Joulun odotusta, kehujen kera

Viime päivät ovat kuluneet niskajäykkyyden potemisen lisäksi työhakemuksia kirjoitellessa ja siivotessa. Niiden viimeviikkoisten työpaikkojen kanssa kävi juuri niin kuin arvelinkin: toisen sai joku enemmällä kokemuksella varustettu ja toisessa tarjolla oli vain ns. taskurahaa, ja kieltäydyin kohtaliaasti kunniasta ottaa projekti kontolleni. Tämän viikon alkupuoliskon käyttelinkin tehokkaasti työnhakuun (lue: lähetin sen saman hakemuksen variaatioita kaikkiin mieleen pälähtäneisiin organisaatioihin), ja jätän homman nyt suosiolla ensi vuodelle (luulen että kaikki työnantajat ajattelevat jo joulua, eivät mahdollisia töitä anelevia maistereita). Eilen sitten siivosin asuntoni niin perinpohjaisesti, etten muista koska viimeeksi. Puhdistin mm. pölyt kirjahyllyn alta, joka on seisonut paikoillaan viimeiset neljä vuotta… Siirtelin vähän myös muita huonekaluja. Järjestyksen vaihtaminen silloin tällöin piristää kummasti: vähän niin kuin olisi uusi koti. Kyllä nyt kelpaa odotella joulua, on niin siistiä!

Parastahan siinä siivoilemisessa oli tietysti se, että illalla sain esitellä kullalle hienoa siistiä ja uudelleenjärjestettyä kotia, ja kulta tietysti tapansa mukaan kehui ja ihmetteli puunaamiseni ja ähkimiseni tuloksia. Yksi parhaista puolista omassa kullassani onkin se, että mitä tahansa tuotan, niin kulta jaksaa aina kehua ja ihmetellä. Kehuja satelee, kun olen esimerkiksi taas askarrellut jotakin, yleensä kortteja. Eipä sen tarvitse olla kummempaa kuin oivallisesti valmiiksi väritetty japanilainen kuvaristikko, ja tunnen itseni aivan ylivertaiseksi. Ilmiö korostuu varsinkin nyt, kun olen itsekseni kotona kaikki päivät, ja sitten illalla esitellään taas kaikki se, mitä ollaan päivän aikana täällä puuhailtu. Kannustaminen on tärkeää, sanon minä.

Ohjelmassa muutamalle seuraavalle päivälle olisi vielä joulukahvit kaverin kanssa tänään alkuillasta, kauneimmat joululaulut Taulumäen kirkossa huomenna illalla ja sitten lauantaina lähdemmekin kohti Pohjanmaata joulun viettoon. Sunnuntaina taidamme ehtiä vielä Vaasaan ihmettelemään joulutohinaa, jos mielenkiintoa riittää. Pitelen peukaloita, että ne pilvimassat vaihtaisivat suuntaa ja toisivat tänne ensi viikoksi vähän lunta.

Rock'n'roll your hair!

Olen toki aina ollut sitä mieltä, että uusien asioiden kokeileminen on ihmiselle hyväksi. Joskus vaan ne jälkiseuraamukset saavat ajattelemaan, että olikohan tämä sittenkään tarpeellista.

Eilen illalla, kaverin läksiäisjuhlista lähdettyämme, reitti vei kortepohjalaisen ravintolan bändi-iltaan kuuntelemaan kovaäänistä örinää. Illan aikana tutustuin neljän aloittelevan örinäbändin musiikkiin, vaikka musiikki-sana sinänsä on hieman epäkuvaava valinta: suurin osa lauluista oli sellaisia, joissa kantava elementti on rumpujen jytke ja karjumalla lausutut lyriikat. Ei ainakaan jäänyt yhtään melodiaa soimaan päähän.

Onhan sitä rankkaa musiikkia kuunneltu ennenkin, livenäkin, mutta eilen sain sen varsinaisen kuningasajatuksen: täytyy opetella, miten tukkaa heilutetaan örinämusiikin tahdissa! Seurueessa oli myös muutamia mustiin pukeutuvia, pitkätukkaisia mieshenkilöitä, ja kolmannen bändin setin puoliväliin mennessä olin houkutellut itseni eturiviin heiluttamaan tukkaa niiden pitkätukkien opastuksella. Bändin suuntaan näky saattoi olla huvittava, kun siinä tiukka irvistys naamallani, punaisessa kauluspaidassani harjoittelin tukan heiluttamista kravatti heiluen (kyllä, illan juhliin olin pukeutunut tilanteen vaatimalla tavalla ja kaulassa roikkui myös punainen kravatti).

Sain kyllä asiantuntevaa opastusta tukanheilutuksen tekniseen toteutukseen, mutta joka tapauksessa jälkiseuraamukset alkoivat heti, eivät viiveellä. Niskani muuttui veltoksi puolentoista örinäbiisin jälkeen ja pidin parempana jättää lisäharjoitukset seuraavaan kertaan. Kotiin kävellessä pitelin päätäni pystyssä leuasta kädellä tukien, ja hampaiden pesua varten piti polvistua kummalliseen asentoon lavuaarin ääreen. Aamulla heräsin niska jäykkänä, ja normaalit toimet, kuten sohvalta ylös nouseminen vaativat erilaisia kierähdyksiä ja taivutuksia. Niska on yhä jokseenkin voimaton. Lisää näitä ideoita, Asta!

No, eipä tarvitse sitten vanhana ja heikkoniskaisena harmitella, ettei tullut tuotakaan koskaan kokeiltua. Vaikkakin luulen, että oikeampi ajankohta tämän kokemuksen muistiinmerkitsemiselle meni kohisemalla ohi noin viisitoista vuotta sitten...
Jatkan näennäisen ryhdikästä sunnuntai-iltapäivän viettoa, päätäni otsasta tukien.

Vaikka oli se kyllä todella hauskaa!

Ei töitä, hampurilaisia

Työnhaku ja haastatteluissa sukkulointi tuotti tulosta. Tulin valituksi Jyväskylän paikkaan, mutta kuten arvelinkin, palkkio osoittautui pikkiriikkiseksi. En pystynyt päässäni sovittamaan työn vaatimaa aikaa ja siitä maksettua palkkiota, joten kieltäydyin kohteliaasti tehtävästä. Lupasivat palata asiaan, jos kukaan muukaan ei suostu ryhtymään hommaan tuolla rahalla. Muut kaksi hakijaa olivat opiskelijoita, joten on hyvin mahdollista että valituksi tullut henkilö on oikein tyytyväinen. Myös Seinäjoen paikkaan tuli valituksi joku toinen, eli jatkan puurtamista työnhaun parissa.

Työpaikan vastaanottamisen pohdiskelemisen ohessa olen viihdyttänyt itseäni osoitteessa www.icanhazcheezburger.com. Kysymyksessä on hyvän mielen sivusto, joka tarjoaa naurua eläinten ja hassun englannin välityksellä. Suosittelen lämpimästi etenkin jos tuntuu ettei hymyilytä. Laitan tähän muutaman suosikeistani.

Seinällä

Aika kun alkoi käydä pitkäksi, niin kaverit valmistujaislahjaksi kekseliäinä passittivat minut seinäkiipelyn alkeiskurssille. Ilmoittauduin innoissani kaksipäiväiselle kurssille, josta ensimmäisenä päivänä asiat käytiin teoriassa läpi ja toisena mentiin pitkin seiniä. Vasta teoriaosuuden käytyäni aloin pohtia, onkohan minusta kuitenkaan siihen. Sehän tarkoittaa, että roikutaan rystysten varassa metrien korkeudessa, luottaen siihen että siellä alhaalla oleva henkilö tarkkana köysineen pitää minut siellä ylhäällä, vaikka oma ote kirpoaisi. Ehdin vuorokauden kauhuissani odotella seinälle kiipeämistä, ja toistelin itsekseni, ettei ole pakko kovin korkealle kiivetä, jos ei uskalla.

Hutungissa eilen sitten ensin puettiin valjaita ja kenkiä (ja olisin mielelläni ainakin loppuviikon ilman kenkiä, sen verran tiukille alkuviikko on jalkani laittanut, Hutungin vuokrakiipeilytossut eivät parantaneet tilannetta) ja harjoiteltiin solmujen tekemistä ja varmistamista. Vähän epäilytti, että olenkohan nyt ihan varma että tuo kaveri pysyy tuolla seinällä, varsinkin kun parini oli minua jonkin verran painavampi mieshenkilö. Kumma kyllä en noussut ilmaan, vaikka kaveri roikkui narun toisessa päässä. Ja niin sitä vaan itsekin antoi henkensä tuntemattoman kiipeilijäkaverin käsiin, konkreettisesti.

Ja kumma kyllä myös, kauhu hellitti. Kävin ensin kerran noin kolmessa metrissä, ja heittäydyin rohkeasti köysien varaan. Seuraavilla kerroilla uskalsin jo huomattavasti korkeammalle, ja kiipesinkin sitten pitkin Hutungin seiniä niin kauan kun voimia käsissä riitti. Ihan kattoon asti en päässyt kertaakaan: vaikka sitä onkin siellä köysien varassa, niin jos ei oikein usko että ylettää ja jaksaa, niin helposti jättää yrittämättä. Pitäisi ensin tottua siihen, että vaikka putoaisi, niin siihen ei kuole. Vaikka, jos olisin eilen oikeasti pudonnut, niin sydän olisi varmasti pysähtynyt siihen paikkaan.

Nyt onkin sitten hieman jäykkä olo: kynä ei esimerkiksi tahdo pysyä kädessä ja sekä käsivarsissa että pohkeissa tuntuu kiipeleminen. Saatan kuitenkin heittäytyä köysien varaan vielä uudestaankin.

Kurssikaveri menossa seinällä noin kuudessa metrissä (sattuneesta syystä en saanut itsestäni yhtään tämän kaltaista kuvaa).

Haastavaa

Haastattelukokemusta on nyt kerrytetty tälle syksylle kahden haastattelun verran. Eilen olin Seinäjoella. Osasin perille vesisateesta ja hiertävästä korkokengästä huolimatta (niiden housujen lahkeet oli vaan niin pitkät että ei ollut vaihtoehtoa, vaikka ei ollut viikkoakaan siitä kun samoissa kengissä tanssin itsenäisyyspäiväjuhlissa jalkani tohjoksi), ja mielestäni haastattelu meni ihan hyvin. Sille nyt ei vain voi mitään, että kokemusta ei ole sen enempää kuin mitä on. Yritin tietysti korostaa persoonani ihastuttavimpia puolia, mutta niitä kiinnosti vaan ne jätevedet ja maatilat ynnä muut sellaiset valvonta-asiat. Todennäköisesti paikan saa siis joku muu kuin minä, mutta en ole kyllä paljon sen enempää tässä tilanteessa odottanutkaan. Eikäpähän tarvitse parissa viikossa siirtää elämäänsä toisaalle.

Toinen haastattelu oli täällä Jyväskylässä ja se meni erittäin paljon vahvemmin ainakin kokemuksen puolesta. Kyseisistä projekteista löytyy kokemusta jo runsaasti ja uskon vakuuttaneeni haastattelijat pätevyydestäni. Tiedän myös, että hakijoita oli lisäkseni kaksi, joten mahdollisuuksia tehtävän saamiseen voisi hyvinkin olla. Naamat kuitenkin venähtivät siinä vaiheessa kun palkkatoiveesta tuli puhe. En tiedä minkälaisella viikkorahalla ja työajalla tehtävään oli tarkoitus saada tekijä, mutta ei huvittaisi ryhtyä harrastuksenani tekemään tuota kuitenkin melko haastavaa projektia. Olin kyllä kuullut huhua jo etukäteen, että suurta tiliä ei noissa hommissa onnistu tekemään. Naamat nähtyäni lisäsin tietysti, että palkasta voidaan toki neuvotella. Jää nähtäväksi, oliko hintalappuni niin iso, että työnantajan puolesta ei haluta jatkaa keskustelua. Hinta oli kuitenkin reilusti alakanttiin alan suositusten.

Lainasanoja, osa II

Aloitan sitaateilla sunnuntaihesarista parin viikon takaa (Ei aina ehdi ihan ajoissa kaikkia lehtiä lukea...).

"Mä uskon, että lajin säilymisen kannalta pitää olla hyvin erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja yksilöitä. Se ensimmäinen apina, joka otti kalikan käteen, oli ADHD."
(ADHD-diagnosoitu taikuri Jarmo Luttinen, 50.)

"Ihmisistä on tullut sellaisia lullukoita, että kun iskee hartioille, niin rukkaset putoaa kädestä."
(Elokuvaohjaaja Markku Pölönen)

"Vuotos näyttää olevan kuin purulelu. Aina kun joku poliittinen päättäjä kokee epäonnistuneensa jossain pohjoisessa asiassa, hän yrittää siirtää huomion pois epäonnistumisesta vetäisemällä Vuotoksen julkisuuteen pureskeltavaksi."
(Kansanedustaja Matti Ahde)

Oli jotain asiaakin: Lumeton talvi masentaa. Ei saa edes blogikirjoittelua aikaiseksi. Täällä oli jo oikea talvi! Ajattelin, että lunta on tarpeeksi, ettei pieni vesisade ehdi sitä enää sulattaa. No, ehkä pieni ei olisikaan ehtinyt, mutta vettä on tullut nyt neljättä päivää yhtä soittoa, kaatamalla. Raivostuttavaa! Odotan innolla keskiviikkoa, jolloin säätiedotuksen mukaan Jyväskylässä on jälleen pakkasta kokonaista neljä astetta. Vielä kun lumetkin saataisiin takaisin...

Itsenäisyyspäivänä oli yhtä kurja sää kuin tänäänkin, ja siitä syystä puolet juhlallisuuksista jäi suorittamatta. Ei vain viitsinyt vesisateessa raahautua soihtukulkueeseen ja sankarihaudalle, vaikka mielestäni se onkin juhlallista ja hienoa, toiseksi parasta itsenäisyyspäivän juhlintaa suorastaan. Parasta lienevät kuitenkin linnan juhlat, joita tänä vuonna katsoin ihan keskittyneesti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Oli taas paljon hienoja pukuja ja muutamia mauttomuuksiakin mielestäni. Mutta osaako kukaan sanoa, miksi se Elisan mainosten pidempi ja tummempi kaveri oli siellä? Onko ne Tarjan mielestä niin hyviä mainoksia?

Huomenna ensimmäinen oikea työhaastattelu, pitelen peukkuja itselleni. Jos oikein huonosti huomenna menee, niin aina voi petrata seuraavana päivänä: toisen haastattelun pukkasi heti tiistaiksi. Jos ei mitään muuta jää käteen, niin kokemusta haastatteluista ainakin. Suapahan tiiä, kuten A. Torssonen tässä kohtaa sanoisi.

Fried Finnish Consulting Group

Työnhaku tulee uniin. Näin unta, että matkustin New Yorkiin, ja siellä minut kaapattiin suoraan kadulta johonkin mainostoimistoon töihin. Toimistolla oli työn alla koko henkilökunnan työllistävä projekti Kentucky Fried Chickenille, ja toimistossa oli joka paikassa KFC:n logoja seinillä, tosin kirjaimet logossa olivat FCG (Finnish Consulting Group) KFC:n sijaan. Oli perjantai, ja päivän työt tehtyäni ja toimistosta lähtiessäni en kuitenkaan muistanut katsoa, mikä firman nimi oli, joten jännitti, että miten osaan tulla oikeaan paikkaan taas maanantaina. Lisäksi viikonlopun aikana piti matkustaa Suomeen hakemaan tavaroita, koska olin ollut New Yorkissa vain lomamatkalla. Stressaannuin unessa tästä kaikesta.

Johtopäätökset: Alitajuntani on saanut sen käsityksen, että Amerikassa työtilanne on paaaaljon parempi kuin Suomessa. Vai lieneekö uneeni tullut kummittelemaan vuosisadan takainen muuttoliikenne paremman elämän toivossa ison veden taakse. Ja mystisesti myös ympäristöalan konsulttifirma FCG omalta alaltani oli ujuttautunut osaltaan työllistämään minua.

No, jospa vielä oikeastikin löydän sen työpaikan, oli firma sitten FCG, KFC tai ihan joku muu.

Sutensa kullakin

Luin jokin aika sitten Sunnuntaihesarista jutun espanjalaisen maatalouden muutoksen aiheuttamista vaikutuksista luontoon. Juttu oli otsikoitu ”Nälkiintyneet tappajakorppikotkat pelottavat Espanjan Pyreneillä”. Jutussa kerrottiin, että pahimman BSE-tautiaallon jälkimainingeissa karjankasvatuksen käytäntöjä muutettiin niin, että ruhoja ei jätetä enää lojumaan luontoon vaan ne on tuhottava. Tästä johtuen paikalliset, ennen ruhoja ravinnokseen käyttäneet, nyt nälkäkuoleman partaalla olevat korppikotkat ovat alkaneet aiheuttaa ongelmia tappamalla karjaa, erityisesti poikivia lehmiä, ovatpa ilmeisesti hätyyttäneet ihmisiäkin vuorilla. Karjankasvattajat, matkailuyrittäjät ja muut vuoriston asukkaat suhtautuvat asiaan aggressiivisesti ja esittävät korppikotkien vaarantavan alueen elinkeinojen lisäksi ihmisten turvallisuuden. Lapsia ei uskalleta laittaa yksin koulumatkalle. Luonnonsuojelijat puolestaan vähättelevät vahinkoja ja kantavat linnuille ruokaa luontoon ja ruokkivat niitä suojelukeskuksissa. Kuulostaako tutulta? Tuleeko mieleen supisuomalainen susikeskustelu?

Ottamatta erityisemmin kantaa suomalaisen suden tai vastaavasti lampaankasvattajan ahdinkoon, korppikotkien tilanteessa on myönnettävä, että oma vaakani kallistuu hivenen karjankasvattajien ja matkailuyrittäjien puolelle. Koska jos ihminen lisätilaa hamutessaan uhkaisi täysin ihmisestä riippumatta menestyviä korppikotkia, tilanne olisi eri. Mutta. Kysymyksessä on laji, joka on runsastunut ihmisen toiminnan ansiosta. Nyt se edelleen ihmisen toiminnan ansiosta on vaarassa vähetä. Olen saanut sellaisen käsityksen, että näin lajien määrillä ja suhteella on tapana ajan kuluessa luonnossa vaihdella, toisistaan riippuen.

Tilanteen tekee monimutkaiseksi se, että ”tappajakorppikotkien” joukossa on erittäin uhanalainen partakorppikotka. Jos ihmiset vain lopettaisivat vuorilla asumisen ja muuttaisivat pois, korppikotkien väheneminen olisi pelkästään luonnonsuojelullinen huolenaihe. Poliittisesti hankalaksi tilanteen tekee se, että korppikotkat eivät vain vähene, vaan uhkaavat myös ihmisen elinkeinoa ja turvallisuutta. Toisaalta, äkkipäätelmänä kuulostaisi siltä, että ruhojen kantaminen luontoon edistäisi sekä karjankasvattajien että luonnonsuojelijoiden intressejä, kun korppikotkat tästä taas rauhoittuisivat. Onnea vaan Pyreneille ongelman ratkaisemiseen. Ei sillä, että oma susikeskustelumme olisi ainakaan yhtään helpompi.

Korppikotkat ovat muuten aika jylhiä olentoja. Olen nähnyt muutaman ihan oikeasti luonnossa, eikä tullut houkutusta tehdä lähempää tuttavuutta.

Korppikotkien ja susien johdattelemana totean vielä lopuksi onnentoivotukseni kaikille viime viikon vaaleissa äänialaa voittaneille uusille yo-kunta-aktiiveille sekä muille uusiin tehtäviin nimetyille vanhoille aktiiveille. Vuoden loput tuppaavat olemaan tuulista aikaa ilmeisesti ylioppilaskunnassa kuin ylioppilaskunnassa, ja vaalit edelleen pistävät vauhtia rattaisiin aina joka toinen vuosi, terv. nimim. "onneksi seuraan sivusta".

Räntäsadetta ja hiljaiseloa

Viuh vaan ja kuulas syksy vaihtui marraskuun loskaksi ja pimeäksi. Hiljaisuus blogissa ei johdu siitä, että olisi niin kiire, vaan lähinnä siitä, että ei ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Mistään. Marraskuu ja maisterin paperit lamauttivat aivotoiminnan.

Tuli hieman päivitettyä tuota profiiliakin. En ole enää opiskelija, ja parvekepuutarhankin kiikutin viimein viime viikolla kompostiin. Hyvin se jaksoi ensimmäisiin pakkasiin saakka.'

Ei-opiskelijana olo on kummallista. Tavallaan ajatukseen on saanut tottua jo syyskuun alusta, kun kaikilla muilla alkoi tiukka opiskelu, ja itse mietin kotona teekupin ääressä, että mitäs sitä nyt sitten... Kun lokakuun puolivälissä sain varsinaiset paperit käteen, olo oli lähinnä helpottunut. Paperisota tältä osin ohi! Toisaalta, välittömästi alkoi toinen paperisota, kun kaikenlaisia lippuja ja lappuja piti täytellä ja kaivaa arkistoista ja sitten toimittaa erilaisiin virastoihin. Voin sanoa, että se oli vielä moninverroin turhauttavampaa kuin sen maisterin todistuksen odottelu. No, se kaikki on nyt takana ja voin rauhassa keskittyä urasuunnitteluun.

Urasuunnittelun ohessa olen viimeisen kuukauden puuhannut täysillä rakkaan ainejärjestöni ensimmäisiä vuosijuhlia. Homma oli työläs ja juoksuttava, mutta kun sitten viikko sitten perjantaina istuimme kaikkine vierainemme todella kauniissa ja juhlavassa Lyhdyssä, söimme hyvin, joimme hyvin ja lauloimme hyvin, olo oli kovasti ylpeä. Kyllä sitä pieniltäkin löytyy resursseja juhlia hienosti! Virallisen osuuden päätyttyä lähinnä hymyilin koko loppuillan jatkoilla Ilokivessä. Ystäväni Jennin ottamassa kuvassa hieman tunnelmaa juhlasta.

Opiskelijaelämän päättymisen ja valmistumisen paras puoli taitaa kuitenkin olla se, että viimein on aikaa lukea. Erityisesti tällä hetkellä, kun päivät täyttyvät lähinnä sillä urasuunnittelulla ja teenkeittelyllä, hyvät kirjat ovat arkeni pelastus. Tällä hetkellä omaksikin yllätyksekseni luen Sauli Niinistön kirjaa Viiden vuoden yksinäisyys (jota antikvariaatin setä kauppasi nimellä "Sadan vuoden yksinäisyys"... ei, se on ihan toinen kirja), ja vielä suuremmaksi yllätyksekseni kirja on kiinnostava. Sale kertoo kiinnostavia poliittisia juoruja siitä, kuka sanoi mitäkin kun euroa puuhattiin, ja myös mm. siitä, minkälainen huumorintaju Helmut Kohlilla on. Välillä olen pudota kelkasta, kun en nyt ihan muista jotain henkilöä, hänen puoluettaan tai tehtäviään, eikä Sale näitä aina liian tarkkaan selosta. Mutta sitäkin useammin hymyilen hauskoille anekdooteille, joita herra puhemiehemme on onnistunut muististaan kaivamaan. Pitkän Potter-putken jälkeen Niinistön kirja on todella piristävää luettavaa. Kirjat on kyllä tämän vuodenajan paras asia!

Muitten blogit

Lisäsin linkkeihin muutaman blogin, joita luen säännöllisesti, ja jotka ovat mielestäni hyviä ja tutustumisen arvoisia.
Muitakin meheviä blogivinkkejä otetaan vastaan, luen blogeja erittäin mielelläni. Erityisesti tuttujen ihmisten. Vinkkaa siis.

Un vaso de Cava, ¡Por favor!

Kierrettiin Barcelona viidessä päivässä. Kaupunki oli hieno, ihmiset ystävällisiä ja mukavia, ruoka oli hyvää ja Cava jopa vielä parempaa. Alkeellisella espanjallani pärjäsin vallan mainiosti, pystyin selvittämään mitä halusin. Ymmärsin myös omaksi yllätyksekseni todella hienosti, mitä espanjalaistädeillä ja -sedillä oli minulle sanottavana. Ja lämmintäkin piisasi.

Arkkitehtuuri. Kierrettiin jonkun verran Gaudin pytinkejä, Casa Batllo ja Casa Milà, Sagrada Familia sekä Parc Güell, erikoisia ja tosi hienoja olivat. Parasta oli kuitenkin vanhan kaupungin pienet kadut ja aukiot ja niiden persoonalliset pienet kaupat. Montjüicin suihkulähteet ja kansallispalatsi olivat hienoja hämärän tullen, vaikka alueen arkkitehtuuri muuten toi mieleen Ceaucescun Bukarestin. Erityisesti renessanssipalatseja kaupungissa riittää.

Liikenne. Vilkasta oli, mutta yli ei ajettu. Turistille erittäin kätevä kulkupeli oli metro, jolla matkustaminen oli edullista ja jolla pääsi kätevästi isossa kaupungissa paikasta toiseen. Vanhan kaupungin neljä-viisimetrisillä kaduilla torvet soivat, kun jääpalakuskin auto seisoi jonkun ravintolan edessä ja taakse alkoi kertyä jonoa. Liikennekulttuuri vaikutti kuitenkin hyvin joustavalta – sitä vartenhan autossa on torvi ja hätävilkut, että voi ilmoittaa itsestään.

Museot. Kaupungissa on aika vähän suuria vetonaulamuseoita, mutta löydettiin kuitenkin kaksi ihan kiinnostavaa. Merimuseo on hieno ja iso ja sijaitsee ilmeisesti maailman suurimmassa ja parhaiten säilyneessä keskiaikaisessa rakennuksessa, vanhassa laivanrakentamossa. Jo rakennus oli näkemisen arvoinen, ja siellä sai rauhassa vaellella, ei ollut tungosta. Picasso-museo sijaitsee renessanssipalatsissa ja kokoelmissa on pääasiassa maestron nuoruudentöitä. Museokaupoissa tuotteistamista ei ollut viety ihan niin loppuun saakka kuin joissakin muissa eurooppalaisissa museoissa. Suoritin vain perinteiset matkamuistopostikorttishoppailut.

Ruoka & juoma. Kaupungista saa sekä hyvää että pahaa ruokaa. Huonointa ruoka on niissä paikoissa, joissa on ulkopuolella valokuvat sisäpuolella tarjottavasta, pakastimesta kaivetusta ruoasta. Parasta ruoka oli pienissä ja hämyisissä ravintoloissa, joissa tarjotaan perinteinen, verrattain edullinen menu del dia alku- ja jälkiruokineen tai pintxoja (tapaksia). Pintxot katetaan klo 20 alkaen baaritiskille ja niitä noukitaan siitä lautaselle n. 2 euron kappalehintaan. Aamiaiset bocadilloineen ja tuoreena puristettuine appelsiinimehuineen olivat omiaan päivän aloittamiseen. Myös Burger King oli ihan ok… Juomista täytyy ehdottomasti mainita espanjalainen kuohuviini Cava, joka oli todella hyvää. Sitä siemaillaan sujuvasti kaikkina vuorokauden aikoina hienoista laseista, joita on suomessa tottunut käyttämään vain oikein hienoissa juhlissa. Olut puolestaan ei oikein maistunut, ja koska Cava oli niin hyvää, unohdin tyystin maistaa yhtään mitään muuta. Tottuminen espanjalaiseen ruoka-aikatauluun vaati kellon aktiivista seuraamista, että ehti syödä silloin kun ruokaa vielä oli saatavilla. Iltaisin vanhassa kaupungissa on tarjolla todella paljon todella kivoja ja tunnelmallisia baareja. Nyt jo kahden reissun verran matka-apuna on ollut Mondon kaupunkimatkaopas (Barcelonan lisäksi Amsterdam), ja ne ovat olleet aivan ehdoton etu erityisesti baarien ja ravintoloiden löytämisessä, jos myös muussakin turisteilussa. Suosittelen lämpimästi.

Ruoka ja juoma top 5:
1. Cava
2. Pintxot
3. Jamon Serrano, ilmakuivattu kinkku, mielellään croissantin välissä
4. Menu del dia
5. Gaspacho

Shoppailu. Kaupunki on täynnä ihania, suomalaiselle edullisia kauppoja. Erityisesti isot vaateketjut tarjoavat niin paljon kaikkea ihanaa niin edullisesti, että olisin voinut ostaa vaatteita monta säkillistä. En oikeasti ole ollut innostunut vaatekaupoista moneen vuoteen niin paljon kuin tuolla. Rihkama- eli koru- ja asustekauppoja oli myös tuhkatiheään. Hankaluuksia tuotti lähinnä siesta n. klo 13–16.30, jona aikana kaikki kaupat olivat kiinni. Toisaalta kaupat olivat auki siestan jälkeen vielä myöhään illalla.

Turismi. ¡Hay mucha gente! Kun kaupunki oli nytkin, lokakuun puolivälissä melkoisen täynnä ihmisiä, kuinka paljon niitä mahtaakaan olla sesongin aikaan. Pääkatu Ramblan ihmisvilinä ei tuntunut taukoavan mihinkään aikaan päivästä, ja isoimmat/halvimmat vaatekaupat olivat sulkemisajan lähestyessä niin täynnä, että into shoppaamiseen laantui. Uimarannalla oli aika tyhjää tähän aikaan vuodesta, mutta vesi oli yhä oikein lämmintä. Tosin tiukassa istuvat öljyläikät jalkapohjissa ja kengänpohjissa reissun jälkeen kertoivat osaltaan rannan puhtaudesta. Puhtaampia rantoja löytyy kuulemma etelämmästä, päiväreissun päästä. Tibidabo-vuorelle ja sen huvipuistoon turistit olivat edelleen löytäneet, vaikka viidensadan metrin korkeudella oli ihan toppatakkikeli. Reissu vuorelle jäi verrattain lyhyeksi. Sunnuntai-iltapäivä näytti olevan yleinen performanssi- ym. turistien viihdytysajankohta, koska puistot ja aukiot täyttyivät erilaisista mahtavista esiintyjistä.

Parasta reissussa olivat aurinkoiset iltapäivän hetket terassikahvilassa, edessä virkistävä juoma eikä kiire minnekään. Ja tietysti ihanat vaatekaupat! Sunnuntaiyönä lennettiin takaisin kotiin tähtikirkkaassa yössä tähdenlentoja ihaillen. Bussi toi Jyväskylään puolilta päivin, jonka jälkeen kävelin väsyneenä tiedekuntaan hakemaan maisterin paperini. Ihan en vielä ole ymmärtänyt, että en ole enää opiskelija.

Kekkonen, Kekkonen, Koivisto

Valtakunnallisen sanomalehden politiikka-aiheisia juttuja lueskeltuani se yhtäkkiä välähti päässäni. Täydellinen ymmärrys Kekkosen aikaan haikailevia kohtaan. Itse en ymmärrä Kekkosen aikaan kaivata, koska en käytännössä elänyt silloin kun hän maata johti (tarkemmin ilmaistuna Kekkonen ei käytännössä enää ollut presidentti silloin kun minä jo elin). Koska en myöskään ole Suomen poliittisen historian juonenkäänteisiin erityisemmin perehtynyt, jos juuri ollenkaan, en osaa kaivata tuon ajan poliittisia suuntaviivoja (en esimerkiksi vieläkään, lukuisista yrityksistä huolimatta, ymmärrä termiä ”suomettuminen”. Ehkä pitäisi kysyä joltakulta valtioasiain tulevalta ekspertiltä. Vai oliko se sittenkin 80-luvun ilmiö? Kuka näistä tietää).

Idealampun syttyminen pääni yllä liittyi lähinnä siihen omaan, yhtäkkiä tietoisuuteen pulpahtaneeseen alitajuiseen kokemukseeni, että Koivistohan se oikea Suomen valtion pää on. Korostan jo tässä vaiheessa, että tällä illuusiolla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Tämä siitä ainoasta syystä, että Koiviston kausi kesti koko iloisen 80-luvun, siis lapsuuteni, ja silloin kun aloin mistään yhtään mitään ymmärtää, Mauno Koivisto oli Suomessa sama kuin Kaarle Kustaa on Ruotsissa ja Diana Englannissa (mielikuvan vastaavuus todellisuuden kanssa oli rajoittunut). Yhteiskunnallinen käsityskykyni alkeet rakentuivat siis sen tiedon varaan, että Suomi on maa, jonka asioista päättää Koiviston Manu, josta oli niin helppo piirtää pilakuvia; joka oli kotoisin siltä Suomen maantieteellisestä osasta, jonka minä mielsin ruoka-ajaksi; ja joka puhui hassulla murteella ja hassulla äänellä vakavia ja mielenkiinnottomia asioita. Sitten kun aikanaan tilalle valittiin suuri ja vaappuva Ahtisaari, se tuntui jotenkin väärältä. Eikä politiikalla jälleen ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Kekkonen (josta oli jos vain vielä helpompi piirtää pilakuvia) oli vallassa kuitenkin jonkin aikaa, suorastaan vuosikymmeniä, ja iso joukko ihmisiä koki tuon edellä kuvaamani yhteiskunnallisen käsityskyvyn heräämisen sillä aikaa kun YYA-sopimuksia ja sen sellaisia kynäiltiin. Ja mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, Urho-sedällä oli myös persoonaa maan johtamiseen vaikka muille jakaa. Presidentti Kekkoselle on varmasti tilaa vielä muutamassa suomalaisessa alitajunnassa. Lienee kuitenkin olemassa suuri joukko myös niitä ihmisiä, joiden mielestä 80-luvun alkumetreillä noita kuuluisia ”vallan kabinetteja” oli jo syytäkin tuulettaa. Näin päättelen siitä, minkä kokoisen kiven alle Urho-setä on haudattu. Siellä pysyy.

Politiikkaan päästyäni, luin tuon valtakunnallisen sanomalehden lokakuun kuukausiliitteen, ja samaan hengenvetoon kauhistelen nyt tilaisuuden tullen sitä jo jokseenkin kulunutta tosiseikkaa, minkälaiseen liemeen 1970-luvun DDR (ja eräs suomalainen valvontainstituutio) on lööpeistä tutun valtiomiehen uittanut. Ajat ovat toiset, mutta kuinka kohtalokasta voikaan olla poliittisesti aktiiviseksi virittynyt sosieteetti. Päivittelyä, kovaäänistä päivittelyä.

(Huomaa luikerteluni läpi lähihistorian ilman ainoatakaan täsmällistä vuosilukua.)

Moraalinen lyijykynädilemma

Olin muutama päivä sitten yliopiston kirjastossa valvontavuorossa, ja tulin sieltä kotiin yhtä kymmensenttistä lyijykynää rikkaampana. Kynäpoloinen oli kulkeutunut huomaamattani kalenterin välissä minun kotiini. Tilanne laittaa minut kiusallisen moraalisen pohdinnan eteen.

Tiedän tuon työpaikakseni siunaantuneen kirjaston vakihenkilön olevan tarkka työpisteensä kynistä. Huomasin sen taannoin, kun hän mainitsi pitävänsä kynäpurkkia kaukana tiskin reunasta niin, etteivät kaikki kynät aina katoa opiskelijoiden matkaan. Hätähän ei olisi tämän näköinen, jos voisin vain seuraavalla valvontavuorollani palauttaa kynän sinne, mistä se minun matkaani vahingossa lähtikin. Ongelma nyt kuitenkin vain on, että lopetin kirjastotädin hommat tähän viikkoon. Pahus. Tilanne on siis se, että jos haluaisin palauttaa tuon varmasti kadonneeksi huomatun lyijykynän (muita lyijykyniä tiskillä ei ole ollut saatavilla koko sinä aikana, kun olen vuorojani hoitanut), pitäisi minun saapastella punaisissa saappaissani tiskille henkilökohtaisesti palauttamaan tuo kynä. Se taas tuntuu hieman hassulta, koska kyseessä on niinkin arvokas pieni esine. Olen moraalisen dilemman edessä. Palauttaako vaiko eikö palauttaa, kas siinä pulma?

Voisin tietysti hiippailla kirjastoon muina miehinä ja odottaa, että kirjastohenkilö lähtee toimittamaan jotakuta asiaa, ja sillä aikaa livauttaa kynän takaisin paikalleen ikään kuin se ei koskaan olisi poissa ollutkaan. Tai antaa sen jollekulle toiselle, jonka tiedän valvontavuoroja kyseisessä kirjastossa vielä hoitavan. Tai sitten tuudittaudun siihen olettamukseen, että Jyväskylän yliopiston kirjastolla on säästökuureistaan huolimatta varaa hankkia henkilöstölleen uusi työsuhdelyijykynä edellisen hukkuessa.

Tää näyttää tosi hyvältä sun CV:ssä

Opinnot ovat nyt todellakin loppusuoralla. En voi enää itse vaikuttaa asioiden kulkuun, vaan odotan ja otan vastaan, mitä annetaan.

Tänään tuli kirje tiedekunnasta. Pro graduni oli hyväksytty (tämänhän itse tiesin jo nelisen viikkoa sitten varmasti), ja myös sille ehdotettu arvosana oli virallisesti hyväksytty (tämäkin tieto oli pärähtänyt opintosuoritusrekisteriin jo viimein viikko sitten). Mitä en tiennyt, oli annettu arvostelu osa-alueittain (yhdessä kohdassa oli jopa laudatur, jee!) ja ne sanankäänteet joilla tarkastajat työtäni kuvailivat. Suu oli vähällä loksahtaa apposen auki, kun arviossa esitettiin, että tulosten pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansainvälisen tason artikkeli. Hyvä tavaton. Ei kai nyt sentään. Ajatus omien tutkimustulosten pariin palaamisesta ja niiden kriittisestä tarkastelusta tuntuu tällä hetkellä, vuoden projektin loppuun saattamisen jälkeen jokseenkin vastenmieliseltä. Ympäristökeskuksella aiheesta työstetään kuitenkin julkaisu, jossa graduni osia käytetään, joten pääsen kuin pääsenkin julkaisijaksi! CV:n pituus pompsahti taas parilla rivillä!

Kätevä aasinsilta aiheeseen ansioluettelon työstämisen pitkä ja kivinen taival. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sanat: ”tää näyttää muuten tosi hyvältä sun CV:ssä”? Nyt kun pitäisi olla vetää ässänä hihasta nätti ja näppärä CV, joka esittelee minut arvokkaassa valossa ja jossa on listattuna oleellinen yhdellä silmäyksellä, kaikki ne ”tosi hyvännäköiset” puuhastelut tekee mieli jättää pois hakemus hakemuksen jälkeen. Ei sillä, että katuisin kaikkia niitä pikku projekteja, mutta alhaisia, oi niin alhaisia ovat toisinaan keinot joilla viattomia sieluja houkutellaan kuluttamaan arvokasta aikaansa hyväntekeväisyyteen. Saman ajan olisi voinut tehdä vaikkapa ansiotyötä ja merkitä sen ylpeänä ansioluetteloonsa. No, ehkäpä koettuna on kuitenkin muutama asia, jotka mielelläni myös CV:ssäni esittelen.

Loppukevennyksenä kuva, joka on poimittu Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opinto-oppaasta vuosimallia 2004-2005, ja jolla on tarkoitus havainnollistaa matematiikan opiskelijoille, kuinka edetä kurssi kurssilta matematiikan opinnoissa. Kaavio löytyy opinto-oppaasta edelleen, hieman muutettuna, mutta tämä versio oli mielestäni paras katkoviivoineen kaikkineen. En ihmettele, että matematiikan opiskelijoita toisinaan moititaan sosiaalisen elämän puutteesta, kun aikansa pitää käyttää tämän kaltaisten kaavioiden tulkitsemiseen, jotta voisi edetä opinnoissaan. Kas tässä. (Yläreunassa teksti: "Matematiikan kurssien väliset riippuvuudet", laatikoissa kurssien nimiä.)

Saappaat, ravintolat ja facebook

Vietin syntymäpäivääni lauantaina iloisissa tunnelmissa, uusissa lahjaksi saaduissa saappaissa. Nyt kelpaa tulevilla räntäkeleillä porskuttaa! (Niitähän on nimittäin varmasti taas koko talven mitalta edessä.) Syntymäpäiväjuhlaa vietettiin saappaista iloitsemisen lisäksi syömällä hyvin Banthaissa, joka on ehdoton suosikkini omalla sarallaan. Lauantaina tuli todettua kuitenkin, että Jyväskylässä on niin monta hyvää ja hintatasoltaan sopivaa ravintolaa, että esim. Rossoon ei ole vielä kertaakaan tarvinnut mennä. (Aika monen muun kaupungin Rosso on kyllä tuttu.)

Tästä innoittuneena taidankin tehdä nyt sen oman "Jyväskylän ravintolat top 5" -listani, josta keskustelu pantiin käyntiin armoitetussa facebook -yhteisössä (jonka suomimiseen voinen palata myöhemmin):
1. Sohwi (hyvä lista)
2. Soppabaari (mahtava tunnelma, yksinkertainen ruoka)
3. Banthai (parasta eksoottista)
4. Ilokivi (parasta opiskelijaruokaa)
5. Amarillo (hyvää texmexiä)

Amarillon asema viidentenä on tällä hetkellä kyseenalainen, koska viimeksi kun siellä kävin, ruoka ei ollut edes keskinkertaista. Toisaalta mieleen ei kuitenkaan juuri tule mitään ehdottomasti parempaakaan. Jään harkitsemaan.

Facebookin kiroista sen verran, että se mahdollistaa nolot tilanteet erittäin helposti, nopeasti ja tehokkaasti kaikkien ystävien ja tuttavien edessä. Hiirtä näpytellessään sitä huomaa yllättäen lähettäneensä jonkin typerän sähköpostin kaikille niille, jotka on ystävikseen hyväksynyt. Ja tunnetusti siellä on myös se tyyppi, jonka tapasit viimeeksi viime vuosituhannella ohimennen, ja johon tutustuit kaksikymmentä vuotta sitten, pitämättä sen kummempaa yhteyttä sen jälkeen. (Eilisen sähköpostitteluni jälkeen pysyttelen erossa facebookilla säätämisestä jonkin aikaa. Edellämainitun lisäksi se myös syö järkevän aivotoiminnan. Onhan sitä nyt parempaakin tekemistä.)

Puuh. Nyt siirryn tästä jonkun järkevän puuhastelun pariin. Esimerkiksi omenapiirakan voisi leipoa.

Maastohirmu vs. mummis

Sain viikonloppuna oman pyöräni takaisin. Sillä ajaminen tuntui kummalliselta, mutta samalla hyvin rentouttavalta kuukauden maastopyöräilyn jälkeen. Kerron lisää.

Marin, kullan maastohirmu, on mahtava polkupyörä, jossa on ainakin kaksi tusinaa eri vaihdetta (joista käytin tosin vain noin kahdeksaa). Ajelin sillä noin kuukauden päivät, ja siinä ajassa pyörä kesyyntyi alleni siinä määrin, että ajaminen oli todella mukavaa ja vauhdikasta. Pyykkipoikien turvin housutkin kestivät ehjinä muutaman ensimmäisen totuttelu- ja pyykkipojanunohtelupäivän jälkeen. Marinilla ajetaan katse muutaman metrin päässä pyörän edessä. Töyssyjä ei ole pakko väistää koska Marin selviytyy niistä mukavasti. Reitillä etsitään aktiivisesti nopeinta ajolinjaa ja vauhtikin on tavallisesti sen mukainen. Ei haittaa vaikka sataisi, koska selkä ja niska kyyryssä, kurapuvun sisällä sitä tuskin huomaa. Edes silmälasit eivät juuri kastu. Ylämäet pyöritetään sujuvasti pienenpienillä vaihteilla, joita on enemmän kuin riittävästi.

Elina, oma moderni mummikseni, on eri maata. Vasta nyt huomasin, että olin yrittänyt ajaa sillä kuin maastopyörällä. Elinan selässä ajoasento on harrikkamainen (tuntuma korostuu yllättäen maastohirmusta mummikseen vaihdettaessa). Siinä sitä istutaan, satulan nokassa, selkä suorana ja maisemia ihaillen. Mikä sen parempaa syysaurinkoisena päivänä! Suurimmat töyssyt väistetään, koska ne tuntuvat ikävästi selkänikamissa. Elinaa on siunattu kolmella vaihteella, mutta viimeistään nyt minä ymmärrän, että vaihteet kaksi ja kolme ovat varavaihteita kovaa alamäkimenoa ja muuta kuntoilua varten. Ykkösvaihde on aivan riittävä tavalliseen arkietenemiseen. Turha on Elinan selässä hiota, kyllä se määränpää sieltä ennen pitkää ilmestyy näkökenttään.

Täytyy kuitenkin myöntää, että oikein mielelläni, suorastaan mielummin, ajaisin hybridipyörällä tai sen tapaisella, jossa olisi ne kaksi tusinaa vaihdetta ja kapoiset renkaat. Täytynee ennen pitkää alkaa kasvattaa fillarikokoelmaa.

Tunnari

Olen ehdottomasti löytänyt blogini tunnaribiisin. Hehhehee. Se on Egotripin Gloria, jossa lauletaan mm:

"Mietit että mitä se vaatisi että saisi joukon heräämään
Uskomaan uuteen parempaan päivään
että ihmiset ei tuijottaisi vain omaan napaan
että ryhtyisivät sinun tapaan
parantamaan, parantamaan"

Erityisesti tuo oma napa -kohta osui. Sanat kokonaisuudessaan löytyvät täältä.

Ananaksen kannattelua

No, tänään olivat vuorossa hyvät työt reilun kaupan parissa. Meillä oli opiskelijaravintolan aulassa tiskillämme ananasta, mehua ja suklaata. Iskulauseenani oli: "Heiii-haluaisitteko-maistaa- reilunkaupan-mehua-ananasta-tai-suklaata?" Se meni yllättävän hyvin. Ihan noin käytännön tasolla, ei pelkästään verbaalisesti. Mutta myös yllättävän moni katsoi epäluuloisesti pöytää ja minua. Eikö ihmiset ole noihin maistatuksiin jo melko tottuneita? Niitähän on määrävälein ainakin kampuksella, jos nyt muuallakin. Paras kommentti oli: "ei tässä kuule ehdi paljon maistelemaan, nyt on niin kiire" ja ihminen pysähtyy pitkäksi aikaa lukemaan ruokalistaa ja kaivelemaan laukkuaan. Ei ole pakko maistaa, ei tietenkään, voin mä nää syödä itekkin...

Ananasten jälkeen menin kotiin, luin hetken Harry Potteria, menin museoon ja sen jälkeen rautakauppaan. Taidemuseossa on vielä syyskuun loppuun asti Lumo 07 'us' -näyttely, valokuvia maailmalta. Ja ne oli ihan mainioita! Dale Yudelmanin joissakin kuvissa oli samanlainen juju tai vitsi niin kuin on kaikissa niissä postikorttikauppojen vanhoissa mustavalkovalokuvissa. Mahtava näyttely, suosittelen.

Rautakauppaan ei ollut mitään asiaa, mutta toisinaan sinne vain pitää mennä. Yleensä tarkoitus on vain haaveilla siitä, mitä voisi tehdä, jos olisi tilaa, aikaa ja rahaa. Mutta siellä on siisteissä riveissa kauhean paljon kaikkea sellaista, mitä ei tiennyt tarvitsevansa, ja vieläpä mitä ei tiennyt olevan olemassakaan. Kuten erimerkiksi naulansaattaja. Jos sun naulat joskus menee vaikka kouluun, niin se saattaa ne.

Vielä pari vedet silmistäni herauttanutta linkkiä Juha Terhon sivustolta: tässä ja tässä.

Lippaan kannattelua

Aloitin kalenterini maailmanpelastuksella täyttämisen nälkäpäiväkeräyksestä. Nälkäpäivän punaiset keräyslippaat vilisevät katukuvassa nyt 20.–21.9. Itse hain lippaani ja liivini tänään aamupäivällä ja menin yliopistolle ruokalan tuntumaan seisomaan pariksi tunniksi. Saalis oli ihan kohtuullinen: lipas oli lopuksi niin raskas, että ihan piti kättä vaihtaa tämän tästä. (Tuo kertoo kyllä ehkä enemmän lihasvoimastani kuin siitä, paljonko lippaassa oli rahaa.) Tokihan tein taktisen vedon myös siinä, että valitsin paikan, josta ohi kulkee mitä todennäköisimmin ihmisiä rahan kanssa lounaalle, mutta mikä ehkä vielä tärkeämpää, ihmisiä jotka tuntevat minut ja osin siitä syystä pysähtyvät kohdallani.

Siinä seisoskellessa tuli ohimennen tarkkailtua sitäkin, kuka lahjoittaa ja kuka ei. Keskimäärin joka toinen opiskelija pysähtyi ja kaivoi viimeiset kolikkonsa taskujen pohjalta. Vanhemmat, pukuun pukeutuneet ihmiset kävelivät ohi paljon useammin. Erityishauskaa oli kuunnella myös niitä selityksiä miksi antaa/ei anna rahaa, miksi antaa juuri ne kolikot jotka antaa tai miksi palaa myöhemmin tuomaan rahansa. Korostaisin kuitenkin, että kukin tekee kuten parhaaksi näkee, enkä todellakaan paheksu niitä jotka eivät pysähtyneet. Itsehän en myöskään tietyissä tilanteissa laita rahaa hyväntekeväisyyteen syystä tai toisesta.

Tänä vuonna lahjoitukset menevät ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista, kuten hirmumyrskyistä tai tulvista kärsivien auttamiseksi. En ole juuri koskaan ollut liian huolellinen siinä, miten suomea puhun, mielummin oion ymmärrettävästi kuin jään pohtimaan oikeaa tapaa ilmaista asia. Tänään edessäni aukesi ennenäkemättömän hankala tehtävä toteuttaa ymmärrettävästi. Siellä minä sitten höpisin rahojen menevän ”ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien kuten myrskyjen auttamiseksi…eiku…” ja sitä rataa. Ja tottahan lippaalleni seisahtui pari ympäristötiede-eksperttiä, jotka viimein ymmärtäessään mitä yritän tarkoittaa, heittivät kysymyksen: ”eihän sellaisia ole tieteellisesti todistettu olevan olemassa?” No ei, mutta...

Huomenna jatkan maailmanpelastusta JYYn ympäristöviikon vapaehtoisena reilun kaupan tuotteiden maistatustiskin takana. Saapa nähdä jääkö siitä mitään mielenkiintoista käteen.

Ainiin. Maisteriprojektissa hieman edistystä: tänään sain viimein tietää graduni arvosanan. Voin sanoa, ettei ainakaan jäänyt kaivelemaan, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Arvosana kompensoi oikein riittävästi viimeisen vuoden työtä.

Aika täydentää tumppuvarastot

Syksy tuli. Ikkunastani aukeaa vuoden paras maisema juuri näihin aikoihin, kun vastapäisen koulun seinustalla kasvavat vaahterat muuttuvat punaisiksi, oransseiksi ja keltaisiksi. (Sitä seuraa aika, kun koulun seinä paljastuu, ja kaikista luokkahuoneista näkee juuri minun kotiini.) Joka toinen päivä sataa vettä, mikä on kurjaa, mutta joka toinen päivä taas paistaa aurinko ja laajavuoren suunnasta kajastaa iltaisin auringonlaskun aikaan mahtava loiste. Vuoden hienoimpia päiviä.

On myös se aika vuodesta, kun välillä tarvitsee hanskoja ja välillä ei. Jos keräisin kaikki huomaamani jalkakäytäville sirotellut hanskat, tumput ja lapaset, olisi minulla jo mukava kokoelma kaiken kokoisia ja näköisiä käsineitä. Todennäköisesti muutama ihan oikea parikin. Kerääminen ei kuulosta hullummalta ajatukselta, kun kuitenkin kevään tullen oman hansikashyllyn saldo on taas huvennut huomattavasti. Kintaita ja runkkasia katoaa, vaikka olisi kuinka huolellinen. Se on sääntö, ei poikkeus. Luonnonlaki suorastaan.

Ihmeitä tapahtuu

Eilen oli ihmeellinen päivä, kirjaimellisesti. Olin etukäteen vähän huolissani siitä viimeisen kurssin arvosanasta, tai lähinnä siitä, että sen saamisessa voi vähän kestää. En ole enää. Eilen viimein, löydettyäni viimeisetkin ohjeet kurssi-infosta, palautin esseeni sähköpostitse tarkastajalle. Aikomukseni mukaan laitoin viestiin, että jos millään onnistuu nopeammin kuin neljässä viikossa niiden tarkastaminen, niin olisin kiitollinen. Lähetin viestin eilen puolilta päivin. No, kello 12.49 kuuluu "pi-lim" ja postilaatikkooni putoaa viesti tarkastajalta. Hän ymmärsi tilanteeni, ja sen takia livautti esseeni tehtävälistansa ensimmäiseksi, vaikka sillä listalla oli jos jonkinlaista muutakin. Samassa viestissä sain palautteen esseistäni ja tiedon arvosanasta. Tuo mies on varmasti koko yliopiston mukavin ja hienoin ihminen!

Laitoin sitten hetimmiten, viestin luettuani, tarkastajalle vastauksen, jossa hehkutin häntä, hänen sähköpostiaan, hänen kommenttejaan ja vielä kaupan päälle syksyn ihanuutta. Hän vastasi:

:D

Ei muuta. Itse olin onnellinen vielä myöhään illalla.

Elokuvia

Näin viime viikolla elokuvia, joista kolmea haluan kommentoida.

Ensimmäinen: Uhrilampaat. Näin tuon ensimmäistä kertaa joskus vuonna 1993, enkä silloin oikein ollut tottunut tuon genren leffoihin, joten elokuva jätti syvät jäljet. Olen nähnyt elokuvan useita kertoja uudestaan. Uskomatonta on, että Anthony Hopkinsilla ei ollut uraa, ennen kuin hän otti vastaan tuon roolin, imdb todistaa. Ja kuinka viehkon roolisuorituksen hän tuossa elokuvassa tekeekään! Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, minkälaiseksi Hannibal Lecterin hahmo on kehittynyt elokuvasssa Hannibal. Kaikesta brutaaliudestaan huolimatta Hannibal on mielestäni maailman kaunein elokuva. Enkä nyt siis tarkoita niitä brutaaleimpia kohtauksia, vaan esimerkiksi Firenzen ja Richmondin kuvausta. Anthony Hopkins ja Julianne Moore ovat tietysti sitten maailman hienoimmat näyttelijät. Uhrilampaista hieman epämiellyttävän (tietysti juonenkäänteidensä lisäksi) tekee se, että en vain pysty pitämään Jodie Fosterista. En vaikka yrittäisin.

Toinen: Daredevil. Yllättävän viihdyttävää. Odotin ihan täyttä kukkua, mutta se olikin oikeastaan ihan hauska ja kaikkine kliseineen ok. Tietysti laatu pitää aina suhteuttaa odotuksiin, enkä nyt vertaisi tätä elokuvaa yhteenkään mielestäni oikeasti tosi hyvään elokuvaan. Mutta jaksoin kiinnostua loppuun asti. (Ja Jennifer Garnerin hiukset! Haluan samanlaiset!)

Kolmas: Pan's Labyrinth. Elokuva ei todellakaan vastannut odotuksia. Odotin siis jotain satuelokuvaa henkeen Narnia, mutta oli nimittäin aika kaukana siitä. Melkoisen synkeä elokuva kaiken kaikkiaan, mutta hienosti tehty mielestäni. Elokuvassa sekoittuu ihmeellinen fantasiamaailma ja toisaalta sisällissodan julmuudet, mutta mitään tajunnanvirtaa tämä ei ole, vaan ihan konkreettista kerrontaa. Aika brutaaleja kohtauksia oli muutamia (piti katsoa pois ja irvistää), mutta se espanjan kieli on niin kaunista kuultavaa... Tämä kannattaa nähdä.

Ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja

Tein elokuussa listan asioista, joita piti vielä tehdä valmistumisen eteen, niitä olivat:
- Gradun viimeinen versio tarkastukseen (tehty)
- Lopputentti (tehty)
- Maturiteetti (tehty)
- Gradun kansitus (tehty)
- Gradu kirjaston tietokantaan (tehty)
- Johtamisen esseet, 2 kpl, á 15 sivua (tehty)

Alimmaisen kohdalle tuli ruksi tänään klo 17.00. Viikon (ja viime vuosien kaikki) työt tehty. Ensi viikolla saan kansitetun kappaleen gradua tassuun ja toivottavasti se sähköinenkin versio löytyy kirjaston arkistoista. ("Ja mä olin ihan et ei voi olla totta, mitä mä sit teen?!? Siis vitsi niin siistii!")

Noiden esseiden kanssa onkin sitten jännät paikat, kurssi-infossa sanottiin että neljä viikkoa menee tarkastuksessa. Pyörittelen täällä varmaan peukaloita siihen saakka sitten. Ajattelin kyllä, että kun vien ne maanantaina postilaatikkoon, niin laitan mukaan kukkakortin, jossa kainosti pyydän että: "Etteks millään hei pliiiiis vois tarkastaa vähän nopeeta noita mun juttuja kun mä valmistun hei siis heti sen jälkeen ei siis VOI kestää neljää viikkoo, ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja." Tai jotain.

Oikeasti on kyllä aika monta asiaa mielessä, mitä voisi ensi viikolla tehdä. Itseni tuntien siinä käy niin kuin ennenkin: eipä aikaakaan niin Astalla on kalenteri läkähtymiseen asti täynnä kaikkea vapaaehtoisyleishyödyllistä maailmanpelastusta. Täytyy yrittää vähän pidätellä, että ehtisi hyvällä omalla tunnolla makaillakin vähän. Vaikka ei tässä kyllä mitään ole näillä näkymin estämässä sitä makailua vielä hamassa tulevaisuudessakaan. Ja maailma oli hänelle avoin... ...huoh.

Maisemassa II

Olen osin päässyt siitä saamattomuudestani, koska pääsin tänään MeVin vajalle ja sieltä keltaisen kanootin matkassa Tuomiojärvelle, Palokkajärvelle ja Vielä Alvajärvellekin. Ja oli taas niin siistii! Vaikka takaisintullessa satoi vettäkin!

Mitenkään erityisen aktiivisia ei tässä melomishommassa olla oltu. Edellinen reissu Päijänteelle aiheutti lähinnä hammastenkiristystä, kun viimein, kannettuamme ensin ensimmäisen ja toisen kanootin takaisin sisään vajaan ja kolmannen ulos, pääsimme vesille. Pienet ohjausongelmat kasvoivat reissun edetessä hermojaraastaviksi, ja reissun kruunasi hillitön ruuhka Äijälänjoessa: satuttiin menemään Jyväsjärvelle ralliviikonlopun lauantaina, iltapäivällä. Sää oli mieletön ja hikinen, mutta sekään ei parantanut sitä tappiomielialaa, joka vallitsi palatessamme vajalle nälkäisenä ja vielä oli kahdeksan kilometrin kotimatka poljettavana kotiin. Että ei sitten tullut lähdettyä uudestaan ennen tätä sunnuntaita.

Tänään (koska ei eilen saatu aikaiseksi) mentiin siis Tuomiojärvelle, sää oli mukava, pilvinen ja tyyni. Tuli todettua, että suurten vesistöjen ylittäminen on lähinnä välttämätön paha, että pääsisi johonkin, mitä varten on melomaan lähtenytkin, kuten nyt vaikka Tourujoelle tai sille Palokkajärven ja Alvajärven yhdistävälle joelle. Ja kikka on perspektiivi. Keskellä Palokkajärveä maisema ei juuri vaihdu, mutta sen sijaan vaikka Tourujoella melominen on erityishienoa.

Reissua tuli 10 kilometriä, siinä matkalla selkä jo notkistuu kummasti. Ja yllättävän vähän tosiaan haittasi se paluumatkan vesisade, sitä on kuitenkin puoliksi siellä muovipötkylässä ja loppua suojasi kuoritakki ja pelastusliivi. Isoin takaisku oli se, että ei ollut kuivaa paperia jolla kuivata silmälaseja, kun ei oikein enää nähnyt siellä tihkun seassa eteensä. Mutta mitäpä sitä isolla järvenselällä tarviaa nähäkkään. Varsin kun kaveri painelee ohjainpolkusimia takana.

Tilannekatsaus lauantai-iltaan

Opiskelu:
Pakko kirjoittaa esseitä vähentää tarvetta kirjoittaa blogia. Niitä esseitä on nyt kirjoitettu kolmatta viikkoa, ehkä jo ensi viikolla tulee valmista. Silkkaa saamattomuutta, ja typerääkin vielä, koska valmistuminen on todennäköisesti niistä esseistä kiinni. Eipä tosin gradun arvosanaakaan ole vielä kuulunut. Olisihan se tosin pitänyt arvata: gradun toinen tarkastaja on sama akateeminen henkilöitymä, jonka tenttituloksia on saanut lähes aina kinuta kuukausikaupalla. Minkäs teet, kun ei oikein sopivampiakaan tarkastajia ollut tarjolla. Jos nyt tässä joskuspian saisin ne paperit, niin joku ehkä ottaisi vakavasti työmarkkinoillakin... Huoh. Niin, heti esseiden valmistumisen jälkeen alkaa täysin kokopäivätoiminen työnhaku.

Pyöräily:
Pyörä nojailee edelleen Kullan parvekkeella päivää paistatellen, päivästä toiseen, ketjut roikkuen. Eipä ole ollut kiire sitä ehostaa, kun on kuitenkin ollut yksi pyörä alla. Se kun nyt sattuu olemaan vielä hieman tasokkaampi ajettava kuin oma, niin mikäs tässä. Siitä huolimatta ei olla mihinkään kovin pitkille pyörälenkeille päästy, ihan silkasta saamattomuudesta sekin. Tänään poljettiin Kypärämäessä, ja olen kyllä valmis muuttamaan sinne koska tahansa. Ihanaa.

Parvekepuutarha:
Tuolla se nostelee niitä kukkia, vaikka on jo melkein pakkasta. Pian, ellei jo tänään, alkaa yöpakkaset ja alkaa ehkä into parvekepuutarhaltakin loppua. Onhan se ollut osin melko säälittävän näköinen jo jonkin aikaa, mutta ne samettikukat on erittäin voimissaan vielä. Pahus, se taloyhtiön parvekekilpailu meni jo heinäkuussa, ja eihän ne silloiset orvokit näkyneet pihan puolelle ollenkaan. Samettikukat kyllä näkyy - heti nyt jo syyskuussa. No, tuskin ne olisivat voittoa tuolle parvekkeelle tuoneet, eihän näin ylös edes kunnolla näe.

Summa summarum:
Jos en pääse tästä saamattomuudesta, jään pian aamukahvi(tee)pöytään pyörittelemään lusikkaa kupissa. Nyt vähän asennetta tähän syksyyn. *Tsemppausta, murahtelua ja rintakehän pullistelua.*

Piristykseksi siteeraan Remun ns. tavistestihaastattelua monta kuukautta vanhasta kesätunnelmaa hehkuttavasta naistenlehdestä:

Haastattelija: Omistatko tikkataulua?
Remu: En. harvoin tulee tikkaa heitettyä, paitsi joskus pimeessä.

H: Tykkäätkö puutarhatontuista?
R: Joo, jos ne on mun kanssa samaa mieltä.

H: Sauvakäveletkö?
R: Kysymys on siitä, että jos pitää lähtee sauvakävelyy vetään, niin täytyy ymmärtää, että on huono partneri.

H: Hiihdätkö perinteisellä vai luistelutyylillä?
R: Perinteisellä. Mähän hiihdän talvella kuin viimeistä päivää, hyvä kun pellot riittää.

H: Kierrätätkö?
R: Niin että hippulat vinkuu.

Ja lauantain kunniaksi vielä yksi lauantai-ilta-aiheinen, itseäni erityisen kovasti naurattanut linkki (kuinkahan monta väliviivallista sanaa yhteen yhdyssanaan voisi yhdistää? Jään miettimään sitä).

Pyykkipojalla villi kesytetään

Eilen olin reipas. Ajoin polkupyörällä noin 40 kilometriä. Tai 39, koska pyöräni, uskollisesti palvellut Elina, hajosi kilometriä ennen kotiovea. Sen siitä saa, kun jättää pyörän huoltamisen jatkuvasti tuonnemmaksi. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta ketjut eivät joka tapauksessa enää pysy paikoillaan. Koska kulta rakensi itselleen uuden hienon pyörän, olen saanut hurjastella eilisestä asti kullan edellisellä, Marinilla, joka onkin ihan mukava fillari lähemmän tutustumisen ja satulan laskemisen jälkeen. Tuo maastohirmu ei tosin ole vielä ihan kesy: se on hieman perso farkkujeni oikealle lahkeelle. Otin pyykkipojan avukseni, etten joutuisi villin hampaisiin. Ja tänään ajoin ensimmäistä kertaa noin kolmeen vuoteen Kramsunkadun pyörätien alhaalta ylös asti. (Olen siis ajanut sen kerran aiemmin enkä ole yrittänyt toiste. Elinasta ei oikein ole siihen.) Marin on hyvä peli. Välillä tosin painan väärästä vivusta ja jään pyörittämään paikalleni ketjujen pudotessa pienimmälle rattaalle. Elinan kanssa sellaista ei tapahdu, vahingossakaan.

Oma pyöräni sinnitteli mukanani kuitenkin koko matkan Säynätsaloon ja takaisin. Itse ei tarvinnut vauhtiin pääsemisen ja ensimmäisten ylämäkien jälkeen sinnitellä, matkanteko sujui mukavasti. Matkalla oli maisemia ja jonkin verran vastatuulta. Perillä oltiin turisteja ja näin viimein Aallon suunnitteleman kunnantalon, joka oli suurin osasyy sunnuntairetken kohdevalinnalle, ainakin omasta puolestani. (Jyväskylässä asuessani olen alkanut fanittaa Alvar Aaltoa miltei pikkutytön lailla. Maestro.) Rakennus oli jopa vielä hienompi kuin mitä odotin. Paitsi pienempi. Mutta mihinpä pieni kunta isoa taloa olisi tarvinnutkaan. Seuraavalla kerralla tullaan arkipäivänä ja käydään sisälläkin.

Lehtisaaresta löytyi vahingossa erikoinen museokauppa, joka tosin oli auki vain tilauksesta, ja päädyttiin tähyilemään muinaista valikoimaa ainoastaan näyteikkunan läpi. Nähtiin myös Lindgrenin ja Liljequistin suunnittelema, suloisen porsaanpunainen Säynätsalon kirkko. Sisään sinnekään ei päästy. Arkkitehtuurikierroksella oli samaan aikaan pari ulkomaalaistakin, Säynätsalo ei siis liene mikään vaatimaton vaelluskohde arkkitehtuurin ystäville. Säynätsalossa oli kaiken kaikkiaan kovin rauhallista. Siellä voisi vaikka ihminen asua.

Olen jälleen ottanut seuraavan askeleen opiskelujen päättämiseksi: kävin kirjoittamassa kypsyysnäytteeni aamulla. Aiheet tuntuivat hieman vaikeilta (en meinannut muistaa omia tutkimustuloksiani niin tarkasti), mutta kirjoitin silti sujuvasti kolme sivua. En kuitenkaan muistanut laittaa vastauskonseptiin aihevaihtoehtoa, josta kirjoitin, ja päädyin kertomaan sen sähköpostitse professorille jälkikäteen asian juolahtaessa mieleeni. Melko kypsää minulta, sanoisin.

Ohjelma oikuttelee, joten kuvat tulee perässä:

Säynätsalon kunnantalon eri hieno sisäpiha.
Suihkulähteen laidalla seisoskelee Väinö Aaltosen patsas
(olen ottanut faktoista selvää).

Kullan uusi pyörä poseeraa museokaupan seinustalla.

Minä poseeraan museokaupan edustalla.

Elina on vielä voimissaan. Hieno kypärä, eikö?

Muu maa mustikka

Koska on niin pirun rasittavaa, että en koskaan löydä internetistä sitä piirakkapohjan ohjetta, jonka tekemisen missään vaiheessa ei tarvitse vatkata, laitan sen ohjeen nyt tähän. Tiedänpähän ainakin, mistä se sitten löytyy. Ja kysymyksessä on muuten tosi helppo ja myös makoisa piirakkaohje, joten vinkistä saa ottaa vaarin. Taitaa olla meidän äidin ikiaikaisista reseptivarastoista poimittu tämä, ehkä. Joka tapauksessa ohjeella on tehty ainakin puoli tusinaa hyvin onnistunutta piirakkaa. Tässä tulee:

Pohja

100 g pehmeää rasvaa
3/4 dl sokeria
1 muna
1 tl levinjauhetta
2,5 dl vehnäjauhoja
n. 3 dl marjoja

Täyte

1 tlk kermaviiliä
1/2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 muna

Sekoita rasva ja sokeri. Lisää muna. Sekoita kuivat aineet ja lisää taikinaan. Ripota marjat pohjan päälle vuokaan ja lisää täyte. Paista 200 asteessa 25-30 min.

Pöydällä muuten jo odottaa mustikkapiirakka, valmiina syötäväksi. Se ainakin näyttää tosi herkulta.

Niin, ja vinkkinä, ainakin meidän lähikaupan ulko-ovitiskin mansikka- ja muu marjamyynti loppuu huomenna (kysyin myyjältä tänään), kannattaa kiiruhtaa jos vielä haluaa tämän kesän mansikoita maistella tuoreena.

Supersupliikki tärkeässä roolissa

Täytyy myöntää, että en ole mikään spontaanien tilanteiden supersupliikki. Hyviä esimerkkejä tästä ovat tilanteet kerrostaloyhteisössä, jossa naapuri saattaa yllättäen sanoa tervehdyksen lisäksi jotain muutakin. Rallien aikaan naapurin pärränainen päivitteli pihalla kohdatessamme tapahtuman (siis rallien) rasittavuutta, ja koska aina yritän jotain muuta kuin seisoa tuppisuuna hymyillen, sain sanottua, kirjaimellisesti: "Niin, parempi sisällä neljän seinän sisällä. Öh." Nainen katsoi hetken ja päristi tiehensä.
Tänään aamulla puolestaan pihalla oli mies ja koiranpentu elämänsä ensimmäistä kertaa ulkona (siis se koira, uskon miehen joskus ulkoilleen), siitä ilmeisesti kovin ilahtuneena mies jutteli ohimennen jotakin koirastaan ja siitä ulkoilemisesta, ja minä, yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa, häkeltyneenä, kompastuin pyörääni. Ajattelin etten yritäkään tähän enää sanoa mitään, vaan onnuin pois paikalta.

Joskus kuitenkin koen onnistumisen elämyksiä suullisen viestinnän kentällä. Olen hankkiutunut jäseneksi muutamiin määräajoin pöydän ääreen kokoontuviin elimiin, yhtenä niistä tiedekuntaneuvosto, jossa istutaan asiat halki noin kerran kuukaudessa. Esityslistat tulevat kotiin paria päivää aiemmin, ja niistä jonkin opiskelijoita koskevan epäkohdan edellisenä iltana löydettyäni pitelen vipajavin käsin listoja kokouksessa ja odotan oikeaa hetkeä pyytää puheenvuoroa. Yleensä tilanteen tekee hermostuttavaksi se, että vaikka lannistumatta käytän puheenvuoroja keskimäärin kerran kokouksessa, usein vaivan palkka on syvä hiljaisuus. Pari kertaa puheenvuoroista on kuitenkin ollut hyötyä. Viime keväänä sain aikaiseksi muutoksen, josta olin vääntänyt kättä aiemmin laitostasolla saamatta kuitenkaan näkökulmaani kunnolla ymmärretyksi. Tänään taas aloitin mielestäni oikein arvokkaan keskustelun liittyen tiedekunnan laatutyöhön.
Kuinka sitä tunteekaan itsensä hyödylliseksi, kun parinkymmenen sivun paperinivaskan sisältöön saa lisätyksi yhden sanamuodon tarkennuksen. Eihän tätä työtä turhaan tehdä.

Kukkii!

Dramaattisen kesän jälkeen olosuhteet ovat muuttuneet tasaisemmiksi, ja tilanne puutarhassani on rauhoittunut. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta samettikukat puskivat ensimmäiset kukat viime viikolla, ja näyttävät oikein hienolta tällä hetkellä. Koko laatikon hienoudesta ei voi puhua, joten laitan kuvan ainoastaan tuosta edustavimmasta kohdasta. Lobeliat ovat puolikuntoisia ja keskellä laatikkoa on tyhjä kohta hukkuneen samettikukan kohdalla. Olen kuitenkin oikein iloinen näistä keltaisista kukista.

Tentit elämässäni

Huoh. Tämän filosofian ylioppilaan viimeinen tentti on ohi. Kysymyksessä oli 3 ov:n kirjatentti, 3 kirjaa ja 700 sivua. Siihen valmistautumiseen vaadittiin n. 70 tuntia lukemista (laskin oikeasti tunnit äsken, voi myös laskea etenemistahdin tuosta), n. 30 sivua muistiinpanoja sekä muutamaa sorttia erilaisia tiukkoja kurinpitotoimenpiteitä:
Sääntö I: Pitää jaksaa lukea yhtä mittaa 5 sivua, sen jälkeen (siis sellaisen sivun luettuaan, jolla on viidellä jaollinen sivunumero, pitää olla tarkka jos sääntöjä asettaa) voi juoda vettä, katsoa kelloa puhelimesta, merkitä kalenteriin asioita (joita tulee mieleen sillä aikaa kun ei keskity) ja niin poispäin. Välillä oli paljon kuvia, ja viisi sivua kutistui kahteen tai kolmeen, sekös oli mukavaa.
Sääntö II: Aina tunnin välein saa toimittaa jonkun mieleen tulleen asian internetissä tai puhelimella tai käydä kahvilla Café Librissä.
Sääntö III: Vaikka kuka soittaisi, ja ehdottaisi mitä, niin ei saa suostua lähtemään.
Näillä eväillä sain kahlattua kaiken kirjallisuuden läpi, ja vieläpä kahta päivää ennen tenttiä oli ensimmäistä kertaa jo valmista.

Lukiosta ammattikorkeaan siirtyessä sitä kuvitteli, että vaatimustaso nousee samalla tavalla kuin se oli noussut peruskoulusta lukioon siirryttäessä. No, kuvitelma oli väärä, ja hirmuisen pänttäämisen tuloksena oli kourallinen kiitettäviä arvosanoja ensimmäisenä syksynä, kunnes tajusin olleeni väärässä. Sama kuvitelma otti vallan jälleen kun jatkoin yliopistoon, tuohon suurten nerojen tyyssijaan, samalla tuloksella: yliopistoaikani parhaat arvosanat ovat ensimmäiseltä vuodelta. Todistusaineistoa on siis olemassa siitä, että pystyisin parempaan kuin mitä arvosanat keskimäärin antavat ymmärtää, mutta kun helpommallakin pääsee… Tänään voin kuitenkin sanoa antaneeni kaikkeni. Jaksoin jopa tenttisalissa keskittyä loppuun saakka ja lukea ja korjata tuotostani. Sanoisin, että tämä tentti lienee keskinkertaisuuteni melko luotettava mittari.

Luulen, että aivojeni tiedonomaksumis- ja hallintakapasiteetti on noin viisisataa sivua per kokonaisuus. Sen jälkeen tuntuu, että pitäisi antaa toisesta päästä löysää. Ensimmäistä kirjaa luin innolla ja opin paljon. Viimeinen kirja tuli luettua läpi: jotainhan siinä lätistiin Suomen ympäristölainsäädännöstä ja sen vaatimuksista, mutta onneksi oli perustiedot hallussa jo etukäteen.

Näin gradunpakerrusvuoden jälkeen 700 sivun kirjatentti oli melkoinen kylmä suihku. Kiitän kyllä onneani, ettei meillä ympäristötieteissä uskota kirjatenttien nöyryyttävään voimaan: jos oikein muistelen, niin kyseessä oli pääaineeni keskimäärin neljäs rehellinen kirjatentti (siis ei järjestetä luentoja eikä saa lappuja lukemista/läpipääsyä helpottamaan). Kuvittelen, että tentti menee läpi, joten onnistuin jallittamaan yliopistoa jälleen kerran: 3 ov tarkoittaa laskennallisesti 120 tuntia opiskelua, itse selvisin noin puolella tuosta. Ähäkutti. (Uskon että professorillani ei ole aikaa lukea jonninjoutavia blogeja ja hän säilynee autuaan tietämättömänä tästä). No, ehkä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa (en ole koskaan ymmärtänyt mitä tuolla sanonnalla pitäisi kiertoteitse ilmaista, mutta kai käytän sitä oikein), odottelen kuuliaisesti tulosta ennen kuin laitan tanssit pystyyn. On kuitenkin kumman helppo samaistua stereoissa paukuttavan Scissor sistersin I don’t feel like dancing -biisin meininkiin ät the moument. Tittidii! Ju-hu-huu! Tentti ohi!

Kumipallona eteesi pompin näin

Katsoin alkuviikosta suomalaisen naisjalkapalloelokuvan (jota en voi suositella kenellekään), ja yhdessä kohtauksessa valmentaja Taneli Mäkelä selittää Miia Nuutilalle, että pelissä ennakoidaan samalla tavoin kuin liikenteessä: pitää osata arvata missä henkilö on noin kahden sekunnin kuluttua. Miia Nuutilan roolihenkilö vastaa: ”Mutta ei mulla ole ajokorttia.” Tyypillistä suomalaisuutta. Ei sillä että kaikissa muissa maissa asiat olisivat paremmin, mutta kuitenkin. Jos ei ole ajokorttia, ei voi ajaa autoa, eli ei tarvitse tietää tuon taivaallista liikennesäännöistä. Ja sen kyllä näkee pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden joukossa liikkuessaan. Hyvä jos liikennevaloa osataan katsoa (ei sitäkään aina oikeasta tolpasta), ja vasemmalle ja oikealle tietä ylitettäessä. Mutta ei pyörätietä ylitettäessä. Pientä kiukkulistaa:

1. Peippaajat. Ne, jotka seilaavat pyörätien laidasta toiseen. Tilanne tyypillisimmillään lähestyttäessä peippaajaa takaapäin: Juuri kun luulet löytäneesi ohituspaikan, peippaaja alkaa ristiaskeltaa eteesi.
2. Yllättäjät. Ne, jotka kävelevät pyörätien toista laitaa kanssasi samaan suuntaan niin, että ohittaminen näyttää yksinkertaiselta, mutta taakseen vilkaisematta nuo hurjapäät ottavat askeleen eteesi juuri, kun olet menossa ohi.
3. Kadunvaltaajat. Ne yksinäiset tai ryhmässä liikkuvat jalankulkijat tai pyöräilijät, joille ei tule mieleen, että pyörätiekin on väylä, jota edetään oikeassa laidassa niin, että takaa sekä vastaan tulevat pääsevät ohi. Näistä tulee viikonloppuöisin peippaajakadunvaltaajia, joiden liikkeitä on todella vaikea aavistaa. Mä ahon laitaa käyn ilman paitaa ja niin edelleen.
4. Maailmalle katkeroituneet. Nämä tulevat vastaan keskellä pyörätietä ja tuijottavat sinua silmiin, mutta eivät tee elettäkään väistääkseen. Melko harvinaisia, tavallisesti naisia. Kaikenikäisiä.
5. Pysäkkihyökkääjät. Bussipysäkit on suunniteltu Suomessa liian usein niin, että pyörätie kulkee pysäkin ja ajokaistan välistä (terveisiä vaan miljöötovereille, parannusta kaivataan). Kolaririskitilanne muodostuu seuraavasti: hyökkääjä vaanii bussia pysäkin suojissa niin, ettet näe häntä, ja bussin ilmestyessä näkökenttään hän sivuilleen vilkaisematta ja käsi ojossa hyökkää rotvallille huiskuttamaan. Jälleen vaaditaan tiukkoja reaktionopeuksia. Eilen kotiin tullessani eräs pysäkkihyökkääjän luonteen omaava, kyytiä odottava rouvashenkilö heittäytyi pyöräni eteen kyytinsä saapuessa. Tämä ei tapahtunut bussipysäkin kohdalla, mikä teki tilanteesta vielä vaikeammin arvattavan.
6. Pysäkkiteinit. Yhdistelmä edellisistä ja kadunvaltaajista. Parin tusinan teiniangstisen hengen joukko, joka ryhmittäytyy koko pyörätien leveydeltä odottamaan bussia, etkä pääse ohitse pudottautumatta autokaistalle.

Olen Jyväskylässä oppinut käyttämään polkupyörän soittokelloa, ja se onkin aivan ehdoton väline. Tavallisesti ihmiset kavahtavat sitä ja väistävät (lukuun ottamatta pysäkkiteinejä, ja ulkkareita, jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen mekastukseen kotimaansa kaduilla, eivätkä lotkauta korvaansa rinkuttelulle). Rinkuttelu voi saada aikaan tuimia ja vihaisia katseita (no olisiko parempi jos olisin ajanut ylitsesi?) tai yllättävää peippausta, mutta yleensä väylä aukenee pyöräilijälle. Pirikello laulamaan vaan!

Helteen oheisilmiöitä

Hohhoijaa. Lukeminen etenee sitä hitaammin mitä lähempänä tentti on. Kirjat ovat edelleen kiinnostavia, mutta niin on ulkona vellova helle, uimarannat, terassit ja nurtsitkin... Kesän parhaat säät ovat tietysti juuri kesän ainoan tentin ulottuvuuksilla, erityisesti ennen sitä tenttiä. Ensi maanantaista lähtien tiedossa kurjaa säätä.

Mutta olen oppinut (ja myös mieleen on palannut) paljon ekosysteemeistä ja habitaateista, niiden stressitekijöistä ja seikoista, jotka vaikuttavat lajin tai ekosysteemin häviämiseen. Otetaan käytännön esimerkki (lievä ällötysvaroitus ylihygieenikoille): vajaa kattilanpohjallinen fusilli-pastaa säilytettynä vahingossa viikon verran keittiön pöydällä kannen alla on habitaatti, jossa on suotuisat olosuhteet ainakin viiden eri homesienilajin eliöyhteisölle. S-käyrä ei oletettavasti yltänyt kuitenkaan vielä aivan korkeimpaan kohtaansa, koska antropogeeniset stressitekijät vaikuttivat populaatioiden elinmahdollisuuksiin äärimmäisen vakavasti. Tilanteeseen sopivat vuorosanat eliöyhteisön paljastuttua olivat: "Kato. Pasta kasvatti tukan."

Kun on näin kuuma, pitää koko ajan juoda. Aina en aamulla muista ottaa pulloa mukaan, ja pitää ostaa kaupasta vissyä. Ostan tietysti aina sitä, jonka tuotosta luovutetaan 1 sentti Itämeren suojeluun. Mutta tarkemmin ajateltuna, voi nyt hyvänen aika. Puolen litran vissypullo maksaa vajaat puolitoista euroa (en tarkkaan muista hintaa). Se tekee siis sataviisikymmentä senttiä. Siitä menee yksi sentti hyväntekeväisyyteen. Kylläpä on anteliasta tuo vedenpullotusfirman väki! Vaikka ostaisin vettä joka päivä koko kesän, en suurin surminkaan saisi itämerelle kasaan edes kokonaista euroa. Tehokkaampaa olisi tietysti tilittää rahaa itse suoraan jollekin maailmanpelastusprojektille. Vaikka luulisi kyllä, että kukaan ei huomaisi, vaikka vesi maksaisi viisi senttiä enemmän kuin tavallisesti, ja itämeren suojelemiseen voitaisiin laittaa kokonaiset 6 senttiä per pullo.

Elämän pieniä iloja

Ihanaa kun on niin kuuma! Minä en ole niitä ihmisiä, jotka hikoilevat paikallaan istuessaan, paitsi saunassa. Vietän parhaillaan niitä muutamaa päivää vuodesta, kun voin olla paljain jaloin eikä jalkojani palele. Enkä edes makaa auringonpaisteessa, vaan istun sisällä, ilmastoidussa kirjastossa! Ihan siitä ilosta lipsuttelen avojaloin kirjaston siloisia lattioita. Kuinka mukavaa! Täytyy kyllä myöntää, että ulkona on niin kuuma, ettei todellakaan houkuttele auringossa lekottelu, ellei sitten järvessä. Harrastan ulkoilua siesta-ajan (jonka käytän tehokkaasti opiskeluun) jälkeen illemmalla, kun lämpötila muuttuu siedettäväksi. Uimaan tarkenee helposti mennä vielä iltaseitsemänkin jälkeen, ei palele.

Edelleen on menossa se ensimmäinen tenttikirja - hieman ovat kesäkelit (ja pohjanmaalla sijaitseva pihapalapelikin viime viikolla) vähentäneet intoa istua nenä kirjassa. Mutta kirja ei ole pahimmasta päästä, vaan ihan kiinnostava. Keskittymiskyvyssä on vaan parantamisen varaa...

Omasta riemastuksestani innostuneena laitan tähän säähän sopivan runon, vaikkei enää mikään varsinainen keskikesä olekaan. Siskon mielestä tämä oli todella huono, mutta omasta mielestäni eri hilpeä. Tulen aina (melkein, en niistä tsadin murteella kirjoitetuista välttämättä) hyvälle tuulelle Ilpo Tiihosen teksteistä, joka tämäkin siis on. Erityisesti tuo rantakatsomoiden himmennyt väki ilahdutti.

KESKIKESÄ

yön oopperassa kuikka kiljahtaa ja vesi!
leppäesirippu kahahtaa
ja satakielen kultakurkkuhikka
järven siitepölyselkään puhkoo aukileet,
on rantakatsomossa väki himmennyt
ja taivaan ramppivalot syttyvät ja palaa yö

aurinko! sontse! sole! sol ja sun!

johannes kaislikosta raahaa johannan
ja kaikki mahlantäysi tanssi jatkuu taas,
on päivänkorentojen performance
ja valon jumaluus ja lohtu, lemu, valta
kiimassaan
ja joka pikku pakanalta
puuttuu pelko,
kukaan liekehtivää venettään ei pelkää.
tyhjä pullo lipuu kohti arvoituksen aavaa selkää.

Lämmöllä loistoa muistaen

Kolmas kerta toden sanoi. Tällä kertaa poissaollessani parvekepuutarhaa ei uhannut kuivuminen, päinvastoin. Jyväskylän rankkasateet hukuttivat kukat laatikkoon. Olin vaihtanut noin viikkoa aiemmin roikot ja nuhjuiset orvokit samettikukkiin, lobeliat jätin koska ne olivat vielä melkein siedettävät. Samettikukat eivät oikein ehtineet edes asettua kun vedenpaisumus saapui ja habitaatti muuttui niin, että yksi kolmesta luovutti samoin tein ja muut kaksi muuttivat kukkansa rusinoiksi. Lobeliat kuivuivat pystyyn. Sattuneesta syystä en nyt laita tähän yhtään kuvaa.

En vielä heittänyt laatikkoa pois, en sisältöäkään. Hätäpäissäni ilmastin multaa kovasti lusikanvarrella ja toivon että se kuivuisi nopeasti. Onneksi pukkasi helteen vastapainoksi. Lobelia on sissi, nyt jo se nostaa yhdeltä laidalta vihreitä lehtiä. Kaunistahan siitä ei enää tule, mutta kiinnostaa kovasti nähdä, kuinka hyvin se toipuu. Kahden samettikukan luulen selvinneen myös pelkällä säikähdyksellä. Uskon uusien kukkien vielä ilmestyvän.

Mutta mitään syyskukkia en kyllä enää vaihda. Saa riittää tuhraaminen tällä puolihoidolla.

On niin lämmin, että tarkeni mennä uimaan äsken. Huomasin, että olin tarvinnut bikineitä viimeeksi ollessani konnevedellä raduhommissa ja unohtanut ne sinne. Että sellainen uimarantakesä. Eräät heittivät myös talviturkkinsa tänään... Poislähtiessä pyöräparkkipaikalla pikkutyttö kysyi äidiltään: "Mihin nuo kaikki sorsat menevät sen jälkeen kun ihmiset lähtevät rannalta pois?" Siellä ne laidunsivat auringossa kiiltelevän ihmislihan lomassa kaikessa rauhassa. Sorsat eivät tosiaan näytä suhtautuvan kovin vakavasti ihmisiin, jotka huutavat, läiskyttävät, kirmaavat ja muuten häiriköivät niiden kotimestoilla.

Gradun vuosipäivä

No nyt se viimein valmistui. Gradu. Tilanteen kunniaksi sain korkata tätä hetkeä vuoden vaihteesta saakka jääkaapissa odotelleen kuohuviinin. Makoisaa oli! Graduni tutkimussuunnitelma kirjoitettiin muistaakseni vuosi sitten heinäkuussa, joten johan tässä muutenkin oli aihetta juhlaan.

Lähetin hengentuotokseni siis eilen tarkastajille kommentoitavaksi, eli luultavasti vielä kerran se tulee takaisin ennen varsinaista tarkastusta. Mielestäni se on kuitenkin nyt valmis. Kovin suuria muutoksia en enää suostu siihen tekemään, eiköhän sen eteen ole jo reilusti parinkymmenen opintoviikon verran uhrattu aikaa ja energiaa. Oikolukeahan tuotostaan voisi vaikka kuinka monta kertaa, mutta sekin alkaa jo kyllästyttää, ja myös oman mielenterveyden säästämiseksi viimeistely kannattaa jossain vaiheessa lopettaa. Maanantaina oikolukiessa oma teksti alkoi hivenen tympiä ja naurattaakin. Turhia täytesanoja oli riittänyt vielä viimeisellekin oikolukemiselle aivan riittävästi, joitakin toista tusinaa. Raivostuttavuudessaan ja esiintymistiheydessään kärkisijoja pitävät seuraavat kapulakukkaset: myös, lisäksi, kuitenkin, lähtökohtaisesti, mittakaava(ssa), suhteessa, suhteellisen, enevässä määrin (tämä viimeinen on kummallisin. Kuka tuollaisen juurrutti takaraivooni?).

On olemassa myös sarja kliseitä, joita ilman on vaikea kirjoittaa yhteiskuntatieteitä sympatisoivaa gradua ympäristötieteisiin. Lisäehdotuksia listan jatkeeksi otetaan vastaan, ja omastani löytyy varmasti enemmänkin, mutta tässä hyvä alku:
- Kestävän kehityksen määritelmä
- Rachel Carson 1962
- Vesiensuojelulaki
- Meadows ym. 1972: Kasvun rajat
- Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio 1988: Yhteinen tulevaisuutemme

Sain sujuvasti tekstin joukkoon seuraavankin: " Jo Antiikin Roomassa..."

Nyt on aika siirtyä kohti seuraavia haasteita. Ensimmäinen niistä ei ole kovin kaukana ajassa eikä aihepiiriltään: aikaa lopputenttiin valmistautumiseen on reilut pari viikkoa. Syvennynkin seuraavaksi Jo Treweekin teokseen Ecological Impact Assessment. Toivon, että se on vähintään Harry Potterien veroista viihdykettä.

P.S. Lisäsin linkkilistaan kaikenlaista hupia toisten ihmisten aivoitusten kustannuksella. Noilla piristyy hieman surkeampikin päivä.

Voihan Astana

Viimeiset kaksi viikkoa olen viettänyt melko tiiviisti Peter Selinin seurassa. Peter on ollut hyvää seuraa, hän nimittäin selostaa Eurosportilla Le Tour de Francea, josta saa huomattavasti enemmän irti Peterin seurassa. Touria ajetaan päivittäin jotakuinkin 150-250 km, ja Peter uskollisesti selostaa meille suomalaisille mitä maantiellä tapahtuu, valottaa reitin, kilpailijoiden ja tekniikan taustoja. Tour koukuttaa samalla tavalla kuin muutkin rallit ja formulat, vaikka on vielä paljon mielenkiintoisempaa. On nimittäin vauhtia ja vaarallisia tilanteita! On ajettu kolareita toisten pyöräilijöiden, moottoripyörien ja koirien kanssa, vaihdettu pyörää ja jatkettu jälleen matkaa. On lennetty kaaressa vuoren rinnettä alas penkan puolelle pusikkoon, kiivetty irvistellen ylös ja jatkettu matkaa. Mitä tahansa tapahtuikin, on jatkettu matkaa. 200 kilometrin pyörittämisen jälkeen on vielä ampaistu hirmu vauhdilla loppukiriin kohti vuoren huipulla sijaitsevaa maalia. Uskomattomia jätkiä.

Eilen kuitenkin jälleen selvisi, että osa jätkistä on uskomattomia lähinnä laittomien aineiden takia. Yhden Astanan ajajan jäätyä kiinni koko talli vetäytyi kisasta, ja homma muuttui välittömästi paljon vähemmän mielenkiintoiseksi. Nyt joka talli ja joka pyöräilijä selittää, kuinka harmillista on, että toiset pilaavat kilpailun ja lajin maineen, mutta en voi olla ajattelematta että niinpä niin, mitäköhän itse vedätte, ette vain ole vielä jääneet kiinni. Hyvä sentään, että joku huijari edes välillä paljastuu. Haluan kuitenkin uskoa, että ainakin suuri pyöräilytoivomme Kjell Carlström ajaa tuota kisaa ihan ruisleivällä tai vastaavalla paikallisella tuotteella. Toisaalta, jos joku laittaisi minut ajamaan edes yhden noista etapeista polkupyörällä, saattaisin tarvita yhtä jos toista douppausta sekä nappia. On se hurja laji.

Liittyy Touriin yksi ympäristöhuolikin. Ne pyöräilijät heittää niitä pulloja sinne pientareille ihan uskomattomia määriä. Kuinka paljon Ranskan maastoon on vuosien varrella kertynyt muovijätettä pulloista, joista on kokonaista yhden kerran juotu? Sekä kultsi että Peter ovat vakuutelleet minulle, että innokkaat katsojat poimivat kyllä muistoksi jokaisen roskankin, joka kilpailijoiden jälkeen jää, mutta en ole kovin vakuuttunut. Eihän siellä välillä ole ketään katsomassa, kun pulloja lentää pusikkoon. Kuka niitä sieltä enää löytää?

Makuelämyksiä

Tein elämäni toistaiseksi parasta kanasalaattia. Se meni näin:

puolikas jäävuorisalaattikerä
keltainen paprika
puoli pussia pakastemaissia
puolikas kurkku
1 kpl valmiiksi marinoituja, eilen paistettuja kananrintoja (isoja) salaattiin sopivina paloina
kastikkeena kermaviiliä Taffelin american-dipillä

Oi mamskis! Olisipa sitä vielä...

Maisemassa

Kävin läpi kesäflunssan korvatulehduksineen ja kuumehoureineen. Nyt on jo parempi. Flunssa oli osin itseaiheutettu, ainakin olisin varmasti päässyt vähemmällä, jos olisin ymmärtänyt edellisviikonloppuna pysytellä kotona. Mutta jos sohvalla makaamisen vaihtoehtona on melontaa tyynessä ja lämpimässä kesäillassa, lienee selvää kumman minä valitsen.

Oltiin siis tämän kesän ensimmäisellä melontareissulla. Ilta oli tyyni ja puolipilvinen, enkä muista melomisen koskaan olleen yhtä mukavaa (kokemustahan on siis jo keskimäärin parikymmentä kilometriä). Sää oli siis täydellinen. Lähdettiin Tuomiojärven rannasta Palokkajärven kautta Tourujoelle, jossa olo oli kuin ulkomailla. Perspektiivi on niin erilainen, että ei meinannut uskoa olevansa keskellä kaupunkia, Suomessa. Veden pinta on siinä ihan vieressä ja joentöyräät nousevat molemmin puolin. Ainoa ääni mikä kuuluu, on tottumattoman käden aiheuttama loiske kun mela osuu veteen ja nousee sieltä. Kaksikolla melottaessa toinen on koko ajan siinä ihan vieressä, ja voi puhella hiljaisella äänellä niistä asioista, mitä vastaan tulee (Keskustelua käytiin lähinnä sanoilla: "Kato!" ja "Uikku/sorsa/lokinpoikanen/lintu vasemmalla/oikealla!"). Paluumatkalla melottiin saareen Kortesuon edustalle, jossa paistettiin makkarat (kosteista puista tehdyssä nuotiossa, otti aikaa se, mutta paistettiin kuitenkin) ja nautittiin kesäillasta. Suomen kesän ihanuutta... Suosittelen melomista kaikille. Siihen tutustuminen on melko vaivatonta lähes jokaisessa suomalaisessa pitäjässä, koska ohjattuja melontaretkiä järjestetään paljon.

Kesän ensimmäisen melontareissun ajoittuessa näinkin myöhään pitäisi allekirjoittaneen nyt ottaa kiinni menetetty aika ja meloa koko kesän edestä loppukesän aikana. Haaveissa on telttaretki johonkin keskisuomalaiseen saareen. Tarpeelliset varusteet on jo haalittu, mutta saapa nähdä saadaanko aikaiseksi.

Tänään kuitenkin flunssan jälkimainingeissa retkeilen ainoastaan jyväskyläläiseen elokuvateatteriin näkemään uusimman Harry Potterin. Odotan suurta spektaakkelia.

Avuttomuutta

Eilen YLEn iltauutisten loppupuolella kerrottiin Helsingin pelastuslaitoksen puhelinruuhkasta, kun ihmiset soittavat loukkaantuneiden tai muuten pulassa olevien eläinten takia. Uutisessa kerrottiin, että puhelut yritetään käsitellä mahdollisimman nopeasti, ettei kukaan oikeasti hädässä oleva joutuisi odottamaan. Eivätkö nuo eläimet sitten ole hädässä? Jos minun mielipidettäni kysytään, niin eivät.

Ensinnäkään pelastuslaitoksen ensisijainen tehtävä ei ole kuljettaa puluja, lokkeja, sorsia, oravia ym. Korkeasaareen, koska ihmiset niin haluavat. Toiseksi, nuo eläimet, joista usein soitetaan, eivät kaipaa ihmisen apua. Jos pululta puuttuu kaksi varvasta (joku oikeasti on soittanut sen takia), niin ei siinä paljon voi auttaa. Pulu elää elämäänsä niin kauan kuin kuudella varpaallaan pystyy, ja menee sitten lintujen taivaaseen. Turhaa sen hyysäämiseen on kuluttaa pelastuslaitoksen tai eläintarhan henkilökunnan aikaa ja varoja. Harvoin myöskään linnunpoikaset ovat oikeasti hylättyjä - mitä luultavimmin pikkulokin tai -sorsan äiskä tarkkailee tilannetta sivummalta ja palaa auttelemaan kun sopivaksi näkee. Ja jos ei palaa, niin sitten on yksin selvittävä kylmässä maailmassa. Elämä on.

Joskus eläimet voivat olla agressiivisia. Jos esimerkiksi varis- tai lokkivanhemmat puolustavat pesäänsä vilkkaalla ihmisten kulkureitillä huomattavan häiritsevästi (häiritsevä on lievä ilmaus siitä, mitä ne voivat oikeasti tehdä), on ehkä asiallista soittaa hätäkeskukseen, ellei tilannetta voi mitenkään muuten ratkaista. Samoin siinä tilanteessa, kun vanhan rouvan kissa on puussa jo neljättä päivää, eikä naapurustosta löydy ketään auttamaan. Tai jos eläin muuten aiheuttaa selkeän vaaratilanteen sekä itselleen että ihmisille, kuten peura moottoritiellä suoja-aitojen välissä tai rusakko savupiipussa jumissa. Tai mitä näitä nyt on.

Noista pääkaupunkiseudun puhelinsoitoista kuitenkin suurin osa on turhia. Uskon myös, että asiaan on törmätty muuallakin kuin Helsingissä. Korkeasaaren eläinlääkäri sanoi kyseisessä uutislähetyksessä, että ihmiset ovat todellakin vieraantuneet luonnosta - hieman enemmän luontotuntemusta merkitsisi vähemmän töitä heille eläintarhassa. Niinpä niin.

Hyvä kaupunkilainen. Seuraavan kerran kun mieleen tulee soittaa numeroon 112 kun eläin on hädässä, mieti vielä. Tarkkaile tilannetta hetki, ehkäpä hätä ei olekaan tämän näköinen. Tai vaikka olisikin, yritä sopeutua siihen, että luontokappaleet ovat kuitenkin viimekädessä luonnon armoilla (kuten me kaikki), ja että evoluutiolla on vissi tarkoitus. Joskus on vaan parempi olla puuttumatta.

Kesälukemista

Olen päässyt sinuiksi lomani kanssa. Päivän lojuin parvekkeella lukien Melissa Bankin Täydellistä juttua, joka oli lähes yhtä hyvä kuin kirjailijan ensimmäinen. Hömppää, mutta ei täysin aivotonta. Olisi pitänyt vaan lukea englanniksi, niin ei olisi koko ajan kääntänyt sitä mielessään englanniksi. Se tuli luettua, joten kävin äsken ostamassa lisää kesälukemista kaupasta, ja lehtihyllyn tarjonta oli erittäin monipuolinen, kuten kuvasta näette. Päätin lukuisista kiinnostavista ja vähemmän kiinnostavista houkutuksista huolimatta kuitenkin pysyä Bankin viitoittamalla tiellä ja ostaa hömppää eli Ellen UK-version (en tiedä kaupataanko US-versiota edes Suomessa), ihan opintotukipäivän kunniaksi. Jatkan kuumuuden sietämistä sillä ja Neil Gaimanin lastenkirjalla Coraline varjojen talossa. Eiköhän se tästä helle taitu.

Hiljaista porukkaa

Äsken katsoin Avaran luonnon, jossa kerrottiin Kaakkois-Aasian sademetsien asukeista. Päivän eläin on siis ehdottomasti kaguaani. Katsokaa vaikka viereisen kuvan lisäksi tästä ja tästä. Oi evoluution ihmeellisyyttä. Sademetsässä kaikki on mahdollista.

Toinen tänään ilahduttanut asia oli aamuinen kerrostaloni porrakäytävässä käyty nopea keskustelu. Olin menossa pyykinpesuun kellariin, ja ovesta ulos astuessani vastaan tuli naapurin hymyilevä setä. Setä on yleensä aika harvasanainen (viimeeksi keskusteltiin mistään vuosia sitten, hymyilty on sitäkin enemmän), mutta nyt sedästä pääsi: "Oi, olinkin tuuminut, että mahtaako siinä asunnossa kukaan asuakaan, kun koskaan ei mitään kuulu." Setä asuu siinä asunnossa, josta iltauutiset kuuluvat niin kovaa, ettei haittaa yhtään ettei itsellä ole telkkaria. Eipä tarvitse vastaisuudessakaan varoa kuinka kovaa kotonaan popittaa.

Ötökkä tovereineen

Graduaiheisten ajatusten väheneminen päästä on kääntäen verrannollinen uusien blogitekstien ilmestymistiheyteen.

Luin Rosa Meriläisen kolumnia, jossa ex-poliitikko vuodattaa ötökkäkammostaan ja sen naurettavuudesta. Voi olla, että on vaikea suhtautua hämähäkkiin rauhallisesti, jos ei ole ollut aiemminkaan tapana. Pahinta, mitä vanhempi voi lapselleen tehdä (no, keksin ehkä muutaman muunkin vielä pahemman asian), on kiljua hysteerisesti ötökän ollessa läsnä niin, että lapsikin saa paniikkikohtauksen. Toisaalta hämähäkin roikottaminen kylmänviileästi koivesta voi olla rohkeinta mitä vanhempi voi tehdä.

En pelkää ötököitä. Pulssi saattaa kiihtyä hieman, jos vanhassa talossa tv:tä katsellessa olan yli huojahtelee muina miehinä pitkäjalkainen lukki, mutta kiljahdusta ei pääse. Ampiaisen ollessa liian tuttavallinen liian pitkään saatan ottaa muutaman juoksuaskeleen karkottaakseni ihailijan. Paarmat ja hyttyset saavat osakseen tunteettomia iskuja niiden käyttäytymisen muuttuessa häiritseväksi. Siivekkään yleisotuksen (joita eivät ole ampiaiset tai muut pistiäiset) voin ohjata ulos asunnosta kädestä pitäen, pelkästään jalkoja omistavat ötökät pääsevät ulos (tai joskus wc-pönttöön) paperitarjottimella.

Ötökät muuttuivat mielestäni eri kiinnostavaksi vasta, kun aloitin biologian opinnot yliopistossa. Ensin ihastelin ötököitä luennoilla ja kirjoista, kunnes viimein hienonhienon kovakuoriaisen ja itseni välissä oli enää ainoastaan mikroskooppi. Olin tietysti myyty. Koska en noin nelivuotiaana ainakaan muistaakseni ole ollut yltiökiinnostunut ötököistä, sen aika koitti vasta 24-vuotiaana. En ole perustanut leppäkerttufarmeja, mutta vessanlattialla saksiaan ojenteleva kirjaskorpioni saa osakseen loputonta kyykistelyä ja tuijottelua harvinaisuudessaan, ja Cygnaeus-puistossa kiiltävälle vanerille kerta toisensa jälkeen uimaan laskeutuva sukeltaja (kovakuoriainen siis) oli niin kiinnostava, ettei meinannut työnteosta tulla mitään. Sinä kesänä sain työkaverilta lahjaksi neljä ötökkäkirjaa.

Ilmaston lämmetessä tietysti myös ötökkälajistomme runsastuu. Uudet päiväperhoset ovat ihania, mutta mm. koloradonkuoriaisen (hienonnäköinen ötökkä muuten) tuhot perunapelloilla laajenevat vuosi vuodelta, superampiaiset ovat jo yleistymässä, ja uusia, entistä verenhimoisempia hyttyslajejakin odotetaan rantautuvaksi Suomeen. Siinä vaiheessa kun yli viisisenttinen, kuusi- tai kahdeksanjalkainen otus vilistää editseni ensimmäistä kertaa Suomessa, saattaa se kiljahdus päästä.

Puutarhantappaja

Olen yrittänyt tappaa puutarhani kahdesti. Ensin oltiin Provinssirokin reissussa nelisen päivää, palattuamme orvokit ja lobeliat roikkuivat velttona yli laidan. Siihen hätiin ensin kovaääninen "O-ou!" ja kiireesti pari kanisterillista vettä laatikkoon. Eipä aikaakaan kun sisar hento keltainen sinisine tovereineen oli jälleen tomerasti pystyssä. Olin huojentunut.

Ja eipä jälleen aikaakaan, kun koitti juhannus. Kukkaset olivat olleet kokonaista kolme päivää pystyssä, kun taas piti lähteä reissuun. Tällä kertaa puutarha jäi noin viideksi päivää ilman vettä. Ja sää oli tietysti kuin morsian. Juhannuksen riemua laimensi hieman se, että mieltä painoi puutarhan unohtaminen aurinkoon, taas. Kotiin palatessa kukkaset roikkuivat entistäkin dramaattisemmin yli laidan. Vettä kaadettiin taas litrakaupalla laatikkoon, ja ajattelin jo, että se on menoa nyt. Joudun puutarha-alennusmyyntiin ostamaan uuden puutarhan. Vaan ei, taas noustiin. On ne ihme sissejä! Toivottavasti ei tule kolmatta kertaa, joka toden sanoo.