Kesä on ehtinyt vaihtua syksyä lupailevaan vesisateeseen sitten viimeisen. Päivittäinen istumapaikkani on samalla ehtinyt siirtyä 30 kilometriä etelään. Olen ympäristöinsinöörinä terästeollisuudessa nyt kolmatta viikkoa, ja paljon on näihin ensimmäiseen kahteen viikkoon mahtunut, voi pojat. Kilometrejä auton ratissa on kertynyt noin 1100, ja ylityötuntejakin siinä samalla muutamia. Pelkäsin, että ensimmäiset pari viikkoa saan pyöritellä peukaloitani organisaatioon perehtymisen merkeissä, mutta kyllä tämä on ollut tiukkaa kvartaaliympäristönsuojelua aivan alusta lähtien.
Ihan aluksi piti tilata sopivia työtamineita ja -releitä. Nyt on uusi tietokone ja puhelin (jonka vaihdoin kuitenkin aika pian takaisin omaan entiseen, hieman parempaan puhelimeeni), käyntikortit tulivat tänään postissa, ja mikä parasta, minullapa on todella komea, keltainen, kuulosuojaimellinen kypärä, samanlainen kuin esimerkiksi näillä herroilla. Turvakenkätoimitusta odottelen vielä malttamattomana.
Varsinaisen työnteon aloitin tuottamalla yhden kakkoskvartaalia koskevan powerpoint-esityksen, joka piti lähettää divisioonan johdolle tiedoksi. Ja divisioonan johto melkein ymmärsi, mitä olin yrittänyt hienoilla kaavioillani sanoa. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minun odotetaan tekevän juuri sitä, mitä omastakin mielestäni olen tullut uuteen työhöni tekemään. Viihdyn.
Omasta, hieman järjestelmällisyysfriikistä mielestäni erityisen mukavaa uudessa organisaatiossa on se, että se noudattaa äärimmäisen orjallisesti kaikenlaisia viestinnän ulkonäköohjeita. Kaikkialla käytetään tiettyjä värejä, fontteja, fonttikokoja, asiakirjapohjia ja niin edelleen. Se on jollain tapaa erityisen tyydyttävää.
Värikoodattujen kypärien ja powerpoint-esitysten parissa puuhailun lisäksi olen siis istunut autossa ja kiertänyt tehtaita eri puolilla Pohjanmaata. Olen nähnyt kuinka peltikatto saa muotonsa ja miten villa liimataan eristeeksi teräksen väliin seinäelementtiin. Vaikuttavin kaikista on kuitenkin siltatehdas, jossa vierailin viime viikolla. Siellä miehet (ei, siellä ei tosiaan ole yhtään naista töissä) hitsaavat kasaan ja nostelevat "pieniä" ja "isoja" elementtejä valtavilla magneettinostureilla (pienet painavat "vain" sen 5-10 tonnia, isommat peräti 70 tonnia). Kun näkee sellaisen 4x25-metrisen elementin nousevan ilmaan, tulee siinä feminiinisemmällekin olennolle väkisin kovin karski ja miehekäs olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti