Ensin tunnelmaan tästä.
Ulkona näyttää syksyltä. Toisin kuin ilmeisesti useimpia, minua se ei masenna lainkaan. Syksy on positiivinen vuodenaika. Kesän jälkeen alkaa kaikenlaisen uuden puuhastelu. Aikaisemmassa elämässä se tarkoitti sitä, että kesälomien jälkeen tutut ilmeistyivä takaisin näköpiiriin ja uudet ja mielenkiintoiset kurssit alkoivat.
Nykyisin se tarkoittaa vain sitä, ettei tarvitse enää stressata kesän sadekelejä (syksyllä kuuluukin sataa, ja jos paistaa, se on iloinen yllätys), ettei tarvitse enää yrittää kärvistellä kesävaatteissa Suomen muka-lämpimässä kesäillassa, kun ymmärtää jo pukeutumisvaiheessa tilanteen oikein, ja että maisema alkaa taas näyttää erityisen hyvältä. Tänä vuonna olen ihmetellyt ihmettelemästä päästyäni pihlajanmarjoja, joita ei kuuna päivänä (tai ainakaan kahteen vuoteen) ole ollut noin paljon, sekä kullanvärisiä peltoja silmän kantamattomiin, joita tässä maailmankolkassa riittää. Ja niitä on myös ehtinyt ihastella, koska elonkorjuu on tänä vuonna pahasti myöhässä. Kultapeltoja on myös ollut aikaa ihastella, jos on ajellut pitkin lakeuksia kokonaisen viikon elokuusta.
Niinpä. Se autoni, yönsininen, jonka ostin edellistä työtäni varten, ei tosiaan ole jäänyt käyttämättä. Vihreää sieluani raastaa todeta, että viivyin edellisessä työssäni 4 kuukautta ja ajoin noin 4000 kilometriä (johon sisältyy kaksi muuttoa pitkin Etelä-Suomea ja muun ajan auto keskimäärin seisoi tuossa parvekkeeni alla), ja nyt uudessa insinöörisnaisen hommassani olen viipynyt kolme viikkoa ja ajanut jo vajaat 2000 kilometriä. Omaatuntoani hieman rauhoittaa se, että olen saanut kimppakyytikaverin, jonka kanssa toisinaan jakaa työmatka, mutta ottaen huomioon että meillä molemmilla on 5 laitosta kontollamme ympäri Pohjanmaan, olemme suhteellisen harvoin aamulla menossa samaan suuntaan.
Mutta saanhan sentään tehdä hienoa ja palkitsevaa maailmanpelastustyötä isossa firmassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti