi muuttoa pitkin Etelä-Suomea ja muun ajan auto keskimäärin seisoi tuossa parvekkeeni alla), ja nyt uudessa insinöörisnaisen hommassani olen viipynyt kolme viikkoa ja ajanut jo vajaat 2000 kilometriä. Omaatuntoani hieman rauhoittaa se, että olen saanut kimppakyytikaverin, jonka kanssa toisinaan jakaa työmatka, mutta ottaen huomioon että meillä molemmilla on 5 laitosta kontollamme ympäri Pohjanmaan, olemme suhteellisen harvoin aamulla menossa samaan suuntaan.

Mutta saanhan sentään tehdä hienoa ja palkitsevaa maailmanpelastustyötä isossa firmassa!

Työtä teräksen parissa

Kesä on ehtinyt vaihtua syksyä lupailevaan vesisateeseen sitten viimeisen. Päivittäinen istumapaikkani on samalla ehtinyt siirtyä 30 kilometriä etelään. Olen ympäristöinsinöörinä terästeollisuudessa nyt kolmatta viikkoa, ja paljon on näihin ensimmäiseen kahteen viikkoon mahtunut, voi pojat. Kilometrejä auton ratissa on kertynyt noin 1100, ja ylityötuntejakin siinä samalla muutamia. Pelkäsin, että ensimmäiset pari viikkoa saan pyöritellä peukaloitani organisaatioon perehtymisen merkeissä, mutta kyllä tämä on ollut tiukkaa kvartaaliympäristönsuojelua aivan alusta lähtien.

Ihan aluksi piti tilata sopivia työtamineita ja -releitä. Nyt on uusi tietokone ja puhelin (jonka vaihdoin kuitenkin aika pian takaisin omaan entiseen, hieman parempaan puhelimeeni), käyntikortit tulivat tänään postissa, ja mikä parasta, minullapa on todella komea, keltainen, kuulosuojaimellinen kypärä, samanlainen kuin esimerkiksi näillä herroilla. Turvakenkätoimitusta odottelen vielä malttamattomana.

Varsinaisen työnteon aloitin tuottamalla yhden kakkoskvartaalia koskevan powerpoint-esityksen, joka piti lähettää divisioonan johdolle tiedoksi. Ja divisioonan johto melkein ymmärsi, mitä olin yrittänyt hienoilla kaavioillani sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minun odotetaan tekevän juuri sitä, mitä omastakin mielestäni olen tullut uuteen työhöni tekemään. Viihdyn.

Omasta, hieman järjestelmällisyysfriikistä mielestäni erityisen mukavaa uudessa organisaatiossa on se, että se noudattaa äärimmäisen orjallisesti kaikenlaisia viestinnän ulkonäköohjeita. Kaikkialla käytetään tiettyjä värejä, fontteja, fonttikokoja, asiakirjapohjia ja niin edelleen. Se on jollain tapaa erityisen tyydyttävää.

Värikoodattujen kypärien ja powerpoint-esitysten parissa puuhailun lisäksi olen siis istunut autossa ja kiertänyt tehtaita eri puolilla Pohjanmaata. Olen nähnyt kuinka peltikatto saa muotonsa ja miten villa liimataan eristeeksi teräksen väliin seinäelementtiin. Vaikuttavin kaikista on kuitenkin siltatehdas, jossa vierailin viime viikolla. Siellä miehet (ei, siellä ei tosiaan ole yhtään naista töissä) hitsaavat kasaan ja nostelevat "pieniä" ja "isoja" elementtejä valtavilla magneettinostureilla (pienet painavat "vain" sen 5-10 tonnia, isommat peräti 70 tonnia). Kun näkee sellaisen 4x25-metrisen elementin nousevan ilmaan, tulee siinä feminiinisemmällekin olennolle väkisin kovin karski ja miehekäs olo.