Moraalinen lyijykynädilemma

Olin muutama päivä sitten yliopiston kirjastossa valvontavuorossa, ja tulin sieltä kotiin yhtä kymmensenttistä lyijykynää rikkaampana. Kynäpoloinen oli kulkeutunut huomaamattani kalenterin välissä minun kotiini. Tilanne laittaa minut kiusallisen moraalisen pohdinnan eteen.

Tiedän tuon työpaikakseni siunaantuneen kirjaston vakihenkilön olevan tarkka työpisteensä kynistä. Huomasin sen taannoin, kun hän mainitsi pitävänsä kynäpurkkia kaukana tiskin reunasta niin, etteivät kaikki kynät aina katoa opiskelijoiden matkaan. Hätähän ei olisi tämän näköinen, jos voisin vain seuraavalla valvontavuorollani palauttaa kynän sinne, mistä se minun matkaani vahingossa lähtikin. Ongelma nyt kuitenkin vain on, että lopetin kirjastotädin hommat tähän viikkoon. Pahus. Tilanne on siis se, että jos haluaisin palauttaa tuon varmasti kadonneeksi huomatun lyijykynän (muita lyijykyniä tiskillä ei ole ollut saatavilla koko sinä aikana, kun olen vuorojani hoitanut), pitäisi minun saapastella punaisissa saappaissani tiskille henkilökohtaisesti palauttamaan tuo kynä. Se taas tuntuu hieman hassulta, koska kyseessä on niinkin arvokas pieni esine. Olen moraalisen dilemman edessä. Palauttaako vaiko eikö palauttaa, kas siinä pulma?

Voisin tietysti hiippailla kirjastoon muina miehinä ja odottaa, että kirjastohenkilö lähtee toimittamaan jotakuta asiaa, ja sillä aikaa livauttaa kynän takaisin paikalleen ikään kuin se ei koskaan olisi poissa ollutkaan. Tai antaa sen jollekulle toiselle, jonka tiedän valvontavuoroja kyseisessä kirjastossa vielä hoitavan. Tai sitten tuudittaudun siihen olettamukseen, että Jyväskylän yliopiston kirjastolla on säästökuureistaan huolimatta varaa hankkia henkilöstölleen uusi työsuhdelyijykynä edellisen hukkuessa.