Pohjanmaa on näyttäytynyt aloittelijalle viimeisen kahden viikon aikana ensin aurinkoisena, sitten lumisena. Kaikenlaista eteläkarjalaisluonteelle outoa ja kummallista on tullut vastaan. Ensinnäkin paikannimet. Missään muualla en ole murteen huomannut vaikuttavan paikannimiinkin niin voimakkaasti kuin täällä. Vai miltä kuulostaa Oikoonen, Alaanen ja Havoosto? Pohojalaaselle vokaali on pitkä.
Toiseksi liikenne. Seinäjoki on kaupunki, johon tullaan autolla suhaamaan ja hoitamaan asioita jostakin tiettömän taipaleen päästä. Se näkyy katukuvassa. Liikennesäännöt ovat vihjeitä, joita ei ole pakko noudattaa, jos ei halua. Esimerkiksi risteyksestä vasemmalle kääntyessään voi kääntyä suoraan vastaantulevan kaistalle, jos kuitenkin aikoo seuraavasta, lähellä olevasta liittymästä kääntyä edelleen vasemmalle. Jalankulkijalla ei ole oikeuksia. Jalka oikoosenaan saa suojatien reunassa seisoa niin kauan kuin tahtoo, signaali ei tarkoita autoilijalle mitään. Myös pyöräilijöiden, jo suojatiellä olevien, oletetaan pysähtyvän ja väistävän autoa. Olen vielä hengissä, mutta nyt jos koskaan on aika hankkia se uusi, sievä, vaaleanpunaisesti kukallinen kypärä, josta olen haaveillut jo jonkin aikaa.
Itse ajan autoa tietysti paremmin, enkä ainakaan jalankulkijoiden yli. Kulkupelini toimii edelleen ja kulkee kivasti. Takana on nyt jo arviolta reilut 1000 km (lukuun sisältyy muuttomatka halki Suomen, Jyväskylästä kahteen otteeseen). Täällä päässä en ole autoa juuri tarvinnut liikutella, ja autoilussa itselleni haasteellisimmaksi onkin osoittautunut lämmitystolpan kanssa asiointi. Olen lähtenyt reissuun nyt puolenkymmentä kertaa, aina tietysti pakkasessa ja ennalta arvaamatta niin, ettei lämmitys ole osunut kohdalleen, jos edes koko piuha on ollut auton nokassa kiinni. Neljänä aamuna auto on seissyt lämmityksessä niin että sillä ei ole lähdetty mihinkään. Kaiken muun huvituksen lisäksi se perhanan lämmityspiuha on niin lyhyt, ettei se yllä tolppaan asti ellei autoa pysäköi ruutuun vinosti. Yönsininen salamani siis lähinnä seisoo ruudussa paikallaan, vinossa, väliin tuiskussa, väliin paisteessa.
Päivät on tehty ympäristönsuojelun viranomaistyötä. Työ on välillä ihan koulutusta vastaavaa, milloin yksittäisen ihmisen maailman pelastusta (tai paremmaksi muuttamista), milloin paperinpyöritystä laajemmassa pelastettavassa mittakaavassa. Suurimmalta osalta soittelijoista joudun ottamaan puhelinnumerot ylös ja soittamaan takaisin, kun en vaan ihan oikoosenaan pysty keksimään sopivaa vastausta. En ole osannut vastata sen paremmin suoraan siihen, mihin jätemaalipurkit voi viedä, kuin siihenkään, miten lähelle sikalaa voi saada omakotitalon rakennusluvan. Myös lantapattereita koskevat kysymykset ovat vaatineet kaupunkilaisneidiltä hetken papereiden plaraamista. Nopeasti ja luotettavasti olen osannut vastata vain siihen, missä sijaistettavani mahtaa olla tällä hetkellä kun hänen numerostaan vastaankin minä. Välillä homma on ollut askartelua, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä: viimeisenä taloon tulleen velvollisuus on mm. päivittää leikekirja (työstä käy: ilmeisesti edellinen tulija saapui vuonna 2005, ja sain käyttööni liian jäykät sakset ja huonoa liimaa). Olen askarrellut myös käyntikortteihini omia yhteystietojani (putiikkiin on järkevästi tilattu yleis-viransijaiskortteja, joihin voi itse täydentää puuttuvat tiedot), eikä sekään ole sujunut mainittavan hyvin (tarrojen tulostaminen voi olla todella vaikeaa).
Iltaisinkin aika on kulunut kaikkine laatikoineni ja järjestelyineni niin vauhdilla, ettei kyllästymistä ole tarvinnut vielä potea. Suurta Keski-Suomi-ikävääkään ei ole vielä ehtinyt kasautua. Osin siinä auttaa iltaisin Jyväskylään auki oleva sätti-ikkuna. Muuten ei juuri vapaa-ajan vieton suhteen ole ongelmia, kun sitä väsyneenä maataan oikoosenaan, taju kankaalla jo iltakymmeneltä.
1 kommentti:
voi sitä hienoutta sitten kun opit puhumaan mietä ja sietä oikoosenaan sekasin. :)
Lähetä kommentti