Johtopäätös!

Tein eilen jotakin ensimmäistä kertaa vuosiin. Tai ehkä ikinä. En oikein muista. Kävelin nimittäin kirjakauppaan, valitsin hyllystä kaksi, siis kaksi kirjaa ja ostin ne. Ne eivät olleet alennusmyynnissä. Toinen on Anna-Leena Härkösen Ei kiitos ja toinen Lauren Weisbergerin Chasing Harry Winston.

Minä en nimittäin ensinnäkään osta kirjoja vaan lainaan kirjastosta. Toiseksi, en osta niitä ainakaan kirjakaupasta vaan divarista. Kolmanneksi, jos ostan kirjakaupasta kirjoja, en osta normaalihintaisia kirjoja vaan alennusmyyntikirjoja.

Näissä kolmessa teesissä on kuitenkin jotakin pielessä. Lopputuloksena kirjahyllyyni on kertynyt pikku hiljaa kokoelma kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Tietenkin aion lukea ne kaikki joskus, mutta vielä ei ole tullut se hetki, vaikka pisimmillään aikaa on kulunut jo noin 15 vuotta. Se taas johtuu siitä, että koskaan ei ole sopiva hetki. Ja se taas siitä, että kaikki edellä mainitut kirjat on ostettu hetkenä, jolloin olen ajatellut "Tuon voisin joskus lukea". En ajatellut "Tuon haluan lukea kun pääsen kotiin".

Kun eilen kävelin kirjakauppaan, päässäni oli ajatus, että olin juuri aloittanut Douglas Adamsin liftarin käsikirjan seitsemän vuotta sen ostamisen jälkeen, todennut etten halua lukea sitä ja sen jälkeen todennut ettei kirjahyllyni alennusmyynti- ja divarikirjastossa ole mitään muutakaan mitä haluaisin lukea. Johtopäätös! Älä osta puolikiinnostavia alennusmyyntikirjoja! Varsinkaan jos aiot saada ikinä mitään luetuksi!

Olen lukenut Härkösestä kaksi kolmannesta. En malta odottaa, että pääsen alkuun Weisbergerin hömpässä.

Vaikka kuinka haluaisin olla omistamatta turhia asioita, jotka jäävät ainakin itselleni melkoisen kertakäyttöisiksi, totuus on, ettei kirjastosta tai divarista saa niitä suosituimpia ja kiinnostavimpia kirjoja ilman uskomatonta tuuria tai pitkää odotusta. Eilen nautin lukemisesta pitkästä aikaa todella paljon.

Ja kyllä minä pidän kovasti muustakin kuin hömpästä. Eilen nyt vain tuntui hömpältä enemmän kuin muulta.