Ellen Horan: 31 Bond Street (13/33)

2010. Blue Door.  380 s.

Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: Toista kuukautta.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: New York vuonna 1857
Päähenkilöt: Hammaslääkäri Harvey Burdell, Rouva Emma Cunningham, asianajaja Henry Clinton, miespalvelija Samuel.

Aloitin kesäkuussa Monte Criston kreiviä, mutta reilut 50 sivua luettuani totesin, että jos siihen projektiin ryhdyn, en pääse lukulistallani edes puoliväliin tänä vuonna. Siirsin sen siis syrjään, ja sain valita sopivasti kesän ulkomaanreissulle uutta lukemista hyllystä. Valitsin tämän, koska jos a) ehdin lukea sen loppuun reissun aikana, tai b) kirja on sysihuono, voin jättää sen reissuun jonkun muun luettavaksi. No, kirja kaappasi mukaansa mutta en ehtinyt lukea sitä loppuun reissun aikana. 

Tapanani on ostaa Englannin-reissuilta tuliaisiksi kirjoja, joita ei ole (vielä) käännetty suomeksi. Neil Gaimanin kirjoja olen tuonut useampia, mutta tämä on tällainen sattumanvarainen valinta alehyllystä (oli varmaan puhuttelevin kansikuvan & takakansitekstin yhdistelmä). Olen ostanut tämän lentokentältä helmikuussa 2011 matkalukemiseksi kotimatkalle, mutta se jäi lukematta, ehkä jopa kokonaan aloittamatta.

Kirja on harvinaisen hienosti sommiteltu dekkari, jossa aloitetaan murhaa seuraavasta aamusta, ja murhaan johtaneet tapahtumat ja toisaalta syyllisen etsintä paljastetaan lukijalle nykyhetken ja takaumien vuorottelulla. Kirja vaikutti todella hyvältä, kunnes loppuratkaisu jotenkin veti maton alta. Siksi vain kolme tähteä. Ratkaisu on kyllä järjellä ajatellen hyvä, mutta hieman laimea. Viehkoa kirjassa on lisäksi osin pikkutarkka 1800-luvun lopun kuvaus. 

Suosittelen: Perusdekkariviihdettä etsivälle, bonarina englannin kielen harjoitusta jos ei muuten tule käytettyä (kun ei tätä suomeksi saa).

Pentti Saarikoski: Runot 61-66 (12/33)

2008. Toim. Janna Kantola ja H.K. Riikonen. Otava. 320 s.

Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: Pari viikkoa
Suosikkisitaattini: Useita, mutta vaikka tämä: "Minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kallioita ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehien alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua" (Saarikosken runot eivät useinkaan kerro näin suoraan rakkaudesta, joten tämä on sympaattinen.)

Haksahdin Saarikosken runoihin joskus vuosituhannen vaihteessa varmaankin, luin elämäkerrankin, mutta en ole koskaan lukenut kattavasti edes yhtä kirjaa pelkästään runoja. Tämä kokoelma tuli kirjakaupassa vastaan pari vuotta sitten, ja tuntui nyt viimein täydelliseltä kesälukemiselta. Sitä se tosiaan olikin. 

Omasta mielestäni Saarikoski paranee vanhetessaan, tahdon sanoa että myöhäisemmät runot ovat parempia. Joskaan en niistä kaikkein poliittisimmista saa oikein paljon irti. Mutta nerokkaita kielikuvia on kyllä paljon. Tuo sitaatti olikin todella vaikea valinta. 

Luen samaan aikaan Eino Leinon runoja (ja kirjeitä ym. kirjallista tuotantoa kokoelmassa), ja täytyy sanoa että enemmän saan tästä uudemman polven suuresta runoilijasta. Tämä on yksi niitä kirjoja, joista ei voi luopua, koska siihen täytyy palata uudestaan monta kertaa. 

Suosittelen: Hienojen kielikuvien etsijälle, joka haluaa maistella ja sulatella lukemaansa. 

Taste of Helsinki!

Mistä innostuin tänään? No ruoasta! Käytiin maistamassa Taste of Helsinki, ja herkultahan se maistui. Aivan erinomainen konsepti tuo, 12 fine dining -ravintolaa ja useat viinin maahantuojat tarjosivat tuotteitaan kohtuullista korvausta vastaan. Tänään lounaalla oli siis omalla lautasellani seuraavanlainen menu:

• Hevostartar ja suola-aroniaa (C)
• Paistettua karitsatuoremakkaraa, kesäkasvissalaattia ja ryytisinappikastiketta (Muru)
• Haudutettua viljaporsaan poskea, herkkusientä, tryffeliä ja ryppyporkkanaa (Demo)
• Fenkolilla maustettu haukiburger, sitruunakastiketta ja perunasipsejä (Bistro O Mat)
• Luomukaritsaa, emmeriä ja Ahlbergin yrttejä (Ask)
• Paahdettua valkosuklaata, mansikkaa ja sitruunaverbenaserbettia (Smör)
• Mustaherukkateellä maustettua suklaaganachea, mustaherukkavispipuuroa ja mustaherukanlehtihyytelöä (Demo)
• Haudutettua raparperia, paahdettuavalkosuklaata ja rosmariinilla maustettua marenkia (Muru)

Nuo kaikki ovat siis tapas-kokoisia annoksia, ja jälkiruoat syötiin kyllä kaikki jaettuna kahteen pekkaan, joten enemmänkin olisi mahaan mahtunut. Mutta ihania makuelämyksiä kohtuullisella hinnalla! Bonuksena täytyy mainita että kohdalle osui täydellisen oman suuni mukainen viini Zenato Ripassa, jota ei varmaankaan "sokkona" tulisi Alkosta ostettua, ellei tuolla olisi saanut maistaa. (Lisäksi maistoimme Sukulan Barolon, eikä varmaankaan tule toista kertaa maistettua...)

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 (11/32)

1953. Suom. Juhani Koskinen. Tammi.  193 s.

Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: Kolme päivää. (Yksi olisi riittänyt jos olisi ollut aikaa.)
Suosikkisitaattini: Useita, mutta esimerkiksi tämä: "Pysy vartiopaikallasi. Älä anna alakulon levitä, älä päästä filosofiaa hukuttamaan kolkkouteensa meidän maailmaamme. Me turvaamme sinuun. En usko että tajuat miten tärkeä sinä olet nykyisen maailmamme onnellisuutta ajatellen."

Miljöö: Amerikkalainen fiktiivinen kaupunki 
Päähenkilö: Guy Montag, palomies.

Huomaan, että kummallisia pieniä ja sinänsä mitättömiä linkkejä muodostuu peräkkäin lukemieni kirjojen välille aivan sattuman oikusta. Olin alkanut lukea tätä kirjaa jo lukiessani Gaimanin Fragile Thingsia, joka on omistettu Ray Bradburylle. Huomasin tämän vasta, kun olin jo valinnut Bradburyn kirjan hyllystä seuraavaksi luettavaksi. 

Tämä on nyt toinen niistä vuoden alussa kirjanvaihtotapahtumassa mukaan kaapatuista kirjoista. Taisi tulla valituksi tähän kohtaan sen vuoksi, että on aika kevyt ja pokkarimallia, kun piti jotakin valita reissulukemistoksi johonkin. Jäi kirja sillä reissulla lukematta, mutta oli siirtynyt kuitenkin kirjahyllystä lukujonoon. 

Kirjassa palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät niitä - niiden ihmisten koteihin joissa on ilmoitettu olevan kirjoja. Ensin tuumasin että hohhoijaa, onpa mielenkiinnotonta kerrontaa. Mutta sitten Bradbury alkoi väläytellä. Aivan yllättäen kerronnan lomassa pomppasi joku kuolemattoman älykäs lause, joka teki mieli kirjoittaa oikein ylös (en kirjoittanut yhtään). Toiseksi, kun kirjan idean hiffasi, ei voinut kuin ihmetellä miten ajankohtainen kirja tämä on heti 60 vuotta myöhemmin. Maailma on kuitenkin muuttunut melkoisesti kuudessakymmenessä vuodessa, mutta niin vain herra Bradbury on osannut aavistaa, mitä tuleman pitää kaikkine sosiaalisine medioineen päivineen, ja kirjoittaa fantasiaa siitä. Aivan loistavaa.

Kirja on yhdellä istumalla luettu, ja jotenkin jäi sellainen tuntuma, että tässä olisi ollut aineksia vaikka mihin Matrix-henkiseen saagaan. Mutta ehkä parempi, että jotkut asiat maailmassa pysyvät kerta-annoksen kokoisina, vaikka olisivatkin vaikuttavaa fantasiaa. 

Suosittelen: Pikaisena fantasiaharppauksena kenelle tahansa, mutta ymmärrän myös hyvin, miksi tämä on lukion suomen kielen kirjallisuusluetteloissa. 

Alkuperäinen lukulista täällä.

Neil Gaiman: Fragile Things 10/32

Alaotsikko: Short Fictions & Wonders. 2006. 440 s.

Kuinka hyvä: ***
Otti aikaa: Kuutisen viikkoa. Tai vähän pidempään.
Suosikkisitaattini: "Remember your name. Do not lose hope - what you seek will be found. Trust ghosts. Trust those that you have helped to help you in their turn. Trust Dreams. Trust your heart, and trust your story." (Runosta Instructions.)

Neil Gaiman on ollut yksi suosikkikirjailijoistani siitä saakka kun luin Nverwheren joskus 90-luvun lopulla. Gaimanin fantasia on monesti niin herkullisen kiehtovaa, että se tarjoaa oivallisen pakopaikan todellisuudesta. Olen lukenut muutaman Gaimanin suomeksi, mutta sitten tuli seinä vastaan ja suomennokset loppuivat, vaikka kirjallisuutta olisi ollut mieheltä tarjolla. En oikein ymmärrä tätä suomennosten viivettä näinkin tunnetulta kirjailijalta, mutta joka tapauksessa se ajoi minut lukemaan Gaimanit englanniksi. Sittemmin tuosta on tullut tapa, vaikka tämäkin kirja olisi ollut tarjolla myös suomeksi. 

Tämä kirja on itseasiassa tuliainen Lontoosta vuonna 2009, mutta jostain syystä se jäi hyllyyn odottamaan parempia aikoja. En ole oikein koskaan ollut novellien suurin kuluttaja, mutta tämä sai kyllä kokoelmana täydet pisteet kaikkine omituisine olentoineen. Kokonaisuutta parantaa se, että Gaiman on kirjoittanut lyhyesti taustaa jokaiselle tarinalle, se ainakin itselläni tuo lukukokemukseen lisäelementtejä. Tätä kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen pohtivani Gaimania kirjalijana ja herra Gaimanin mielenliikkeitä muutenkin, liekö sitten tämän taustoituksen syytä. On toki paljastettava, että alkupuolella oli pelottavimmat kummitusjutut, josta syystä kirja makasi jonkin aikaa koskemattomana yöpöydällä - ilta-aika kun ei tuntunut sopivimmalta lukuhetkeltä tälle herkkänahkaiselle lukijalle.

Yksi asia kirjassa jäi häiritsemään pahemman kerran. Ensimmäinen tarina, A Study in Emerald, alkaa samalla tavalla kuin BBC:n Sherlock-sarjan avausjakso, sillä erotuksella, että BBC:n Sherlock ei tutki vihertävän olennon vaan ihan tavallisen ihmishenkilön murhaa. Jakson nimi BBC:llä on Study in Pink. Kuitenkaan BBC:n sarjan yhteydessä ei löydy yhtikän minkäänlaista mainintaa liittyen Gaimaniin. Olen niin ällikkänä tästä, että asia on häirinnyt jo viikkotolkulla. Miksi edes internet ei kerro tästä mitään?

Gaiman on viime vuosina keskittynyt omaksi harmikseni lastenkirjallisuuteen, jota en juurikaan harrasta, mutta viimein on taas tulossa uutta luettavaa myös aikuisille, kun The Ocean at the End of the Lane julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Sitä odotellessa. 

Suosittelen: Gaimania ylipäänsä Niille, jotka periaatteessa pitäisivät fantasiakirjallisuudesta, mutta joiden mielestä keskiaikaiset tarinat ovat liian mahtipontisia ja vampyyrijutut jo vähän kuluneita. Tätä kyseistä kirjaa suosittelen esim. työmatkalukemiseksi.

(P.S. Vuosi melkein puolessa ja kirjoista vajaa kolmannes takana. Ei hyvältä näytä...)

Saku Tuominen: Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc (9/32)

Muut kirjailijat Tuukka Koski ja Kimmo Kivilahti. 2012. Tammi.  333 s. 

Kuinka hyvä: *****
Otti aikaa: Noin kaksi viikkoa, joista toinen oli noin vuosi sitten ja toinen nyt.
Suosikkisitaattini: Tomaatteja. Oliiviöljyä. Suolaa. Pippuria.

Tämä on lahjakirja, joka saapui kirjahyllyymme vuosi sitten jouluna (jonka takia on hämmentävää, että kirjaan on painettu painovuosi 2012...). Ajattelin silloin, että pitääpä selailla läpi, jos löytyisi vaikka joku kiva uusi ruoka. Mutta. Kirja vei ihan täysin mukanaan. Tuossa on niin kivasti avattu suomaisesta näkökulmasta italialainen ruokakulttuuri, että kirjan luettuani oikein odotan että pääsen taas Italiaan, tilaamaan ravintolassa kerrankin oikeita asioita. 

Ruokaohjeiden ainesosaluettelot ovat pääasiassa hyvin yksinkertaisia, ja yksinkertaisin niistä kuuluu "Tuoreita hedelmiä". Suurimmassa osassa oliiviöljy, suola ja pippuri ovat vakioroolissa.  Paria kirjan ruoista meillä on jo valmistettukin. Itselleni tämän kirjan paras anti on kuitenkin ruokakulttuurin kuvauksessa, ei ruokaohjeissa.  Aionpa joka tapauksessa konsultoida tätä kirjaa joka kerta kun valmistan uudenlaista italialaista ruokaa.

Suosittelen: Italiaan matkustavalle, maan ruokakulttuuria perinpohjin tuntemattomalle.

Roberto Saviano: Gomorra Mafian valtakunta (8/32)

Gomorra Viaggo nell'impero economico e nel sogno di dominio della camorra. 2006. Suom. Hannimari Heino. WSOY.  543 s.
Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: vuosikausia.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Napoli ja muu Etelä-Italia
Päähenkilöt: Roberto Saviano

Tässä kirjassa aukeaa oiva ikkuna ihan toiseen maailmaan, sellaiseen, jonka on nähnyt elokuvissa mutta ei uskonut että ihan oikeasti jossain tätä tapahtuu. Tämä ei ole mikään kummisetä, kaukana siitä. Tämä on paljastuskirja Italian mafiasta. 

Aihe on järjettömän kiinnostava, ja kirjasta valkenee sellaisia totuuksia, joiden vuoksi ei enää tee mieli laittaa rahaa muotiteollisuuteen eikä italialaisiin maataloustuotteisiin. Kirjailija on kuitenkin purkanut kaiken sen tekstiksi siihen malliin, että lukijan mielenkiinto meinaa välillä vähän hyytyä. Lisäksi jäin kaipaamaan yksityiskohtaisempaa omakohtaista tapahtumien kuvausta pitkien historiaselostusten sijaan. Sain tämän taannoin joululahjaksi, ja juutuin vuosiksi juuri näihin selostusosuuksiin, joten lukeminen kesti. En ole vielä nähnyt tästä kirjasta tehtyä elokuvaa, ja jännityksellä odotankin miten tämä kaikki selostus on saatu koottua elokuvaksi. 

Suosittelen: Mafiaelokuvafaneille.

Donna Leon: Ystävä sä lapsien (7/32)

Suffer the Little Children. 2007. Suom. Kristiina Rikman. Otava. 280 s.  

Kuinka hyvä: **
Otti aikaa: suunnilleen pääsiäisen.
Suosikkisitaattini: -

Miljöö: Venetsia.
Päähenkilöt: Guido Brunetti.
Muut henkilöt: vaimo Paola, tytär Chiara, (poika Raffi), kollega Vianello, esimies Patta.

Näitä on tullut luettua jokunen, joskaan ei kaikkia. Tämä kyseinen Brunetti-dekkari oli mielestäni aiempia lukemiani mielenkiinnottomampi, siksi vain vaatimattomat kaksi tähteä. Luen näitä harvakseltaan leppoisan venetsialaistunnelman vuoksi, dekkareiksi eivät tavallisesti ole ollenkaan liian jänniä. Lisäksi Leon mehustelee herkullisesti italialaisilla ruoilla, joita Paola perheelleen valmistaa. Vaikka eräitä tämä piirre kirjoissa ärsyttää, niin omasta mielestäni se juuri on näiden kirjojen suola. Tuohon suosikkisitaattikohtaan olisin voinut etsiskellä jonkun perusteellisen illalliskuvauksen, mutta en jaksanut vaivautua selailemaan.

Tämä kyseinen kappale kirjasta tuolla hyllyssä on pokkari, ja joutanee kirjahyllystä muualle jahka lopullisen inventaarion hetki tulee. Varmaan vuoden lopussa kirjahyllyssä on paljonkin kevennettävää.

Suosittelen: Lomalukemiseksi

Muuten on todettava lukuprojektista: urakka k*see. Maaliskuun jälkeen pitäisi olla takana yhdeksän kirjaa, mutta maaliskuussa kokoelmaan tuli vain yksi lisää. Tällä hetkellä on kyllä useita kirjoja kesken, joten ehkäpä tilanne korjaantuu vielä. Toivottavasti.

Alkuperäinen projektisuunnitelma täällä.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (6/32)

To Kill a Mockingbird. 1960. Suom. Maria Westerlund. Gummerus (Koko kansan kirjakerho). 374 s.  
Kuinka hyvä: ****
Otti aikaa: 10 päivää.
Suosikkisitaattini: "Sinä jeevelin pölliäinen, Jem, mikä sinä uskot olevasi?" ja "Kun kuljin kotiin, ajattelin että Jem ja minä kasvaisimme aikuisiksi mutta meillä ei enää olisi paljon opittavaa, ellei mahdollisesti algebraa."

Miljöö: 1930-luvun Maycomb Alabamassa.
Päähenkilöt: Jem (Jeremy), Scout (Jean Louise) ja Atticus Finch.
Muut henkilöt: keittäjä Calpurnia, Kesäkaveri Dill, naapurin Boo Radley, tuomari Taylor, juoppo idiootti Bob Ewell, Maudie-neiti ja Alexandra-täti. Muun muassa.

Tämäkään kirja ei varsinaisesti ole omani, vaan lainassa eräästä kirjahyllystä. Tuo laina on kuitenkin venynyt jo vuosikausien mittaiseksi. Onneksi kuitenkin tämän sieltä kerran otin ja nyt luin, koska ymmärrän hyvin miksi se on klassikko. Olen nähnyt samannimisen elokuvan, ja muistin joitakin kohtia, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksenä. Kirja on kuitenkin paljon parempi. 

Kirjan alkupuoli on pääasiassa viehättävää 30-luvun kesien kuvausta lasten näkökulmasta, jännittävintä on naapurin Boo (Arthur) Radley, joka ei koskaan tule ulos, mutta jonka menneistä tekosista liikkuu villejä huhuja. 30-luvun Alabaman rasismi on kirjan kantava voima, ja lienee myös tuon klassikkomaineen takana - kirja on ennenkaikkea rasisminvastainen kannanotto. Jemin ja Scoutin isä Atticus on oikeamielinen asianajaja, joka määrätään puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, ja koko perhe saa siitä kuraa niskaansa. Hieman puolivälin jälkeen päästään viimein käräjille, ja sen jälkeen kirjassa alkaa sellainen moraalinen alleviivaus, että aikuinen 2010-luvun lukija meinaa jo vähän kyllästyä. Tästä syystä vain neljä tähteä. Maailma oli kuitenkin toinen vielä vuonna 1960, jolloin kirja on julkaistu. Juoni on ihastuttavasti vanhanaikaisella tavalla yksioikoinen, ja kirjan huumori on sellaista hiljaista ja lämmittävää, hyvin samanlaista kuin hiljan kehumani Ulla-Lena Lundbergin huumori. Olinkin ilahtunut että hetimmiten löysin toisen samanmoisen kertojan. Myös suomentajan oivallinen käännös henkii joissakin kohdissa viehättävästi mennyttä suomen kieltä (sinä jeevelin pölliäinen...).

Hauskaa oli myös huomata, miten kirjan kansikuva vaikuttaa omaan mielikuvaan kirjasta. Omassa kappaleessani ei ollut paperikansia jäljellä, vain pelkät tyhjät ruskeat kannet. Guuglasin mielenkiinnosta muutaman kuvan kirjasta, ja täytyy sanoa että en ollenkaan ymmärrä uusintapainoksen kansikuvavalintaa, en olisi ehkä ottanut kirjaa käteeni jos tuo kansikuva olisi ollut läsnä ensimmäisessä tapaamisessamme. Alkuperäisen käännöksen kansi puolestaan on viehättävä. 

Olen onnellinen että luin tämän kirjan.

Suosittelen: Rattoisasti etenevää klassikkoa kaipaavalle, myös oikein nuorelle henkilölle.

P.S. Muutokset lukulistassa päivitän ainakin toistaiseksi alkuperäiseen postiin täällä. Muutosten vuoksi myös kokonaiskirjamäärä saattaa vaihdella postista toiseen.

Teestä

Innostuin tänään teestä. Tai, oikeammin, olen innostunut siitä vähitellen jo pitkän aikaa. Ihmettelenkin, ettei tässä blogissa ole vielä yhtään teepostia.

Olen juonut teetä jokseenkin aina, mutta pussiteet hylkäsin jo varmasti kymmenen vuotta sitten (ei ne kaikki nyt sysipahoja ole, joten tarjottaessa juon sujuvasti). Teekaupat ovat kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palanneet Suomeen, joten markettien hyllystä teetä tulee ostettua nykyään melkein vain hätätapauksessa. Lisäksi tuon teetä lähes poikkeuksetta tuliaisena itselleni matkoilta (paitsi Saksasta, jossa tekevät niin väkevät ja kitkerät sekoitukset että ei pysty juomaan).

Juon sujuvasti mustaa teetä, maustettua mustaa teetä, vihreää teetä, ja nykyisin myös maustettua oolong-teetä (en ole vielä maistanut maustamatonta). Joskus saatan juoda myös maustettua valkoista tai vihreää teetä, rooibos -teetä tai honeybush -teetä, joskaan en näistä niin erityisesti välitä -  joko ne eivät maistu millekään tai sitten ne maistuvat jollekin muulle kuin teelle. Ennen nukkumaankäymistä silloin tällöin menettelee. Pääasiassa olen kuitenkin maustetun mustan teen kuluttaja.

No, ostelen teetä sen ihmeempiä perehtymättä, joskus haistelen eri laatuja ensin, mutta usein saatan ostaa pelkän nimen ja kuvauksen perusteella. Maustettujen mustien teiden ostaminen onkin mukavaa hommaa, aina saa yllätyksen pussissa. En oikeastaan ole halunnutkaan ostaa samaa teetä montaa kertaa, erilaiset teet ja uudet maut ovat ylellisyyttä arjessa. Poikkeuksia kuitenkin on: Suosikkina ovat hyllyssä vuositolkulla pysyneet Twiningsin Earl Grey tai Lady Earl Grey sekä Nordqvistin Keisarin morsian. Niitä myös saa aika lailla joka kaupasta.

Vihreän teen hienouden olen löytänyt vasta ihan hiljan, kun sattumalta maistoin "kiinan suosituinta", Long Jing -teetä. Ostin teekauppiaan suosituksen perusteella pussillisen, join sen onnellisena, ja menin uudelleen kysymään että olisko sitä longjingiä, johon valistunut myyjä sitten että "mitähän laatua". Kyseisessä kaupassa olikin tarjolla sitten aika monen hintaista ja laatuista longjingiä, ja muutaman niitä maisteltuani totesin, että minun makuaistini pitää vielä jonkin verran jalostua, että kannattaa ostaa sitä kalleinta - halvin maistui aivan yhtä hyvälle. Jokatapauksessa, jos joitakin muita teitä juodaan vähän hätäisemmin, niin Long Jing -kupillisiin liittyy aina mukava rentoutuminen ja rauhallinen hetki.

Maustamattomista mustista teelaaduista olen ollut pihalla kuin lumiukko aina viime päiviin saakka, jos en nyt vieläkään ole kovin perillä. En osaa eri teelaatujen makuja tai eri alueiden teelaatujen erityispiirteitä, mutta olen oppinut mustasta teestä sen verran, että mitä enemmän kirjaimia, sitä kalliimpi tee - siis F.O.P. on huomattavasti halvempaa kuin S.F.T.G.F.O.P. (selityksiä löytyy guuglaamalla tai esim. Teen ystävien sivuilta, joten en ala tässä nyt näitä avata). Joskus olen törmännyt samettisen pehmeän makuiseen teehen, jonka nimessä näitä kirjaimia on vilissyt ja monesti siihen on sisältynyt myös sana "Golden". Kun en mitään ole ymmärtänyt, en ole havainnut painaa mieleen mitä sitä on tullut juotua. Nyt olen alkanut metsästää noita ei-tippaakaan-kitkerän makuisia teitä uudelleen, ja voi pojat, reitti on vaivalloinen.

Kävin viimeisimmäksi Forsmanin teemyymälässä tekemässä etsintöjä, ja laitoin oikein raadin pystyyn. Mukana oli Tiibetiläinen sekoitus (39 eur/kg), Assam Mokalbari (79 eur/kg) ja vieläpä Darjeeling Tindharia S.F.T.G.F.O.P. (129 eur/kg). No, lopputulemana totesin, että edullisin oli eniten oman suuni mukaista, mutta sen verran kitkerää kuitenkin että kaukana täydellisestä. Arvokkain oli kultaisen värinen ja miedon makuinen, mutta kovasti sellainen English Breakfast -tyyppinen (Darjeeling kun on), joka ei myöskään ole suosikkini. Ja olipa siinäkin kitkeryyttä maussa hitunen. Lopputulemana totesin, että eiköhän tuo englantilainen maku ole aika pitkälle vaikuttamassa siihen, miltä kallein tee maailmassa maistuu.  Jatkan siis etsintöjä, ja kierrän Darjeelingit. Palaan asiaan mikäli jotakin uutta löytyy.

Muutama teekauppa:
Teekauppa Chaya, Kluuvi, Helsinki (Oma suosikkini)
Johan & Nyström, Kanavaranta 7, Helsinki
The Ounce, Fredrikinkatu 55, Helsinki
Aaro Forsman Oy:n teemyymälä, Suokalliontie 7, Vantaa