To Kill a Mockingbird. 1960. Suom. Maria Westerlund. Gummerus (Koko kansan kirjakerho). 374 s.
Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: 10 päivää.
Suosikkisitaattini: "Sinä jeevelin pölliäinen, Jem, mikä sinä uskot olevasi?" ja "Kun kuljin kotiin, ajattelin että Jem ja minä kasvaisimme aikuisiksi mutta meillä ei enää olisi paljon opittavaa, ellei mahdollisesti algebraa."
Miljöö: 1930-luvun Maycomb Alabamassa.
Päähenkilöt: Jem (Jeremy), Scout (Jean Louise) ja Atticus Finch.
Muut henkilöt: keittäjä Calpurnia, Kesäkaveri Dill, naapurin Boo Radley, tuomari Taylor, juoppo idiootti Bob Ewell, Maudie-neiti ja Alexandra-täti. Muun muassa.
Tämäkään kirja ei varsinaisesti ole omani, vaan lainassa eräästä kirjahyllystä. Tuo laina on kuitenkin venynyt jo vuosikausien mittaiseksi. Onneksi kuitenkin tämän sieltä kerran otin ja nyt luin, koska ymmärrän hyvin miksi se on klassikko. Olen nähnyt samannimisen elokuvan, ja muistin joitakin kohtia, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksenä. Kirja on kuitenkin paljon parempi.
Kirjan alkupuoli on pääasiassa viehättävää 30-luvun kesien kuvausta lasten näkökulmasta, jännittävintä on naapurin Boo (Arthur) Radley, joka ei koskaan tule ulos, mutta jonka menneistä tekosista liikkuu villejä huhuja. 30-luvun Alabaman rasismi on kirjan kantava voima, ja lienee myös tuon klassikkomaineen takana - kirja on ennenkaikkea rasisminvastainen kannanotto. Jemin ja Scoutin isä Atticus on oikeamielinen asianajaja, joka määrätään puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, ja koko perhe saa siitä kuraa niskaansa. Hieman puolivälin jälkeen päästään viimein käräjille, ja sen jälkeen kirjassa alkaa sellainen moraalinen alleviivaus, että aikuinen 2010-luvun lukija meinaa jo vähän kyllästyä. Tästä syystä vain neljä tähteä. Maailma oli kuitenkin toinen vielä vuonna 1960, jolloin kirja on julkaistu. Juoni on ihastuttavasti vanhanaikaisella tavalla yksioikoinen, ja kirjan huumori on sellaista hiljaista ja lämmittävää, hyvin samanlaista kuin hiljan kehumani Ulla-Lena Lundbergin huumori. Olinkin ilahtunut että hetimmiten löysin toisen samanmoisen kertojan. Myös suomentajan oivallinen käännös henkii joissakin kohdissa viehättävästi mennyttä suomen kieltä (sinä jeevelin pölliäinen...).
Hauskaa oli myös huomata, miten kirjan kansikuva vaikuttaa omaan mielikuvaan kirjasta. Omassa kappaleessani ei ollut paperikansia jäljellä, vain pelkät tyhjät ruskeat kannet. Guuglasin mielenkiinnosta muutaman kuvan kirjasta, ja täytyy sanoa että en ollenkaan ymmärrä uusintapainoksen kansikuvavalintaa, en olisi ehkä ottanut kirjaa käteeni jos tuo kansikuva olisi ollut läsnä ensimmäisessä tapaamisessamme. Alkuperäisen käännöksen kansi puolestaan on viehättävä.
Olen onnellinen että luin tämän kirjan.
Suosittelen: Rattoisasti etenevää klassikkoa kaipaavalle, myös oikein nuorelle henkilölle.
P.S. Muutokset lukulistassa päivitän ainakin toistaiseksi alkuperäiseen postiin täällä. Muutosten vuoksi myös kokonaiskirjamäärä saattaa vaihdella postista toiseen.
