Sain viikonloppuna oman pyöräni takaisin. Sillä ajaminen tuntui kummalliselta, mutta samalla hyvin rentouttavalta kuukauden maastopyöräilyn jälkeen. Kerron lisää.
Marin, kullan maastohirmu, on mahtava polkupyörä, jossa on ainakin kaksi tusinaa eri vaihdetta (joista käytin tosin vain noin kahdeksaa). Ajelin sillä noin kuukauden päivät, ja siinä ajassa pyörä kesyyntyi alleni siinä määrin, että ajaminen oli todella mukavaa ja vauhdikasta. Pyykkipoikien turvin housutkin kestivät ehjinä muutaman ensimmäisen totuttelu- ja pyykkipojanunohtelupäivän jälkeen. Marinilla ajetaan katse muutaman metrin päässä pyörän edessä. Töyssyjä ei ole pakko väistää koska Marin selviytyy niistä mukavasti. Reitillä etsitään aktiivisesti nopeinta ajolinjaa ja vauhtikin on tavallisesti sen mukainen. Ei haittaa vaikka sataisi, koska selkä ja niska kyyryssä, kurapuvun sisällä sitä tuskin huomaa. Edes silmälasit eivät juuri kastu. Ylämäet pyöritetään sujuvasti pienenpienillä vaihteilla, joita on enemmän kuin riittävästi.
Elina, oma moderni mummikseni, on eri maata. Vasta nyt huomasin, että olin yrittänyt ajaa sillä kuin maastopyörällä. Elinan selässä ajoasento on harrikkamainen (tuntuma korostuu yllättäen maastohirmusta mummikseen vaihdettaessa). Siinä sitä istutaan, satulan nokassa, selkä suorana ja maisemia ihaillen. Mikä sen parempaa syysaurinkoisena päivänä! Suurimmat töyssyt väistetään, koska ne tuntuvat ikävästi selkänikamissa. Elinaa on siunattu kolmella vaihteella, mutta viimeistään nyt minä ymmärrän, että vaihteet kaksi ja kolme ovat varavaihteita kovaa alamäkimenoa ja muuta kuntoilua varten. Ykkösvaihde on aivan riittävä tavalliseen arkietenemiseen. Turha on Elinan selässä hiota, kyllä se määränpää sieltä ennen pitkää ilmestyy näkökenttään.
Täytyy kuitenkin myöntää, että oikein mielelläni, suorastaan mielummin, ajaisin hybridipyörällä tai sen tapaisella, jossa olisi ne kaksi tusinaa vaihdetta ja kapoiset renkaat. Täytynee ennen pitkää alkaa kasvattaa fillarikokoelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti