Un vaso de Cava, ¡Por favor!

Kierrettiin Barcelona viidessä päivässä. Kaupunki oli hieno, ihmiset ystävällisiä ja mukavia, ruoka oli hyvää ja Cava jopa vielä parempaa. Alkeellisella espanjallani pärjäsin vallan mainiosti, pystyin selvittämään mitä halusin. Ymmärsin myös omaksi yllätyksekseni todella hienosti, mitä espanjalaistädeillä ja -sedillä oli minulle sanottavana. Ja lämmintäkin piisasi.

Arkkitehtuuri. Kierrettiin jonkun verran Gaudin pytinkejä, Casa Batllo ja Casa Milà, Sagrada Familia sekä Parc Güell, erikoisia ja tosi hienoja olivat. Parasta oli kuitenkin vanhan kaupungin pienet kadut ja aukiot ja niiden persoonalliset pienet kaupat. Montjüicin suihkulähteet ja kansallispalatsi olivat hienoja hämärän tullen, vaikka alueen arkkitehtuuri muuten toi mieleen Ceaucescun Bukarestin. Erityisesti renessanssipalatseja kaupungissa riittää.

Liikenne. Vilkasta oli, mutta yli ei ajettu. Turistille erittäin kätevä kulkupeli oli metro, jolla matkustaminen oli edullista ja jolla pääsi kätevästi isossa kaupungissa paikasta toiseen. Vanhan kaupungin neljä-viisimetrisillä kaduilla torvet soivat, kun jääpalakuskin auto seisoi jonkun ravintolan edessä ja taakse alkoi kertyä jonoa. Liikennekulttuuri vaikutti kuitenkin hyvin joustavalta – sitä vartenhan autossa on torvi ja hätävilkut, että voi ilmoittaa itsestään.

Museot. Kaupungissa on aika vähän suuria vetonaulamuseoita, mutta löydettiin kuitenkin kaksi ihan kiinnostavaa. Merimuseo on hieno ja iso ja sijaitsee ilmeisesti maailman suurimmassa ja parhaiten säilyneessä keskiaikaisessa rakennuksessa, vanhassa laivanrakentamossa. Jo rakennus oli näkemisen arvoinen, ja siellä sai rauhassa vaellella, ei ollut tungosta. Picasso-museo sijaitsee renessanssipalatsissa ja kokoelmissa on pääasiassa maestron nuoruudentöitä. Museokaupoissa tuotteistamista ei ollut viety ihan niin loppuun saakka kuin joissakin muissa eurooppalaisissa museoissa. Suoritin vain perinteiset matkamuistopostikorttishoppailut.

Ruoka & juoma. Kaupungista saa sekä hyvää että pahaa ruokaa. Huonointa ruoka on niissä paikoissa, joissa on ulkopuolella valokuvat sisäpuolella tarjottavasta, pakastimesta kaivetusta ruoasta. Parasta ruoka oli pienissä ja hämyisissä ravintoloissa, joissa tarjotaan perinteinen, verrattain edullinen menu del dia alku- ja jälkiruokineen tai pintxoja (tapaksia). Pintxot katetaan klo 20 alkaen baaritiskille ja niitä noukitaan siitä lautaselle n. 2 euron kappalehintaan. Aamiaiset bocadilloineen ja tuoreena puristettuine appelsiinimehuineen olivat omiaan päivän aloittamiseen. Myös Burger King oli ihan ok… Juomista täytyy ehdottomasti mainita espanjalainen kuohuviini Cava, joka oli todella hyvää. Sitä siemaillaan sujuvasti kaikkina vuorokauden aikoina hienoista laseista, joita on suomessa tottunut käyttämään vain oikein hienoissa juhlissa. Olut puolestaan ei oikein maistunut, ja koska Cava oli niin hyvää, unohdin tyystin maistaa yhtään mitään muuta. Tottuminen espanjalaiseen ruoka-aikatauluun vaati kellon aktiivista seuraamista, että ehti syödä silloin kun ruokaa vielä oli saatavilla. Iltaisin vanhassa kaupungissa on tarjolla todella paljon todella kivoja ja tunnelmallisia baareja. Nyt jo kahden reissun verran matka-apuna on ollut Mondon kaupunkimatkaopas (Barcelonan lisäksi Amsterdam), ja ne ovat olleet aivan ehdoton etu erityisesti baarien ja ravintoloiden löytämisessä, jos myös muussakin turisteilussa. Suosittelen lämpimästi.

Ruoka ja juoma top 5:
1. Cava
2. Pintxot
3. Jamon Serrano, ilmakuivattu kinkku, mielellään croissantin välissä
4. Menu del dia
5. Gaspacho

Shoppailu. Kaupunki on täynnä ihania, suomalaiselle edullisia kauppoja. Erityisesti isot vaateketjut tarjoavat niin paljon kaikkea ihanaa niin edullisesti, että olisin voinut ostaa vaatteita monta säkillistä. En oikeasti ole ollut innostunut vaatekaupoista moneen vuoteen niin paljon kuin tuolla. Rihkama- eli koru- ja asustekauppoja oli myös tuhkatiheään. Hankaluuksia tuotti lähinnä siesta n. klo 13–16.30, jona aikana kaikki kaupat olivat kiinni. Toisaalta kaupat olivat auki siestan jälkeen vielä myöhään illalla.

Turismi. ¡Hay mucha gente! Kun kaupunki oli nytkin, lokakuun puolivälissä melkoisen täynnä ihmisiä, kuinka paljon niitä mahtaakaan olla sesongin aikaan. Pääkatu Ramblan ihmisvilinä ei tuntunut taukoavan mihinkään aikaan päivästä, ja isoimmat/halvimmat vaatekaupat olivat sulkemisajan lähestyessä niin täynnä, että into shoppaamiseen laantui. Uimarannalla oli aika tyhjää tähän aikaan vuodesta, mutta vesi oli yhä oikein lämmintä. Tosin tiukassa istuvat öljyläikät jalkapohjissa ja kengänpohjissa reissun jälkeen kertoivat osaltaan rannan puhtaudesta. Puhtaampia rantoja löytyy kuulemma etelämmästä, päiväreissun päästä. Tibidabo-vuorelle ja sen huvipuistoon turistit olivat edelleen löytäneet, vaikka viidensadan metrin korkeudella oli ihan toppatakkikeli. Reissu vuorelle jäi verrattain lyhyeksi. Sunnuntai-iltapäivä näytti olevan yleinen performanssi- ym. turistien viihdytysajankohta, koska puistot ja aukiot täyttyivät erilaisista mahtavista esiintyjistä.

Parasta reissussa olivat aurinkoiset iltapäivän hetket terassikahvilassa, edessä virkistävä juoma eikä kiire minnekään. Ja tietysti ihanat vaatekaupat! Sunnuntaiyönä lennettiin takaisin kotiin tähtikirkkaassa yössä tähdenlentoja ihaillen. Bussi toi Jyväskylään puolilta päivin, jonka jälkeen kävelin väsyneenä tiedekuntaan hakemaan maisterin paperini. Ihan en vielä ole ymmärtänyt, että en ole enää opiskelija.

Kekkonen, Kekkonen, Koivisto

Valtakunnallisen sanomalehden politiikka-aiheisia juttuja lueskeltuani se yhtäkkiä välähti päässäni. Täydellinen ymmärrys Kekkosen aikaan haikailevia kohtaan. Itse en ymmärrä Kekkosen aikaan kaivata, koska en käytännössä elänyt silloin kun hän maata johti (tarkemmin ilmaistuna Kekkonen ei käytännössä enää ollut presidentti silloin kun minä jo elin). Koska en myöskään ole Suomen poliittisen historian juonenkäänteisiin erityisemmin perehtynyt, jos juuri ollenkaan, en osaa kaivata tuon ajan poliittisia suuntaviivoja (en esimerkiksi vieläkään, lukuisista yrityksistä huolimatta, ymmärrä termiä ”suomettuminen”. Ehkä pitäisi kysyä joltakulta valtioasiain tulevalta ekspertiltä. Vai oliko se sittenkin 80-luvun ilmiö? Kuka näistä tietää).

Idealampun syttyminen pääni yllä liittyi lähinnä siihen omaan, yhtäkkiä tietoisuuteen pulpahtaneeseen alitajuiseen kokemukseeni, että Koivistohan se oikea Suomen valtion pää on. Korostan jo tässä vaiheessa, että tällä illuusiolla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Tämä siitä ainoasta syystä, että Koiviston kausi kesti koko iloisen 80-luvun, siis lapsuuteni, ja silloin kun aloin mistään yhtään mitään ymmärtää, Mauno Koivisto oli Suomessa sama kuin Kaarle Kustaa on Ruotsissa ja Diana Englannissa (mielikuvan vastaavuus todellisuuden kanssa oli rajoittunut). Yhteiskunnallinen käsityskykyni alkeet rakentuivat siis sen tiedon varaan, että Suomi on maa, jonka asioista päättää Koiviston Manu, josta oli niin helppo piirtää pilakuvia; joka oli kotoisin siltä Suomen maantieteellisestä osasta, jonka minä mielsin ruoka-ajaksi; ja joka puhui hassulla murteella ja hassulla äänellä vakavia ja mielenkiinnottomia asioita. Sitten kun aikanaan tilalle valittiin suuri ja vaappuva Ahtisaari, se tuntui jotenkin väärältä. Eikä politiikalla jälleen ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Kekkonen (josta oli jos vain vielä helpompi piirtää pilakuvia) oli vallassa kuitenkin jonkin aikaa, suorastaan vuosikymmeniä, ja iso joukko ihmisiä koki tuon edellä kuvaamani yhteiskunnallisen käsityskyvyn heräämisen sillä aikaa kun YYA-sopimuksia ja sen sellaisia kynäiltiin. Ja mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, Urho-sedällä oli myös persoonaa maan johtamiseen vaikka muille jakaa. Presidentti Kekkoselle on varmasti tilaa vielä muutamassa suomalaisessa alitajunnassa. Lienee kuitenkin olemassa suuri joukko myös niitä ihmisiä, joiden mielestä 80-luvun alkumetreillä noita kuuluisia ”vallan kabinetteja” oli jo syytäkin tuulettaa. Näin päättelen siitä, minkä kokoisen kiven alle Urho-setä on haudattu. Siellä pysyy.

Politiikkaan päästyäni, luin tuon valtakunnallisen sanomalehden lokakuun kuukausiliitteen, ja samaan hengenvetoon kauhistelen nyt tilaisuuden tullen sitä jo jokseenkin kulunutta tosiseikkaa, minkälaiseen liemeen 1970-luvun DDR (ja eräs suomalainen valvontainstituutio) on lööpeistä tutun valtiomiehen uittanut. Ajat ovat toiset, mutta kuinka kohtalokasta voikaan olla poliittisesti aktiiviseksi virittynyt sosieteetti. Päivittelyä, kovaäänistä päivittelyä.

(Huomaa luikerteluni läpi lähihistorian ilman ainoatakaan täsmällistä vuosilukua.)

Moraalinen lyijykynädilemma

Olin muutama päivä sitten yliopiston kirjastossa valvontavuorossa, ja tulin sieltä kotiin yhtä kymmensenttistä lyijykynää rikkaampana. Kynäpoloinen oli kulkeutunut huomaamattani kalenterin välissä minun kotiini. Tilanne laittaa minut kiusallisen moraalisen pohdinnan eteen.

Tiedän tuon työpaikakseni siunaantuneen kirjaston vakihenkilön olevan tarkka työpisteensä kynistä. Huomasin sen taannoin, kun hän mainitsi pitävänsä kynäpurkkia kaukana tiskin reunasta niin, etteivät kaikki kynät aina katoa opiskelijoiden matkaan. Hätähän ei olisi tämän näköinen, jos voisin vain seuraavalla valvontavuorollani palauttaa kynän sinne, mistä se minun matkaani vahingossa lähtikin. Ongelma nyt kuitenkin vain on, että lopetin kirjastotädin hommat tähän viikkoon. Pahus. Tilanne on siis se, että jos haluaisin palauttaa tuon varmasti kadonneeksi huomatun lyijykynän (muita lyijykyniä tiskillä ei ole ollut saatavilla koko sinä aikana, kun olen vuorojani hoitanut), pitäisi minun saapastella punaisissa saappaissani tiskille henkilökohtaisesti palauttamaan tuo kynä. Se taas tuntuu hieman hassulta, koska kyseessä on niinkin arvokas pieni esine. Olen moraalisen dilemman edessä. Palauttaako vaiko eikö palauttaa, kas siinä pulma?

Voisin tietysti hiippailla kirjastoon muina miehinä ja odottaa, että kirjastohenkilö lähtee toimittamaan jotakuta asiaa, ja sillä aikaa livauttaa kynän takaisin paikalleen ikään kuin se ei koskaan olisi poissa ollutkaan. Tai antaa sen jollekulle toiselle, jonka tiedän valvontavuoroja kyseisessä kirjastossa vielä hoitavan. Tai sitten tuudittaudun siihen olettamukseen, että Jyväskylän yliopiston kirjastolla on säästökuureistaan huolimatta varaa hankkia henkilöstölleen uusi työsuhdelyijykynä edellisen hukkuessa.

Tää näyttää tosi hyvältä sun CV:ssä

Opinnot ovat nyt todellakin loppusuoralla. En voi enää itse vaikuttaa asioiden kulkuun, vaan odotan ja otan vastaan, mitä annetaan.

Tänään tuli kirje tiedekunnasta. Pro graduni oli hyväksytty (tämänhän itse tiesin jo nelisen viikkoa sitten varmasti), ja myös sille ehdotettu arvosana oli virallisesti hyväksytty (tämäkin tieto oli pärähtänyt opintosuoritusrekisteriin jo viimein viikko sitten). Mitä en tiennyt, oli annettu arvostelu osa-alueittain (yhdessä kohdassa oli jopa laudatur, jee!) ja ne sanankäänteet joilla tarkastajat työtäni kuvailivat. Suu oli vähällä loksahtaa apposen auki, kun arviossa esitettiin, että tulosten pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansainvälisen tason artikkeli. Hyvä tavaton. Ei kai nyt sentään. Ajatus omien tutkimustulosten pariin palaamisesta ja niiden kriittisestä tarkastelusta tuntuu tällä hetkellä, vuoden projektin loppuun saattamisen jälkeen jokseenkin vastenmieliseltä. Ympäristökeskuksella aiheesta työstetään kuitenkin julkaisu, jossa graduni osia käytetään, joten pääsen kuin pääsenkin julkaisijaksi! CV:n pituus pompsahti taas parilla rivillä!

Kätevä aasinsilta aiheeseen ansioluettelon työstämisen pitkä ja kivinen taival. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sanat: ”tää näyttää muuten tosi hyvältä sun CV:ssä”? Nyt kun pitäisi olla vetää ässänä hihasta nätti ja näppärä CV, joka esittelee minut arvokkaassa valossa ja jossa on listattuna oleellinen yhdellä silmäyksellä, kaikki ne ”tosi hyvännäköiset” puuhastelut tekee mieli jättää pois hakemus hakemuksen jälkeen. Ei sillä, että katuisin kaikkia niitä pikku projekteja, mutta alhaisia, oi niin alhaisia ovat toisinaan keinot joilla viattomia sieluja houkutellaan kuluttamaan arvokasta aikaansa hyväntekeväisyyteen. Saman ajan olisi voinut tehdä vaikkapa ansiotyötä ja merkitä sen ylpeänä ansioluetteloonsa. No, ehkäpä koettuna on kuitenkin muutama asia, jotka mielelläni myös CV:ssäni esittelen.

Loppukevennyksenä kuva, joka on poimittu Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opinto-oppaasta vuosimallia 2004-2005, ja jolla on tarkoitus havainnollistaa matematiikan opiskelijoille, kuinka edetä kurssi kurssilta matematiikan opinnoissa. Kaavio löytyy opinto-oppaasta edelleen, hieman muutettuna, mutta tämä versio oli mielestäni paras katkoviivoineen kaikkineen. En ihmettele, että matematiikan opiskelijoita toisinaan moititaan sosiaalisen elämän puutteesta, kun aikansa pitää käyttää tämän kaltaisten kaavioiden tulkitsemiseen, jotta voisi edetä opinnoissaan. Kas tässä. (Yläreunassa teksti: "Matematiikan kurssien väliset riippuvuudet", laatikoissa kurssien nimiä.)

Saappaat, ravintolat ja facebook

Vietin syntymäpäivääni lauantaina iloisissa tunnelmissa, uusissa lahjaksi saaduissa saappaissa. Nyt kelpaa tulevilla räntäkeleillä porskuttaa! (Niitähän on nimittäin varmasti taas koko talven mitalta edessä.) Syntymäpäiväjuhlaa vietettiin saappaista iloitsemisen lisäksi syömällä hyvin Banthaissa, joka on ehdoton suosikkini omalla sarallaan. Lauantaina tuli todettua kuitenkin, että Jyväskylässä on niin monta hyvää ja hintatasoltaan sopivaa ravintolaa, että esim. Rossoon ei ole vielä kertaakaan tarvinnut mennä. (Aika monen muun kaupungin Rosso on kyllä tuttu.)

Tästä innoittuneena taidankin tehdä nyt sen oman "Jyväskylän ravintolat top 5" -listani, josta keskustelu pantiin käyntiin armoitetussa facebook -yhteisössä (jonka suomimiseen voinen palata myöhemmin):
1. Sohwi (hyvä lista)
2. Soppabaari (mahtava tunnelma, yksinkertainen ruoka)
3. Banthai (parasta eksoottista)
4. Ilokivi (parasta opiskelijaruokaa)
5. Amarillo (hyvää texmexiä)

Amarillon asema viidentenä on tällä hetkellä kyseenalainen, koska viimeksi kun siellä kävin, ruoka ei ollut edes keskinkertaista. Toisaalta mieleen ei kuitenkaan juuri tule mitään ehdottomasti parempaakaan. Jään harkitsemaan.

Facebookin kiroista sen verran, että se mahdollistaa nolot tilanteet erittäin helposti, nopeasti ja tehokkaasti kaikkien ystävien ja tuttavien edessä. Hiirtä näpytellessään sitä huomaa yllättäen lähettäneensä jonkin typerän sähköpostin kaikille niille, jotka on ystävikseen hyväksynyt. Ja tunnetusti siellä on myös se tyyppi, jonka tapasit viimeeksi viime vuosituhannella ohimennen, ja johon tutustuit kaksikymmentä vuotta sitten, pitämättä sen kummempaa yhteyttä sen jälkeen. (Eilisen sähköpostitteluni jälkeen pysyttelen erossa facebookilla säätämisestä jonkin aikaa. Edellämainitun lisäksi se myös syö järkevän aivotoiminnan. Onhan sitä nyt parempaakin tekemistä.)

Puuh. Nyt siirryn tästä jonkun järkevän puuhastelun pariin. Esimerkiksi omenapiirakan voisi leipoa.