Maastohirmu vs. mummis

Sain viikonloppuna oman pyöräni takaisin. Sillä ajaminen tuntui kummalliselta, mutta samalla hyvin rentouttavalta kuukauden maastopyöräilyn jälkeen. Kerron lisää.

Marin, kullan maastohirmu, on mahtava polkupyörä, jossa on ainakin kaksi tusinaa eri vaihdetta (joista käytin tosin vain noin kahdeksaa). Ajelin sillä noin kuukauden päivät, ja siinä ajassa pyörä kesyyntyi alleni siinä määrin, että ajaminen oli todella mukavaa ja vauhdikasta. Pyykkipoikien turvin housutkin kestivät ehjinä muutaman ensimmäisen totuttelu- ja pyykkipojanunohtelupäivän jälkeen. Marinilla ajetaan katse muutaman metrin päässä pyörän edessä. Töyssyjä ei ole pakko väistää koska Marin selviytyy niistä mukavasti. Reitillä etsitään aktiivisesti nopeinta ajolinjaa ja vauhtikin on tavallisesti sen mukainen. Ei haittaa vaikka sataisi, koska selkä ja niska kyyryssä, kurapuvun sisällä sitä tuskin huomaa. Edes silmälasit eivät juuri kastu. Ylämäet pyöritetään sujuvasti pienenpienillä vaihteilla, joita on enemmän kuin riittävästi.

Elina, oma moderni mummikseni, on eri maata. Vasta nyt huomasin, että olin yrittänyt ajaa sillä kuin maastopyörällä. Elinan selässä ajoasento on harrikkamainen (tuntuma korostuu yllättäen maastohirmusta mummikseen vaihdettaessa). Siinä sitä istutaan, satulan nokassa, selkä suorana ja maisemia ihaillen. Mikä sen parempaa syysaurinkoisena päivänä! Suurimmat töyssyt väistetään, koska ne tuntuvat ikävästi selkänikamissa. Elinaa on siunattu kolmella vaihteella, mutta viimeistään nyt minä ymmärrän, että vaihteet kaksi ja kolme ovat varavaihteita kovaa alamäkimenoa ja muuta kuntoilua varten. Ykkösvaihde on aivan riittävä tavalliseen arkietenemiseen. Turha on Elinan selässä hiota, kyllä se määränpää sieltä ennen pitkää ilmestyy näkökenttään.

Täytyy kuitenkin myöntää, että oikein mielelläni, suorastaan mielummin, ajaisin hybridipyörällä tai sen tapaisella, jossa olisi ne kaksi tusinaa vaihdetta ja kapoiset renkaat. Täytynee ennen pitkää alkaa kasvattaa fillarikokoelmaa.

Tunnari

Olen ehdottomasti löytänyt blogini tunnaribiisin. Hehhehee. Se on Egotripin Gloria, jossa lauletaan mm:

"Mietit että mitä se vaatisi että saisi joukon heräämään
Uskomaan uuteen parempaan päivään
että ihmiset ei tuijottaisi vain omaan napaan
että ryhtyisivät sinun tapaan
parantamaan, parantamaan"

Erityisesti tuo oma napa -kohta osui. Sanat kokonaisuudessaan löytyvät täältä.

Ananaksen kannattelua

No, tänään olivat vuorossa hyvät työt reilun kaupan parissa. Meillä oli opiskelijaravintolan aulassa tiskillämme ananasta, mehua ja suklaata. Iskulauseenani oli: "Heiii-haluaisitteko-maistaa- reilunkaupan-mehua-ananasta-tai-suklaata?" Se meni yllättävän hyvin. Ihan noin käytännön tasolla, ei pelkästään verbaalisesti. Mutta myös yllättävän moni katsoi epäluuloisesti pöytää ja minua. Eikö ihmiset ole noihin maistatuksiin jo melko tottuneita? Niitähän on määrävälein ainakin kampuksella, jos nyt muuallakin. Paras kommentti oli: "ei tässä kuule ehdi paljon maistelemaan, nyt on niin kiire" ja ihminen pysähtyy pitkäksi aikaa lukemaan ruokalistaa ja kaivelemaan laukkuaan. Ei ole pakko maistaa, ei tietenkään, voin mä nää syödä itekkin...

Ananasten jälkeen menin kotiin, luin hetken Harry Potteria, menin museoon ja sen jälkeen rautakauppaan. Taidemuseossa on vielä syyskuun loppuun asti Lumo 07 'us' -näyttely, valokuvia maailmalta. Ja ne oli ihan mainioita! Dale Yudelmanin joissakin kuvissa oli samanlainen juju tai vitsi niin kuin on kaikissa niissä postikorttikauppojen vanhoissa mustavalkovalokuvissa. Mahtava näyttely, suosittelen.

Rautakauppaan ei ollut mitään asiaa, mutta toisinaan sinne vain pitää mennä. Yleensä tarkoitus on vain haaveilla siitä, mitä voisi tehdä, jos olisi tilaa, aikaa ja rahaa. Mutta siellä on siisteissä riveissa kauhean paljon kaikkea sellaista, mitä ei tiennyt tarvitsevansa, ja vieläpä mitä ei tiennyt olevan olemassakaan. Kuten erimerkiksi naulansaattaja. Jos sun naulat joskus menee vaikka kouluun, niin se saattaa ne.

Vielä pari vedet silmistäni herauttanutta linkkiä Juha Terhon sivustolta: tässä ja tässä.

Lippaan kannattelua

Aloitin kalenterini maailmanpelastuksella täyttämisen nälkäpäiväkeräyksestä. Nälkäpäivän punaiset keräyslippaat vilisevät katukuvassa nyt 20.–21.9. Itse hain lippaani ja liivini tänään aamupäivällä ja menin yliopistolle ruokalan tuntumaan seisomaan pariksi tunniksi. Saalis oli ihan kohtuullinen: lipas oli lopuksi niin raskas, että ihan piti kättä vaihtaa tämän tästä. (Tuo kertoo kyllä ehkä enemmän lihasvoimastani kuin siitä, paljonko lippaassa oli rahaa.) Tokihan tein taktisen vedon myös siinä, että valitsin paikan, josta ohi kulkee mitä todennäköisimmin ihmisiä rahan kanssa lounaalle, mutta mikä ehkä vielä tärkeämpää, ihmisiä jotka tuntevat minut ja osin siitä syystä pysähtyvät kohdallani.

Siinä seisoskellessa tuli ohimennen tarkkailtua sitäkin, kuka lahjoittaa ja kuka ei. Keskimäärin joka toinen opiskelija pysähtyi ja kaivoi viimeiset kolikkonsa taskujen pohjalta. Vanhemmat, pukuun pukeutuneet ihmiset kävelivät ohi paljon useammin. Erityishauskaa oli kuunnella myös niitä selityksiä miksi antaa/ei anna rahaa, miksi antaa juuri ne kolikot jotka antaa tai miksi palaa myöhemmin tuomaan rahansa. Korostaisin kuitenkin, että kukin tekee kuten parhaaksi näkee, enkä todellakaan paheksu niitä jotka eivät pysähtyneet. Itsehän en myöskään tietyissä tilanteissa laita rahaa hyväntekeväisyyteen syystä tai toisesta.

Tänä vuonna lahjoitukset menevät ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista, kuten hirmumyrskyistä tai tulvista kärsivien auttamiseksi. En ole juuri koskaan ollut liian huolellinen siinä, miten suomea puhun, mielummin oion ymmärrettävästi kuin jään pohtimaan oikeaa tapaa ilmaista asia. Tänään edessäni aukesi ennenäkemättömän hankala tehtävä toteuttaa ymmärrettävästi. Siellä minä sitten höpisin rahojen menevän ”ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien kuten myrskyjen auttamiseksi…eiku…” ja sitä rataa. Ja tottahan lippaalleni seisahtui pari ympäristötiede-eksperttiä, jotka viimein ymmärtäessään mitä yritän tarkoittaa, heittivät kysymyksen: ”eihän sellaisia ole tieteellisesti todistettu olevan olemassa?” No ei, mutta...

Huomenna jatkan maailmanpelastusta JYYn ympäristöviikon vapaehtoisena reilun kaupan tuotteiden maistatustiskin takana. Saapa nähdä jääkö siitä mitään mielenkiintoista käteen.

Ainiin. Maisteriprojektissa hieman edistystä: tänään sain viimein tietää graduni arvosanan. Voin sanoa, ettei ainakaan jäänyt kaivelemaan, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Arvosana kompensoi oikein riittävästi viimeisen vuoden työtä.

Aika täydentää tumppuvarastot

Syksy tuli. Ikkunastani aukeaa vuoden paras maisema juuri näihin aikoihin, kun vastapäisen koulun seinustalla kasvavat vaahterat muuttuvat punaisiksi, oransseiksi ja keltaisiksi. (Sitä seuraa aika, kun koulun seinä paljastuu, ja kaikista luokkahuoneista näkee juuri minun kotiini.) Joka toinen päivä sataa vettä, mikä on kurjaa, mutta joka toinen päivä taas paistaa aurinko ja laajavuoren suunnasta kajastaa iltaisin auringonlaskun aikaan mahtava loiste. Vuoden hienoimpia päiviä.

On myös se aika vuodesta, kun välillä tarvitsee hanskoja ja välillä ei. Jos keräisin kaikki huomaamani jalkakäytäville sirotellut hanskat, tumput ja lapaset, olisi minulla jo mukava kokoelma kaiken kokoisia ja näköisiä käsineitä. Todennäköisesti muutama ihan oikea parikin. Kerääminen ei kuulosta hullummalta ajatukselta, kun kuitenkin kevään tullen oman hansikashyllyn saldo on taas huvennut huomattavasti. Kintaita ja runkkasia katoaa, vaikka olisi kuinka huolellinen. Se on sääntö, ei poikkeus. Luonnonlaki suorastaan.

Ihmeitä tapahtuu

Eilen oli ihmeellinen päivä, kirjaimellisesti. Olin etukäteen vähän huolissani siitä viimeisen kurssin arvosanasta, tai lähinnä siitä, että sen saamisessa voi vähän kestää. En ole enää. Eilen viimein, löydettyäni viimeisetkin ohjeet kurssi-infosta, palautin esseeni sähköpostitse tarkastajalle. Aikomukseni mukaan laitoin viestiin, että jos millään onnistuu nopeammin kuin neljässä viikossa niiden tarkastaminen, niin olisin kiitollinen. Lähetin viestin eilen puolilta päivin. No, kello 12.49 kuuluu "pi-lim" ja postilaatikkooni putoaa viesti tarkastajalta. Hän ymmärsi tilanteeni, ja sen takia livautti esseeni tehtävälistansa ensimmäiseksi, vaikka sillä listalla oli jos jonkinlaista muutakin. Samassa viestissä sain palautteen esseistäni ja tiedon arvosanasta. Tuo mies on varmasti koko yliopiston mukavin ja hienoin ihminen!

Laitoin sitten hetimmiten, viestin luettuani, tarkastajalle vastauksen, jossa hehkutin häntä, hänen sähköpostiaan, hänen kommenttejaan ja vielä kaupan päälle syksyn ihanuutta. Hän vastasi:

:D

Ei muuta. Itse olin onnellinen vielä myöhään illalla.

Elokuvia

Näin viime viikolla elokuvia, joista kolmea haluan kommentoida.

Ensimmäinen: Uhrilampaat. Näin tuon ensimmäistä kertaa joskus vuonna 1993, enkä silloin oikein ollut tottunut tuon genren leffoihin, joten elokuva jätti syvät jäljet. Olen nähnyt elokuvan useita kertoja uudestaan. Uskomatonta on, että Anthony Hopkinsilla ei ollut uraa, ennen kuin hän otti vastaan tuon roolin, imdb todistaa. Ja kuinka viehkon roolisuorituksen hän tuossa elokuvassa tekeekään! Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, minkälaiseksi Hannibal Lecterin hahmo on kehittynyt elokuvasssa Hannibal. Kaikesta brutaaliudestaan huolimatta Hannibal on mielestäni maailman kaunein elokuva. Enkä nyt siis tarkoita niitä brutaaleimpia kohtauksia, vaan esimerkiksi Firenzen ja Richmondin kuvausta. Anthony Hopkins ja Julianne Moore ovat tietysti sitten maailman hienoimmat näyttelijät. Uhrilampaista hieman epämiellyttävän (tietysti juonenkäänteidensä lisäksi) tekee se, että en vain pysty pitämään Jodie Fosterista. En vaikka yrittäisin.

Toinen: Daredevil. Yllättävän viihdyttävää. Odotin ihan täyttä kukkua, mutta se olikin oikeastaan ihan hauska ja kaikkine kliseineen ok. Tietysti laatu pitää aina suhteuttaa odotuksiin, enkä nyt vertaisi tätä elokuvaa yhteenkään mielestäni oikeasti tosi hyvään elokuvaan. Mutta jaksoin kiinnostua loppuun asti. (Ja Jennifer Garnerin hiukset! Haluan samanlaiset!)

Kolmas: Pan's Labyrinth. Elokuva ei todellakaan vastannut odotuksia. Odotin siis jotain satuelokuvaa henkeen Narnia, mutta oli nimittäin aika kaukana siitä. Melkoisen synkeä elokuva kaiken kaikkiaan, mutta hienosti tehty mielestäni. Elokuvassa sekoittuu ihmeellinen fantasiamaailma ja toisaalta sisällissodan julmuudet, mutta mitään tajunnanvirtaa tämä ei ole, vaan ihan konkreettista kerrontaa. Aika brutaaleja kohtauksia oli muutamia (piti katsoa pois ja irvistää), mutta se espanjan kieli on niin kaunista kuultavaa... Tämä kannattaa nähdä.

Ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja

Tein elokuussa listan asioista, joita piti vielä tehdä valmistumisen eteen, niitä olivat:
- Gradun viimeinen versio tarkastukseen (tehty)
- Lopputentti (tehty)
- Maturiteetti (tehty)
- Gradun kansitus (tehty)
- Gradu kirjaston tietokantaan (tehty)
- Johtamisen esseet, 2 kpl, á 15 sivua (tehty)

Alimmaisen kohdalle tuli ruksi tänään klo 17.00. Viikon (ja viime vuosien kaikki) työt tehty. Ensi viikolla saan kansitetun kappaleen gradua tassuun ja toivottavasti se sähköinenkin versio löytyy kirjaston arkistoista. ("Ja mä olin ihan et ei voi olla totta, mitä mä sit teen?!? Siis vitsi niin siistii!")

Noiden esseiden kanssa onkin sitten jännät paikat, kurssi-infossa sanottiin että neljä viikkoa menee tarkastuksessa. Pyörittelen täällä varmaan peukaloita siihen saakka sitten. Ajattelin kyllä, että kun vien ne maanantaina postilaatikkoon, niin laitan mukaan kukkakortin, jossa kainosti pyydän että: "Etteks millään hei pliiiiis vois tarkastaa vähän nopeeta noita mun juttuja kun mä valmistun hei siis heti sen jälkeen ei siis VOI kestää neljää viikkoo, ystävällisin terveisin, ahkera pakertaja." Tai jotain.

Oikeasti on kyllä aika monta asiaa mielessä, mitä voisi ensi viikolla tehdä. Itseni tuntien siinä käy niin kuin ennenkin: eipä aikaakaan niin Astalla on kalenteri läkähtymiseen asti täynnä kaikkea vapaaehtoisyleishyödyllistä maailmanpelastusta. Täytyy yrittää vähän pidätellä, että ehtisi hyvällä omalla tunnolla makaillakin vähän. Vaikka ei tässä kyllä mitään ole näillä näkymin estämässä sitä makailua vielä hamassa tulevaisuudessakaan. Ja maailma oli hänelle avoin... ...huoh.

Maisemassa II

Olen osin päässyt siitä saamattomuudestani, koska pääsin tänään MeVin vajalle ja sieltä keltaisen kanootin matkassa Tuomiojärvelle, Palokkajärvelle ja Vielä Alvajärvellekin. Ja oli taas niin siistii! Vaikka takaisintullessa satoi vettäkin!

Mitenkään erityisen aktiivisia ei tässä melomishommassa olla oltu. Edellinen reissu Päijänteelle aiheutti lähinnä hammastenkiristystä, kun viimein, kannettuamme ensin ensimmäisen ja toisen kanootin takaisin sisään vajaan ja kolmannen ulos, pääsimme vesille. Pienet ohjausongelmat kasvoivat reissun edetessä hermojaraastaviksi, ja reissun kruunasi hillitön ruuhka Äijälänjoessa: satuttiin menemään Jyväsjärvelle ralliviikonlopun lauantaina, iltapäivällä. Sää oli mieletön ja hikinen, mutta sekään ei parantanut sitä tappiomielialaa, joka vallitsi palatessamme vajalle nälkäisenä ja vielä oli kahdeksan kilometrin kotimatka poljettavana kotiin. Että ei sitten tullut lähdettyä uudestaan ennen tätä sunnuntaita.

Tänään (koska ei eilen saatu aikaiseksi) mentiin siis Tuomiojärvelle, sää oli mukava, pilvinen ja tyyni. Tuli todettua, että suurten vesistöjen ylittäminen on lähinnä välttämätön paha, että pääsisi johonkin, mitä varten on melomaan lähtenytkin, kuten nyt vaikka Tourujoelle tai sille Palokkajärven ja Alvajärven yhdistävälle joelle. Ja kikka on perspektiivi. Keskellä Palokkajärveä maisema ei juuri vaihdu, mutta sen sijaan vaikka Tourujoella melominen on erityishienoa.

Reissua tuli 10 kilometriä, siinä matkalla selkä jo notkistuu kummasti. Ja yllättävän vähän tosiaan haittasi se paluumatkan vesisade, sitä on kuitenkin puoliksi siellä muovipötkylässä ja loppua suojasi kuoritakki ja pelastusliivi. Isoin takaisku oli se, että ei ollut kuivaa paperia jolla kuivata silmälaseja, kun ei oikein enää nähnyt siellä tihkun seassa eteensä. Mutta mitäpä sitä isolla järvenselällä tarviaa nähäkkään. Varsin kun kaveri painelee ohjainpolkusimia takana.

Tilannekatsaus lauantai-iltaan

Opiskelu:
Pakko kirjoittaa esseitä vähentää tarvetta kirjoittaa blogia. Niitä esseitä on nyt kirjoitettu kolmatta viikkoa, ehkä jo ensi viikolla tulee valmista. Silkkaa saamattomuutta, ja typerääkin vielä, koska valmistuminen on todennäköisesti niistä esseistä kiinni. Eipä tosin gradun arvosanaakaan ole vielä kuulunut. Olisihan se tosin pitänyt arvata: gradun toinen tarkastaja on sama akateeminen henkilöitymä, jonka tenttituloksia on saanut lähes aina kinuta kuukausikaupalla. Minkäs teet, kun ei oikein sopivampiakaan tarkastajia ollut tarjolla. Jos nyt tässä joskuspian saisin ne paperit, niin joku ehkä ottaisi vakavasti työmarkkinoillakin... Huoh. Niin, heti esseiden valmistumisen jälkeen alkaa täysin kokopäivätoiminen työnhaku.

Pyöräily:
Pyörä nojailee edelleen Kullan parvekkeella päivää paistatellen, päivästä toiseen, ketjut roikkuen. Eipä ole ollut kiire sitä ehostaa, kun on kuitenkin ollut yksi pyörä alla. Se kun nyt sattuu olemaan vielä hieman tasokkaampi ajettava kuin oma, niin mikäs tässä. Siitä huolimatta ei olla mihinkään kovin pitkille pyörälenkeille päästy, ihan silkasta saamattomuudesta sekin. Tänään poljettiin Kypärämäessä, ja olen kyllä valmis muuttamaan sinne koska tahansa. Ihanaa.

Parvekepuutarha:
Tuolla se nostelee niitä kukkia, vaikka on jo melkein pakkasta. Pian, ellei jo tänään, alkaa yöpakkaset ja alkaa ehkä into parvekepuutarhaltakin loppua. Onhan se ollut osin melko säälittävän näköinen jo jonkin aikaa, mutta ne samettikukat on erittäin voimissaan vielä. Pahus, se taloyhtiön parvekekilpailu meni jo heinäkuussa, ja eihän ne silloiset orvokit näkyneet pihan puolelle ollenkaan. Samettikukat kyllä näkyy - heti nyt jo syyskuussa. No, tuskin ne olisivat voittoa tuolle parvekkeelle tuoneet, eihän näin ylös edes kunnolla näe.

Summa summarum:
Jos en pääse tästä saamattomuudesta, jään pian aamukahvi(tee)pöytään pyörittelemään lusikkaa kupissa. Nyt vähän asennetta tähän syksyyn. *Tsemppausta, murahtelua ja rintakehän pullistelua.*

Piristykseksi siteeraan Remun ns. tavistestihaastattelua monta kuukautta vanhasta kesätunnelmaa hehkuttavasta naistenlehdestä:

Haastattelija: Omistatko tikkataulua?
Remu: En. harvoin tulee tikkaa heitettyä, paitsi joskus pimeessä.

H: Tykkäätkö puutarhatontuista?
R: Joo, jos ne on mun kanssa samaa mieltä.

H: Sauvakäveletkö?
R: Kysymys on siitä, että jos pitää lähtee sauvakävelyy vetään, niin täytyy ymmärtää, että on huono partneri.

H: Hiihdätkö perinteisellä vai luistelutyylillä?
R: Perinteisellä. Mähän hiihdän talvella kuin viimeistä päivää, hyvä kun pellot riittää.

H: Kierrätätkö?
R: Niin että hippulat vinkuu.

Ja lauantain kunniaksi vielä yksi lauantai-ilta-aiheinen, itseäni erityisen kovasti naurattanut linkki (kuinkahan monta väliviivallista sanaa yhteen yhdyssanaan voisi yhdistää? Jään miettimään sitä).