Näin muuton yhteydessä tulee miettineeksi kaikenlaista. Sitä, että on onnistunut viihtymään samassa asunnossa kokonaiset neljä vuotta ja neljä kuukautta. Sitä, että koskahan seuraavan kerran päättää jäädä niin pitkäksi aikaa. Sitä, että onkohan seuraavassa osoitteessa yhtä mukavat naapurit kuin edellisessä. Ja sitä, että missä on koti ja mikä on oma kotikaupunki.
Asunto muuttuu kodiksi helposti. Vähän verhoja ja mattoja. Sänky. Vedenkeitin, teemuki ja oma teevalikoima. Lököhousut, lököpaita, musiikkia ja kirjoja. Viltti ja villasukat. Huomasin jo pikaisesti uudessa asunnossa käydessäni ajattelevani, että tästä tulee helposti koti. Hieman jynssäystä ja siinäpä se.
Vaikeampi kysymys onkin, missä se kotikaupunki on. Minä en tälläkään hetkellä tiedä. Olen asunut Jyväskylässä monta vuotta, ja silti olen huomannut joskus kadulla kävellessäni herääväni todellisuuteen ja ihmetteleväni, että tämä on tosiaan se kaupunki jossa minä asun (ja ei, tällä pohdinnalla ei ole mitään tekemistä dementian kanssa). Olen virallisesti jyväskyläläinen, mutta en tiedä, olenko oikeasti. Vierastan ajatusta hiukan.
Toisaalta myös Lappeenrannassa käydessäni huomaan joka kerta selvemmin, että Lappeenranta tuntuu vieraalta. Siellä ihmettelen lähinnä ihmisiä, kadullakävelijöitä ja muita tuntemattomia. Sitä, minkälaisia he ovat. Myös katukuva on muuttunut kovasti sen jälkeen kun olen muuttanut kaupungista vuonna 1999. Kaupunki ei oikein enää tunnu kotoisalta. On myös vaikea kuvitella, että muuttuisin seinäjokelaiseksi.
Kuitenkin, mitä alueidentiteettiin tulee, olen eteläkarjalainen, en keskisuomalainen. Siitä olen varma. Keskisuomalaisia ovat Erkki Laatikainen ja Mauri Pekkarinen, en minä. Eteläkarjalaisia ovat puolestaan Riitta Uosukainen, Hanna Pakarinen ja minä. Ja jos minulta kysytään, myös Markku Andersson. Ehkä onkin nojattava maakuntaan, ei kaupunkiin. Ja ehkä joku kaupunkikin vielä uudestaan muuttuu kotikaupungiksi.
Se mukava naapuri äkkäsi lauantaiaamuna muuton olevan nyt käsillä, ja tuli aamutakissa tuomaan suklaata, halaamaan ja hyvästelemään. En oikein usko, että yhtä hyvä tuuri naapureiden suhteen käy uudessa asunnossa. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä suklaata.
Niin, ja tulin sunnuntaina siihen tulokseen, että jos minulla olisi kaksi kissaa, niiden nimet olisivat Urpo Martikainen ja Keijo Leppänen. Sukupuolesta riippumatta, sillä ovathan nuo sentään hienoja ja arvokkaita nimiä. Iltauutisten aikaan huutelisin ovella, että Urpo ja Keijo, tulkaahan sisälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti