Elämä on pohjanmaalla niin seesteistä, että sitä voi sattumalta, paremman tekemisen puutteessa, kaikessa rauhassa kuunnella Yleisradion luontoillan alusta loppuun. Usein sitä on iltaisin niin puhkikulunut, ettei juuri muunlaiseen toimintaan kykenekään.
Luontoilta on hiljattain uudistunut, etteikö jopa edukseen. Kauri Mikkolan ja Ilkka Koiviston sijaan kysymyksiin vastaavat seuraavan sukupolven nuorekkaat asiainharrastajat. Pirkka-Pekka Petelius on tietenkin aivan ehdoton valinta ohjelman juontajaksi, ja tiukaksi kakkokseksi kaartista nousee Helsingin eläinmuseon museomestari Jaakko Kullberg, joka juttelee hyönteisistä oikein rentoon sävyyn. Ylen luontoillan sivuilta paljastuu, että asiantuntijat eivät olekaan ihan opiskelijaelämästä pompanneita, miltä kovasti kuullostavat, vaan useimmilla kasvaa jo rehevä parta.
Parasta luontoillassa ovat juontajien lisäksi tietysti innokkaat kysyjät. Legendaarisen "juoko hiiri, ja jos, niin imeekö vai lipittääkö?" -kysymyksen veroisia ei ole ihan viime vuosina kuultu, mutta aina soittaa ainakin yksi innokas savolaisisäntä, joka on tiiraillut jotakuta ilmiötä ja rohkaistunut sitten soittamaan ja kysymään asiasta savolaisen lavealla ja kaartelevalla tyylillä. Mahtoi viime viikolla studiossa silmät pyöriä myös, kun soittaja kysyi, että mahtaisiko se täplärapu menestyä Posiolla jos sinne sitä korissa etelästä vietäisiin mökkirantaan... Asiantuntijat siinä sitten hienovaraisesti vihjailivat, että "meillä kun on nämä säännöt näistä lajien siirtämisistä..."
Pitihän sitä sitten itsekin yrittää terhistäytyä ja lähteä makoilun sijaan ulkosalle bongaamaan kevään merkkejä. Se on täällä helppoa, pellon reuna on pyöräilijälle aina ulottuvilla. Ja löytyihän niitä, keväisiä luontokokemuksia: peipot, rastaat, kuovi pellolla, puliukko pyörätiellä poikittain ja tietysti leskenlehdet ja koirankikkareet täydessä kukassa. Ainoa harrastusta haittaava tekijä on oman harrastuneisuuden puute erityisesti lintujen suhteen. Intoa olisi, mutta kun taidot loppuvat kesken. Lintubongauksen olen aloittanut ötökkäharrastuksen tapaan vasta myöhemmällä iällä, ja parannusta lähtötilanteeseen on toki tapahtunut, mutta myönnettävä on, onnetontahan tuo töllistely ja arvailu on edelleen.
Lintujen opetteleminen on vaikeaa. Ensinnäkin, ellei siivekäs ole vähintään jalkapallon kokoinen, homma ei tahdo onnistua ilman kiikaria. Sitä en ole vielä oppinut kantamaan mukana niin uskollisesti kuin harrastuneisuus, ja erityisesti kehittyminen siinä vaatisivat. Toiseksi, hommassa on täysin kysymys ulkoa opettelusta, enkä ole koskaan ollut sellaisessa kovin hyvä.
Jos jotain ehdinkin oppia, tulee talvi, vie linnut, ja seuraavana keväänä on aloitettava vähintäänkin puolimatkasta siitä mihin on edellisenä vuonna tultu.
Viimeinen turhautuminen iskee, kun selviää, että lajin naaras onkin aivan erinäköinen ja kokoinen, vaatimaton ja harmaa, ja muistuttaakin oikeastaan paljon enemmän jotakin kaukaista sukulaistaan kun saman lajin koirasta. Into laantuu samalla tavalla kuin jotakin monimutkaista peliä opetellessa: juuri kun luulet oppineesi homman joten kuten, kaivetaan ässänä hihasta bonuspistesäännöt, jotka hallitsemalla voittaa koko homman. Epäreilua.
Vielä toinenkin palindromi (tämä tosin lainattu):
Oli noin: olen iso orava. Varo, osin eloni on ilo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti