Olen yrittänyt tappaa puutarhani kahdesti. Ensin oltiin Provinssirokin reissussa nelisen päivää, palattuamme orvokit ja lobeliat roikkuivat velttona yli laidan. Siihen hätiin ensin kovaääninen "O-ou!" ja kiireesti pari kanisterillista vettä laatikkoon. Eipä aikaakaan kun sisar hento keltainen sinisine tovereineen oli jälleen tomerasti pystyssä. Olin huojentunut.
Ja eipä jälleen aikaakaan, kun koitti juhannus. Kukkaset olivat olleet kokonaista kolme päivää pystyssä, kun taas piti lähteä reissuun. Tällä kertaa puutarha jäi noin viideksi päivää ilman vettä. Ja sää oli tietysti kuin morsian. Juhannuksen riemua laimensi hieman se, että mieltä painoi puutarhan unohtaminen aurinkoon, taas. Kotiin palatessa kukkaset roikkuivat entistäkin dramaattisemmin yli laidan. Vettä kaadettiin taas litrakaupalla laatikkoon, ja ajattelin jo, että se on menoa nyt. Joudun puutarha-alennusmyyntiin ostamaan uuden puutarhan. Vaan ei, taas noustiin. On ne ihme sissejä! Toivottavasti ei tule kolmatta kertaa, joka toden sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti