Hutungissa eilen sitten ensin puettiin valjaita ja kenkiä (ja olisin mielelläni ainakin loppuviikon ilman kenkiä, sen verran tiukille alkuviikko on jalkani laittanut, Hutungin vuokrakiipeilytossut eivät parantaneet tilannetta) ja harjoiteltiin solmujen tekemistä ja varmistamista. Vähän epäilytti, että olenkohan nyt ihan varma että tuo kaveri pysyy tuolla seinällä, varsinkin kun parini oli minua jonkin verran painavampi mieshenkilö. Kumma kyllä en noussut ilmaan, vaikka kaveri roikkui narun toisessa päässä. Ja niin sitä vaan itsekin antoi henkensä tuntemattoman kiipeilijäkaverin käsiin, konkreettisesti.
Ja kumma kyllä myös, kauhu hellitti. Kävin ensin kerran noin kolmessa metrissä, ja heittäydyin rohkeasti köysien varaan. Seuraavilla kerroilla uskalsin jo huomattavasti korkeammalle, ja kiipesinkin sitten pitkin Hutungin seiniä niin kauan kun voimia käsissä riitti. Ihan kattoon asti en päässyt kertaakaan: vaikka sitä onkin siellä köysien varassa, niin jos ei oikein usko että ylettää ja jaksaa, niin helposti jättää yrittämättä. Pitäisi ensin tottua siihen, että vaikka putoaisi, niin siihen ei kuole. Vaikka, jos olisin eilen oikeasti pudonnut, niin sydän olisi varmasti pysähtynyt siihen paikkaan.
Nyt onkin sitten hieman jäykkä olo: kynä ei esimerkiksi tahdo pysyä kädessä ja sekä käsivarsissa että pohkeissa tuntuu kiipeleminen. Saatan kuitenkin heittäytyä köysien varaan vielä uudestaankin.

1 kommentti:
Voi kateuden vihreys! Toi ois kivaa. Mie oon ansioituneesti laskeutunu katoilta ja kallioilta, mut kertaakaan en oo kiivenny.
Ostin eilen joululaululevyjä, semmosen kolmen levyn Koko Elman. Siinä on semmosia perinteisiä suomeksi laulettuja (oopperalaulajien ja sellasten laulamia ne taitaa olla melkein kaikki), sitte on perinteisiä vanhoja amerikkalaisia ja sitte on semmosia kuoro- ja orkesteriversioita. Että vähän kaikkeen joulutunnelmointiin. Jee.
Lähetä kommentti