Kekkonen, Kekkonen, Koivisto

Valtakunnallisen sanomalehden politiikka-aiheisia juttuja lueskeltuani se yhtäkkiä välähti päässäni. Täydellinen ymmärrys Kekkosen aikaan haikailevia kohtaan. Itse en ymmärrä Kekkosen aikaan kaivata, koska en käytännössä elänyt silloin kun hän maata johti (tarkemmin ilmaistuna Kekkonen ei käytännössä enää ollut presidentti silloin kun minä jo elin). Koska en myöskään ole Suomen poliittisen historian juonenkäänteisiin erityisemmin perehtynyt, jos juuri ollenkaan, en osaa kaivata tuon ajan poliittisia suuntaviivoja (en esimerkiksi vieläkään, lukuisista yrityksistä huolimatta, ymmärrä termiä ”suomettuminen”. Ehkä pitäisi kysyä joltakulta valtioasiain tulevalta ekspertiltä. Vai oliko se sittenkin 80-luvun ilmiö? Kuka näistä tietää).

Idealampun syttyminen pääni yllä liittyi lähinnä siihen omaan, yhtäkkiä tietoisuuteen pulpahtaneeseen alitajuiseen kokemukseeni, että Koivistohan se oikea Suomen valtion pää on. Korostan jo tässä vaiheessa, että tällä illuusiolla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Tämä siitä ainoasta syystä, että Koiviston kausi kesti koko iloisen 80-luvun, siis lapsuuteni, ja silloin kun aloin mistään yhtään mitään ymmärtää, Mauno Koivisto oli Suomessa sama kuin Kaarle Kustaa on Ruotsissa ja Diana Englannissa (mielikuvan vastaavuus todellisuuden kanssa oli rajoittunut). Yhteiskunnallinen käsityskykyni alkeet rakentuivat siis sen tiedon varaan, että Suomi on maa, jonka asioista päättää Koiviston Manu, josta oli niin helppo piirtää pilakuvia; joka oli kotoisin siltä Suomen maantieteellisestä osasta, jonka minä mielsin ruoka-ajaksi; ja joka puhui hassulla murteella ja hassulla äänellä vakavia ja mielenkiinnottomia asioita. Sitten kun aikanaan tilalle valittiin suuri ja vaappuva Ahtisaari, se tuntui jotenkin väärältä. Eikä politiikalla jälleen ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Kekkonen (josta oli jos vain vielä helpompi piirtää pilakuvia) oli vallassa kuitenkin jonkin aikaa, suorastaan vuosikymmeniä, ja iso joukko ihmisiä koki tuon edellä kuvaamani yhteiskunnallisen käsityskyvyn heräämisen sillä aikaa kun YYA-sopimuksia ja sen sellaisia kynäiltiin. Ja mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, Urho-sedällä oli myös persoonaa maan johtamiseen vaikka muille jakaa. Presidentti Kekkoselle on varmasti tilaa vielä muutamassa suomalaisessa alitajunnassa. Lienee kuitenkin olemassa suuri joukko myös niitä ihmisiä, joiden mielestä 80-luvun alkumetreillä noita kuuluisia ”vallan kabinetteja” oli jo syytäkin tuulettaa. Näin päättelen siitä, minkä kokoisen kiven alle Urho-setä on haudattu. Siellä pysyy.

Politiikkaan päästyäni, luin tuon valtakunnallisen sanomalehden lokakuun kuukausiliitteen, ja samaan hengenvetoon kauhistelen nyt tilaisuuden tullen sitä jo jokseenkin kulunutta tosiseikkaa, minkälaiseen liemeen 1970-luvun DDR (ja eräs suomalainen valvontainstituutio) on lööpeistä tutun valtiomiehen uittanut. Ajat ovat toiset, mutta kuinka kohtalokasta voikaan olla poliittisesti aktiiviseksi virittynyt sosieteetti. Päivittelyä, kovaäänistä päivittelyä.

(Huomaa luikerteluni läpi lähihistorian ilman ainoatakaan täsmällistä vuosilukua.)