Joulun odotusta, kehujen kera

Viime päivät ovat kuluneet niskajäykkyyden potemisen lisäksi työhakemuksia kirjoitellessa ja siivotessa. Niiden viimeviikkoisten työpaikkojen kanssa kävi juuri niin kuin arvelinkin: toisen sai joku enemmällä kokemuksella varustettu ja toisessa tarjolla oli vain ns. taskurahaa, ja kieltäydyin kohtaliaasti kunniasta ottaa projekti kontolleni. Tämän viikon alkupuoliskon käyttelinkin tehokkaasti työnhakuun (lue: lähetin sen saman hakemuksen variaatioita kaikkiin mieleen pälähtäneisiin organisaatioihin), ja jätän homman nyt suosiolla ensi vuodelle (luulen että kaikki työnantajat ajattelevat jo joulua, eivät mahdollisia töitä anelevia maistereita). Eilen sitten siivosin asuntoni niin perinpohjaisesti, etten muista koska viimeeksi. Puhdistin mm. pölyt kirjahyllyn alta, joka on seisonut paikoillaan viimeiset neljä vuotta… Siirtelin vähän myös muita huonekaluja. Järjestyksen vaihtaminen silloin tällöin piristää kummasti: vähän niin kuin olisi uusi koti. Kyllä nyt kelpaa odotella joulua, on niin siistiä!

Parastahan siinä siivoilemisessa oli tietysti se, että illalla sain esitellä kullalle hienoa siistiä ja uudelleenjärjestettyä kotia, ja kulta tietysti tapansa mukaan kehui ja ihmetteli puunaamiseni ja ähkimiseni tuloksia. Yksi parhaista puolista omassa kullassani onkin se, että mitä tahansa tuotan, niin kulta jaksaa aina kehua ja ihmetellä. Kehuja satelee, kun olen esimerkiksi taas askarrellut jotakin, yleensä kortteja. Eipä sen tarvitse olla kummempaa kuin oivallisesti valmiiksi väritetty japanilainen kuvaristikko, ja tunnen itseni aivan ylivertaiseksi. Ilmiö korostuu varsinkin nyt, kun olen itsekseni kotona kaikki päivät, ja sitten illalla esitellään taas kaikki se, mitä ollaan päivän aikana täällä puuhailtu. Kannustaminen on tärkeää, sanon minä.

Ohjelmassa muutamalle seuraavalle päivälle olisi vielä joulukahvit kaverin kanssa tänään alkuillasta, kauneimmat joululaulut Taulumäen kirkossa huomenna illalla ja sitten lauantaina lähdemmekin kohti Pohjanmaata joulun viettoon. Sunnuntaina taidamme ehtiä vielä Vaasaan ihmettelemään joulutohinaa, jos mielenkiintoa riittää. Pitelen peukaloita, että ne pilvimassat vaihtaisivat suuntaa ja toisivat tänne ensi viikoksi vähän lunta.

Rock'n'roll your hair!

Olen toki aina ollut sitä mieltä, että uusien asioiden kokeileminen on ihmiselle hyväksi. Joskus vaan ne jälkiseuraamukset saavat ajattelemaan, että olikohan tämä sittenkään tarpeellista.

Eilen illalla, kaverin läksiäisjuhlista lähdettyämme, reitti vei kortepohjalaisen ravintolan bändi-iltaan kuuntelemaan kovaäänistä örinää. Illan aikana tutustuin neljän aloittelevan örinäbändin musiikkiin, vaikka musiikki-sana sinänsä on hieman epäkuvaava valinta: suurin osa lauluista oli sellaisia, joissa kantava elementti on rumpujen jytke ja karjumalla lausutut lyriikat. Ei ainakaan jäänyt yhtään melodiaa soimaan päähän.

Onhan sitä rankkaa musiikkia kuunneltu ennenkin, livenäkin, mutta eilen sain sen varsinaisen kuningasajatuksen: täytyy opetella, miten tukkaa heilutetaan örinämusiikin tahdissa! Seurueessa oli myös muutamia mustiin pukeutuvia, pitkätukkaisia mieshenkilöitä, ja kolmannen bändin setin puoliväliin mennessä olin houkutellut itseni eturiviin heiluttamaan tukkaa niiden pitkätukkien opastuksella. Bändin suuntaan näky saattoi olla huvittava, kun siinä tiukka irvistys naamallani, punaisessa kauluspaidassani harjoittelin tukan heiluttamista kravatti heiluen (kyllä, illan juhliin olin pukeutunut tilanteen vaatimalla tavalla ja kaulassa roikkui myös punainen kravatti).

Sain kyllä asiantuntevaa opastusta tukanheilutuksen tekniseen toteutukseen, mutta joka tapauksessa jälkiseuraamukset alkoivat heti, eivät viiveellä. Niskani muuttui veltoksi puolentoista örinäbiisin jälkeen ja pidin parempana jättää lisäharjoitukset seuraavaan kertaan. Kotiin kävellessä pitelin päätäni pystyssä leuasta kädellä tukien, ja hampaiden pesua varten piti polvistua kummalliseen asentoon lavuaarin ääreen. Aamulla heräsin niska jäykkänä, ja normaalit toimet, kuten sohvalta ylös nouseminen vaativat erilaisia kierähdyksiä ja taivutuksia. Niska on yhä jokseenkin voimaton. Lisää näitä ideoita, Asta!

No, eipä tarvitse sitten vanhana ja heikkoniskaisena harmitella, ettei tullut tuotakaan koskaan kokeiltua. Vaikkakin luulen, että oikeampi ajankohta tämän kokemuksen muistiinmerkitsemiselle meni kohisemalla ohi noin viisitoista vuotta sitten...
Jatkan näennäisen ryhdikästä sunnuntai-iltapäivän viettoa, päätäni otsasta tukien.

Vaikka oli se kyllä todella hauskaa!

Ei töitä, hampurilaisia

Työnhaku ja haastatteluissa sukkulointi tuotti tulosta. Tulin valituksi Jyväskylän paikkaan, mutta kuten arvelinkin, palkkio osoittautui pikkiriikkiseksi. En pystynyt päässäni sovittamaan työn vaatimaa aikaa ja siitä maksettua palkkiota, joten kieltäydyin kohteliaasti tehtävästä. Lupasivat palata asiaan, jos kukaan muukaan ei suostu ryhtymään hommaan tuolla rahalla. Muut kaksi hakijaa olivat opiskelijoita, joten on hyvin mahdollista että valituksi tullut henkilö on oikein tyytyväinen. Myös Seinäjoen paikkaan tuli valituksi joku toinen, eli jatkan puurtamista työnhaun parissa.

Työpaikan vastaanottamisen pohdiskelemisen ohessa olen viihdyttänyt itseäni osoitteessa www.icanhazcheezburger.com. Kysymyksessä on hyvän mielen sivusto, joka tarjoaa naurua eläinten ja hassun englannin välityksellä. Suosittelen lämpimästi etenkin jos tuntuu ettei hymyilytä. Laitan tähän muutaman suosikeistani.

Seinällä

Aika kun alkoi käydä pitkäksi, niin kaverit valmistujaislahjaksi kekseliäinä passittivat minut seinäkiipelyn alkeiskurssille. Ilmoittauduin innoissani kaksipäiväiselle kurssille, josta ensimmäisenä päivänä asiat käytiin teoriassa läpi ja toisena mentiin pitkin seiniä. Vasta teoriaosuuden käytyäni aloin pohtia, onkohan minusta kuitenkaan siihen. Sehän tarkoittaa, että roikutaan rystysten varassa metrien korkeudessa, luottaen siihen että siellä alhaalla oleva henkilö tarkkana köysineen pitää minut siellä ylhäällä, vaikka oma ote kirpoaisi. Ehdin vuorokauden kauhuissani odotella seinälle kiipeämistä, ja toistelin itsekseni, ettei ole pakko kovin korkealle kiivetä, jos ei uskalla.

Hutungissa eilen sitten ensin puettiin valjaita ja kenkiä (ja olisin mielelläni ainakin loppuviikon ilman kenkiä, sen verran tiukille alkuviikko on jalkani laittanut, Hutungin vuokrakiipeilytossut eivät parantaneet tilannetta) ja harjoiteltiin solmujen tekemistä ja varmistamista. Vähän epäilytti, että olenkohan nyt ihan varma että tuo kaveri pysyy tuolla seinällä, varsinkin kun parini oli minua jonkin verran painavampi mieshenkilö. Kumma kyllä en noussut ilmaan, vaikka kaveri roikkui narun toisessa päässä. Ja niin sitä vaan itsekin antoi henkensä tuntemattoman kiipeilijäkaverin käsiin, konkreettisesti.

Ja kumma kyllä myös, kauhu hellitti. Kävin ensin kerran noin kolmessa metrissä, ja heittäydyin rohkeasti köysien varaan. Seuraavilla kerroilla uskalsin jo huomattavasti korkeammalle, ja kiipesinkin sitten pitkin Hutungin seiniä niin kauan kun voimia käsissä riitti. Ihan kattoon asti en päässyt kertaakaan: vaikka sitä onkin siellä köysien varassa, niin jos ei oikein usko että ylettää ja jaksaa, niin helposti jättää yrittämättä. Pitäisi ensin tottua siihen, että vaikka putoaisi, niin siihen ei kuole. Vaikka, jos olisin eilen oikeasti pudonnut, niin sydän olisi varmasti pysähtynyt siihen paikkaan.

Nyt onkin sitten hieman jäykkä olo: kynä ei esimerkiksi tahdo pysyä kädessä ja sekä käsivarsissa että pohkeissa tuntuu kiipeleminen. Saatan kuitenkin heittäytyä köysien varaan vielä uudestaankin.

Kurssikaveri menossa seinällä noin kuudessa metrissä (sattuneesta syystä en saanut itsestäni yhtään tämän kaltaista kuvaa).

Haastavaa

Haastattelukokemusta on nyt kerrytetty tälle syksylle kahden haastattelun verran. Eilen olin Seinäjoella. Osasin perille vesisateesta ja hiertävästä korkokengästä huolimatta (niiden housujen lahkeet oli vaan niin pitkät että ei ollut vaihtoehtoa, vaikka ei ollut viikkoakaan siitä kun samoissa kengissä tanssin itsenäisyyspäiväjuhlissa jalkani tohjoksi), ja mielestäni haastattelu meni ihan hyvin. Sille nyt ei vain voi mitään, että kokemusta ei ole sen enempää kuin mitä on. Yritin tietysti korostaa persoonani ihastuttavimpia puolia, mutta niitä kiinnosti vaan ne jätevedet ja maatilat ynnä muut sellaiset valvonta-asiat. Todennäköisesti paikan saa siis joku muu kuin minä, mutta en ole kyllä paljon sen enempää tässä tilanteessa odottanutkaan. Eikäpähän tarvitse parissa viikossa siirtää elämäänsä toisaalle.

Toinen haastattelu oli täällä Jyväskylässä ja se meni erittäin paljon vahvemmin ainakin kokemuksen puolesta. Kyseisistä projekteista löytyy kokemusta jo runsaasti ja uskon vakuuttaneeni haastattelijat pätevyydestäni. Tiedän myös, että hakijoita oli lisäkseni kaksi, joten mahdollisuuksia tehtävän saamiseen voisi hyvinkin olla. Naamat kuitenkin venähtivät siinä vaiheessa kun palkkatoiveesta tuli puhe. En tiedä minkälaisella viikkorahalla ja työajalla tehtävään oli tarkoitus saada tekijä, mutta ei huvittaisi ryhtyä harrastuksenani tekemään tuota kuitenkin melko haastavaa projektia. Olin kyllä kuullut huhua jo etukäteen, että suurta tiliä ei noissa hommissa onnistu tekemään. Naamat nähtyäni lisäsin tietysti, että palkasta voidaan toki neuvotella. Jää nähtäväksi, oliko hintalappuni niin iso, että työnantajan puolesta ei haluta jatkaa keskustelua. Hinta oli kuitenkin reilusti alakanttiin alan suositusten.

Lainasanoja, osa II

Aloitan sitaateilla sunnuntaihesarista parin viikon takaa (Ei aina ehdi ihan ajoissa kaikkia lehtiä lukea...).

"Mä uskon, että lajin säilymisen kannalta pitää olla hyvin erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja yksilöitä. Se ensimmäinen apina, joka otti kalikan käteen, oli ADHD."
(ADHD-diagnosoitu taikuri Jarmo Luttinen, 50.)

"Ihmisistä on tullut sellaisia lullukoita, että kun iskee hartioille, niin rukkaset putoaa kädestä."
(Elokuvaohjaaja Markku Pölönen)

"Vuotos näyttää olevan kuin purulelu. Aina kun joku poliittinen päättäjä kokee epäonnistuneensa jossain pohjoisessa asiassa, hän yrittää siirtää huomion pois epäonnistumisesta vetäisemällä Vuotoksen julkisuuteen pureskeltavaksi."
(Kansanedustaja Matti Ahde)

Oli jotain asiaakin: Lumeton talvi masentaa. Ei saa edes blogikirjoittelua aikaiseksi. Täällä oli jo oikea talvi! Ajattelin, että lunta on tarpeeksi, ettei pieni vesisade ehdi sitä enää sulattaa. No, ehkä pieni ei olisikaan ehtinyt, mutta vettä on tullut nyt neljättä päivää yhtä soittoa, kaatamalla. Raivostuttavaa! Odotan innolla keskiviikkoa, jolloin säätiedotuksen mukaan Jyväskylässä on jälleen pakkasta kokonaista neljä astetta. Vielä kun lumetkin saataisiin takaisin...

Itsenäisyyspäivänä oli yhtä kurja sää kuin tänäänkin, ja siitä syystä puolet juhlallisuuksista jäi suorittamatta. Ei vain viitsinyt vesisateessa raahautua soihtukulkueeseen ja sankarihaudalle, vaikka mielestäni se onkin juhlallista ja hienoa, toiseksi parasta itsenäisyyspäivän juhlintaa suorastaan. Parasta lienevät kuitenkin linnan juhlat, joita tänä vuonna katsoin ihan keskittyneesti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Oli taas paljon hienoja pukuja ja muutamia mauttomuuksiakin mielestäni. Mutta osaako kukaan sanoa, miksi se Elisan mainosten pidempi ja tummempi kaveri oli siellä? Onko ne Tarjan mielestä niin hyviä mainoksia?

Huomenna ensimmäinen oikea työhaastattelu, pitelen peukkuja itselleni. Jos oikein huonosti huomenna menee, niin aina voi petrata seuraavana päivänä: toisen haastattelun pukkasi heti tiistaiksi. Jos ei mitään muuta jää käteen, niin kokemusta haastatteluista ainakin. Suapahan tiiä, kuten A. Torssonen tässä kohtaa sanoisi.