Olen toki aina ollut sitä mieltä, että uusien asioiden kokeileminen on ihmiselle hyväksi. Joskus vaan ne jälkiseuraamukset saavat ajattelemaan, että olikohan tämä sittenkään tarpeellista.
Eilen illalla, kaverin läksiäisjuhlista lähdettyämme, reitti vei kortepohjalaisen ravintolan bändi-iltaan kuuntelemaan kovaäänistä örinää. Illan aikana tutustuin neljän aloittelevan örinäbändin musiikkiin, vaikka musiikki-sana sinänsä on hieman epäkuvaava valinta: suurin osa lauluista oli sellaisia, joissa kantava elementti on rumpujen jytke ja karjumalla lausutut lyriikat. Ei ainakaan jäänyt yhtään melodiaa soimaan päähän.
Onhan sitä rankkaa musiikkia kuunneltu ennenkin, livenäkin, mutta eilen sain sen varsinaisen kuningasajatuksen: täytyy opetella, miten tukkaa heilutetaan örinämusiikin tahdissa! Seurueessa oli myös muutamia mustiin pukeutuvia, pitkätukkaisia mieshenkilöitä, ja kolmannen bändin setin puoliväliin mennessä olin houkutellut itseni eturiviin heiluttamaan tukkaa niiden pitkätukkien opastuksella. Bändin suuntaan näky saattoi olla huvittava, kun siinä tiukka irvistys naamallani, punaisessa kauluspaidassani harjoittelin tukan heiluttamista kravatti heiluen (kyllä, illan juhliin olin pukeutunut tilanteen vaatimalla tavalla ja kaulassa roikkui myös punainen kravatti).
Sain kyllä asiantuntevaa opastusta tukanheilutuksen tekniseen toteutukseen, mutta joka tapauksessa jälkiseuraamukset alkoivat heti, eivät viiveellä. Niskani muuttui veltoksi puolentoista örinäbiisin jälkeen ja pidin parempana jättää lisäharjoitukset seuraavaan kertaan. Kotiin kävellessä pitelin päätäni pystyssä leuasta kädellä tukien, ja hampaiden pesua varten piti polvistua kummalliseen asentoon lavuaarin ääreen. Aamulla heräsin niska jäykkänä, ja normaalit toimet, kuten sohvalta ylös nouseminen vaativat erilaisia kierähdyksiä ja taivutuksia. Niska on yhä jokseenkin voimaton. Lisää näitä ideoita, Asta!
No, eipä tarvitse sitten vanhana ja heikkoniskaisena harmitella, ettei tullut tuotakaan koskaan kokeiltua. Vaikkakin luulen, että oikeampi ajankohta tämän kokemuksen muistiinmerkitsemiselle meni kohisemalla ohi noin viisitoista vuotta sitten...
Jatkan näennäisen ryhdikästä sunnuntai-iltapäivän viettoa, päätäni otsasta tukien.
Vaikka oli se kyllä todella hauskaa!
1 kommentti:
harvoin nauran millekään asioille ääneen, mutta nyt suustani pääsee äänisiä hörähdyksiä. sie oot kyllä hauskin sisko mitä miulla on! voi kuvitella kuinka sisareni on polvistuneena kylppärinsä lattialle ja pesee hampaita pään retkottaessa lavuaarin reunaa vasten. hehe. toivottavasti jaksat pian taas kannatella päätäsi ilman tukia. :)
Lähetä kommentti